Laiva oli ylösmaannut Ruissalon rannassa koko talven. Muutamaa vuotta aiemmin saksalaiselta telakalta valmistuttuaan se oli ahkerasti kuljettanut öljykuormia Meksikonlahdella. Omistajan konkurssi oli vaihtanut toimeliaisuuden etelän lämmössä toimettomuuteen pohjolan pakkasissa. Kun lakien ja asetusten mukaisesti vastuut ja velat oli mitätöity, uusi omistaja vaihtoi laivan nimen ja laittoi sen jälleen matkaan. Aluksi käytiin maalauttamassa pohja kuivatelakassa. Jotakin kaikkein tähdellisintä remonttiakin tehtiin. Sen jälkeen suunnattiin entisen työmaan liepeille, Karibianmerelle.

Villin linjan tankkipaateissa oli totuttu viikkojen merimatkoihin ja redillä ankkurissa saattoi vierähtää viikko jos toinenkin. Oli outoa juuttua lyhyelle linjalle samojen sataminen välille. Vuorokauden lastaus La Salinassa Venezuelassa, puolen vuorokauden ajo Aruban eteläkärkeen, vuorokauden lastinpurku San Nicolasin öljynjalostamon satamassa, puolen vuorokauden ajo takaisin La Salinaan ja sama uudelleen kerta toisensa jälkeen. Ainoa, joka moisesta reitistä saattoi olla tyytyväinen, oli valtio verottaessaan raskaasti pumppumiehen suuria ylitöitä. Ja kertyihän täkkäreillekin verotettavaa, kun saivat milloin mihinkin vuorokauden aikaan olla töijäyksissä narujaan setvimässä.

Kipinän kirjoituskone sai kyytiä. Satamaan tultaessa piti jo viedä messeihin seuraavan sataman tullilistat. Crew-listoja satamaherrat molemmissa päissä halusivat täyden koneellisen: kalkkeerien kera sai kirjoituskoneen telan alle ujutetuksi viisi paperia. Vaikka kuinka voimallisesti hakkasi kirjoituskonetta, alimmasta ei olisi saanut selvää suurennuslasillakaan. Määrä korvasi laadun. Proopuskat koko porukalle molempiin satamiin oli oltava valmiit klaarauksessa leimattaviksi. Rahalistojakin toivorikkaana laadittiin, vaikkei uusi redari pitänytkään tarpeellisena lähettää laivaväelle rahaa. Kauan asiasta jupistiin, ennen kuin laadittiin sähkösanomia kaikille neljälle merenkulkijoitten ammattiliitolle. Sen jälkeen palkanmaksu alkoi sujua lain mukaisesti.

Kaikkia ilahdutti suuresti kun tuli tieto, että puolen vuorokauden merimatkailu vaihtuisi kahden vuorokauden seilaukseksi. Seuraava lastaussatama ei olisikaan Maracaibolahdella, vaan Caripitossa, maan itärannikolla jossakin viidakossa. Venezuelan pohjoisrannikkoa ajetaan itään päin. Kun manner loppuu, kurvataan ennen Trinidadin saarta etelään. Salmen jälkeen käännetään kohti lounasta ja jos on tarkasti navigeerattu, löytyy Rio de San Juan nimisen joen luotsipaikka.

Aamuyön pimeydessä luotsi johdatteli parisataa metriä pitkää alusta viidakon uumeniin. Joki oli kovin kiemurainen. Keula kääntyi jo seuraavaan mutkaan, ennen kuin ahteri ehti oikaista edellisestä. Tiheä viidakko tursusi rantapenkoille asti. Kaikenlaisia ääniä kajahteli kasvuston seasta. Silloin tällöin mätkähteli pitkä alligaattori tai vastaava penkalta veteen suuren saaliin toivossa.

Lähes työpäivä oli ajettu, kun joen rannalla näkyi rakennelmia: jokunen matala maja, öljysäiliöitä ja jono rannan mutapenkkaan juntattuja diktaaleja. Ohi siitä ajettiin, mutta ylempänä joen vähän levetessä luotsi hiljenteli vauhtia ja käski ruorin tyyrpuuriin. Laivan bulppi-nokka upposi pehmeään mutapenkkaan. Koneen, ruorin ja virran avulla laivaa vähitellen käännettiin tulosuuntaansa. Pian oltiin jälleen ihmisten ilmoilla ja kiinnityttiin rannan diktaaleihin.

Pienen aukion rakennuksia lukuun ottamatta joka puolella levisi viidakko. Kiipesin joulukuusen nokkaan valokuvaamaan, mutta kaikkialla näkyi pelkkiä puiden latvoja. Täkkärit olivat öljyletkujen kiinnityksen yhteydessä saaneet selvitetyksi, että jonkinmoista asutusta viidakon siimeksestä löytyisi. Pitäisi vain kulkea tarpeeksi pitkälle rannasta lähtevää viidakkotietä.

Päivällisen jälkeen meitä oli pieni porukka uteliaita rientämässä maihin. Kovin kauaa ei enää olisi valoisa ja haluttiin ehtiä kylille ennen pimeää. Tie oli kävelykelpoinen, joskin viidakon seinämät paikoitellen hipoivat tien penkkoja. Tie oli rakennettu seuraamaan öljyputkirivistöä, joten mutkia ei paljon ollut.

Hämärän laskeutuessa saavuimme viidakkoon raivatulle laajalle aukealla, mikä oli rakennettu täyteen suuria öljysäiliöitä. Kun tietä vielä tallattiin eteenpäin, löytyi puitten siimeksestä kyläntapainen. Lautahökkeleitä ilman sen kummempia asemakaavoja, yksi kaupan ja baarin yhdistelmä, missä puutuoleja oli aseteltu puitten siimekseen. Jokunen valokin näkyi siellä täällä tuikkivan. Pianhan nähtävyydet oli katsastettu ja alkoi paluumatka pimeän viidakon halki. Välillä hätkähdyttivät äkkinäiset puskien kahahdukset ja monenlaiset muut viidakosta raikuvat äänet. Helpottavaa oli lopulta nähdä laivan valojen tuikkivan ja kiivetä laiturilta ylös gängveitä.

Caripitossa lastaus kesti reilut 30 tuntia. Seuraavan illan hämärtyessä työnnyttiin pimeälle joelle. Luotsi osasi jälleen asiansa ja ennen puolta yötä oltiin löydetty takaisin merelle ja suunnattiin kohti Arubaa. La Salina – Aruba linjalla kärsimme vielä muutaman viikon, ennen kuin armahdus tuli Meksikon valtion öljy-yhtiölta Pemexiltä. Öljytuotteita alettiin kuljettaa Coatzacoalcosin jalostamolta Meksikonlahden pohjukasta Panaman kanavan kautta Meksikon länsirannikon satamiin. Jälleen oli kipinällä uudenlainen urakka: koska laiva ajoi Meksikon sisäisessä liikenteessä, piti koko laivaväelle hommata työluvat.

Erikoinen oli Pemexin radioaseman viestintä. Normaalissa radio-ohjesäännön mukaisessa orderisanomassa piti olla lähtötoimipaikka, numero, sanaluku, päivämäärä ja kellonaika, sekä vastaanottaja ja sitten teksti ja allekirjoitus. Kun Pemexin asemaan sai ennemmin tai myöhemmin yhteyden, käskettiin yleensä odottamaan. Tovin kuluttua sieltä sähkötettiin espanjaksi tai amerikaksi ilman mitään em. byrokratioita ”seuraava satama guayamas”, tai mikä milloinkin oli kyseessä. Joskus vastaava muotoilu oli ”go guayamas”. Aluksi oli päälliköllä sulattelemista, lähteäkö ajamaan kipinöitten keskinäisten sähköttelyiden perusteella ilman mitään paperista dokumenttia.

Coatzacoalcosista veimme lasteja myös niihin Texasin satamiin, missä laiva oli nuorempana ajellut entisen omistajan lipun alla. Joissakin satamissa ilmaantui päällikön salonkiin arvovaltaisia lähetystöjä, jotka kaivelivat salkuistaan toivorikkaina muhkeita paperipinoja ja esittelivät edellisen omistajan aikaisia maksamattomia laskuja. Vaan ei mennyt sävelet Jori Malmstenin jenkan mukaan ”ainahan on maksettava eikös juu, mitä tässä maailmassa velkaantuu”. Laivalla oli uusi nimi ja omistajayhtiö, jolle ei pykälien mukaan kuulunut entisen elämän synnit.

PS. Kun tutkii netistä Caripiton tietoja ilmenee, että kolmisenkymmentä vuotta sitten kaupungissa on ollut noin 25000 asukasta. Ilmeisesti olisi pitänyt jatkaa tallustamista eteenpäin pimeää viidakkotietä pitkin, jotta olisi öljyalueelta päästy itse kaupunkiin. Kaupungissa näyttäisi olevan öljyväelle omat golf-kentät, koulut ja klubit, joten ehkei sielläkään olisi muutamalle viidakosta ilmestyneelle merenkulkijalle ollut kummoista tarjolla.