Jos alkoi haikailla merimiesjobin perään, piti moniin vakansseihin olla pätevyys: kouluja käyty ja tutkintoja suoritettu. Vaikkei olisi vaadittu sertifikaattiakaan, vaadittiin terveyttä. Sen todistaminen aloitettiin röntgenkuvalla, jotta saataisiin tuberkuloositodistus, joka oli voimassa 12 kuukautta. Seuraavaksi marssittiin Töölöön, tai missä kuppataudista jotakin osattiin ja tehtiin ”veren seerumtutkimus sukupuolitaudin toteamiseksi”. Perinteisesti on ollut kuppa kuninkaallisten tauti, enkä muista ketään merenkulkijaa koskaan vieneeni lääkäriin sen vuoksi. Kolmas pakollinen todistus oli smoolpoks, eli isorokkorokotus. Yksi piikki tehosi kymmenen vuotta.

Kuva Holger E. Eklundin kirjasta

Kun perustutkimukset oli tehty, saattoi varata ajan merimieslääkärille. Merimieslääkäri mittasi ja punnitsi, tarkasti kuuloa ja näkökykyä, mittasi verenpainetta, kusetti purkkiin ja mittasi liuskalla ”ei valkuaista eikä sokeria”. Kaiken tämän jälkeen laitettiin rasti johonkin kolmesta ruudusta:” Kelpaa kaikkeen palvelukseen, kone- ja sähköttäjäpalvelukseen, vain muuhun palvelukseen”. Kun oli useampaan kertaan käyty samalla lääkärillä, selvittiin tutkimuksista yhdellä kysymyksellä: ”Onko tullut muutoksia edelliseen käyntiin”. Jos ei ollut, lääkäri kopioi tiedot edellisestä todistuksesta – silloin ei ollut vielä yleisesti valokopiolaitteita – kirjoitti laskun ja myönnetyn tuoreen lääkärintodistuksen kanssa saattoi marssia mönsträysmiehen pakeille.

Kun merenkulkijoiden terveysvaatimuksista kertoili maissa-asujille, se herätti hämmästystä. Nuhteettomat maamiehet olivat saattaneet lukea arvostettujen merikirjailijoiden teoksia, missä otettiin laivajobi marssimalla laiturilta lähimpään laivaan. Sitten kysyttiin kannella olijoilta, missä se on lähin salonki tai messi tai mikä huone se nyt onkin, missä saa olutta ja viinaa ja on tupakkaa kovissa bokseissa. Ja laivatyttöjäkin pitäisi olla sieltä nuoremmasta päästä. Ja jos ei tarjoilu pelaa, vaihdetaan johonkin muuhun laivaan, missä arvostetaan kelpo merimiehiä.

Laivoissa henkilöstön terveydenhoito kuului täkkikakkosen eli ensimmäisen perämiehen toimenkuvaan. Laivassa oli vähintäänkin lääkekaappi, missä oli monenlaista troppia, sitomisvälinettä, työkalua ja ehkä yli-ikäisiä kondomeja, mitä joskus puhallettiin ilmapalloiksi juhlien koristeluiksi. Saattoipa olla sairashyttikin vuodepaikkoineen. Jossakin vanhassa ulkomailta ostetussa paatissa oli hammaslääkärin hytti tuoleineen, kaikenlaisine pihteineen ja porineen. Hammaslääkäriä laitteita käyttämään ei ollut, mutta muutama perämies olisi ollut innokas kokeilemaan poraamista, jos joku olisi uskaltautunut potilaaksi.

Laivan ollessa merellä ja omien keinojen loppuessa oli käytössä radiomedical sanomat. Maksutta saattoi lähettää sähkeen ja kysyä maista lääkärinneuvoja. Eräässä laivassa oli kirjattu tapaus, missä oli mennyt käsi olkapäästä sijoiltaan. Lääkäri neuvoi, mitenkä otetaan potilaasta kiinni ja vedetään nivel paikalleen. Laivasta oli vastattu, ettei onnistu. Lääkäri käski vetämään kunnolla vaan ei siltikään mennyt käsi paikalleen. Lääkärin kolmas sähke oli lyhyt: ”Vetäkää vielä kovempaa”. Se oli auttanut ja potilaan käsi oli saatu entiselle paikalleen.

Jos satamassa tarvittiin terveydenhoitoa, käski kippari radiosähköttäjän kirjoittaa rekvisiitan (= requisition). Meklari järjesti vastaanottoajan ja kipinän satamahommia oli lähteä opastamaan potilasta tai potilaita vastaanotolle ja tulkata lääkärin ja potilaan välillä. Erikoisin tulkkaus oli englantia englanniksi: potilaalla oli British Passport. Brasilialainen lääkäri puhui hyvin englantia. Heidän välistä keskusteluaan olin välissä kääntämässä. Diagnoosi tehtiin ja hoito-ohjeet saatiin.

Ennen vanhaan ei kaikki stujut tilanneet laivaan maitoa satamassa, vaan sekoittelivat peltilehmää, eli koneella vettä ja maitojauhetta. Koneporukoilla pruukasi olla mahahaavaongelmia ja lääkärit määräsivät hoidoksi maitoa. Jos oli höveli stuju, saattoi muukin laivaväki saada tuoretta maitoa potilaan siivellä.

Englannin satamissa sai lääkärikäynnille usein varata koko päivän. Aamu varhaisella lähdettiin istumaan jonnekin kolkkoon halliin. Päivän mittaan vaihdettiin toiseen halliin tai kokonaan uuteen rakennukseen tai ehkä toiselle puolelle kaupunkia. Ilta pimeä oli laskeutunut, kun taksi toi uupuneet potilaat saattajineen laiturille laivan kupeelle.

Usassa mentiin yleensä jonkun yksityislääkärin vastaanotolle. Viihtyisät odotushuoneet, ikkunaverhot ja kukkia ikkunoilla, lehtiä pöydillä. Vastaanottoaika ei myöhästynyt, reseptit sai lähtiessään mukaan ja taksilla ajettiin troppeja hakemaan lähimmästä drug storesta.

Meksikossa tuli kulttuurierosta johtuva väärinkäsitys. Olimme Petroleos Mexicanos eli Pemexin öljysatamassa. Meklari antoi ohjeen, milloin taksi odottaa portilla lääkärimatkaa varten. Suomalaiseen tapaan olimme lähtöpaikalla jo ennen määräaikaa ja taksikin oli saapunut. Kysyin kuljettajalta varmuuden vuoksi: ”Taxi?” ”No, no senjoor, no taxi”, oli vastaus. Jäimme portille odottelemaan omaa kyytiämme, mitä ei kuulunut tulevaksi. Muutaman pitkän tovin istuskelun jälkeen lähestyin meksikolaista automiestä toiselta kantilta:

”Esta auto no taxi?” Si senor, no taxi!” Tein sitten toisen kysymyksen: ”Esta auto para doctor?” ”Si senor si, para doctor!” Niinpä kömmittiin kuskin ja potilaan kanssa kyytiin ja koko reissuun meni vähemmän aikaa, kuin portilla norkoiluun.

Kerranpa jouduin itsekin hoidettavaksi, vaikken potilaana tohtorin luona ollutkaan. Syyriassa lääkäri kiinnostui käsistäni, missä oli jo vuosia ollut atooppista ihottumaa. Lääkäri halusi valmistaa sekoituksen ihottuman hoitoon ja pyysi lähettämään kirjeen hoidon tehosta. Kärsivällisesti muutaman viikon sivelin pahanhajuista nestettä käsiini. Aikanaan sitten jostain päin maailmaa lähetin tohtorille pahoittelevan kirjeen: lääke loppui ja ihottuma voi hyvin. Vuosien kuluttua – kymmenien lääkärien tutkimusten jälkeen – löytyi omatoimisesti lääkkeeksi helokkiöljykapselit.

Eräässä laivassa konekolmonen useinkin valitteli reumatismiaan ja sen kolotuksia. Vaivannut oli jo kymmeniä vuosia, eikä Suomesta ollut apua löytynyt. Nyt oltiin tulossa Kiinaan ja heräsi ajatus kokeilla kiinalaisia keinoja. Tsingtaossa lääkäriin mentiinkin ja selostin valkotakkisille, mikä oli vaivana. Myöhemmin konekolmonen kertoi:

”Istuin siinä keskellä huonetta jakkaralla ja porukkaa pyöri ympärillä, välillä enemmänkin. Joku kopeloi sieltä ja täältä. Lähtivät sitten kaikki pois ja istuskelin yksikseni siinä pallilla. Jossain vaiheessa huomasin, että jonkinmoinen sukkapuikko oli isketty hauiksen läpi. Vartin päästä tuli taas porukkaa ja vetivät piikin pois.”

Kuulema toisella käynnillä oli sama meininki, mutta nyt puikko meni läpi polvesta. Hoito olisi edellyttänyt vielä kolmattakin käyntiä, mutta laiva lähti jo kohti Dairenia. Paluumatkalla Afrikan ympäri Eurooppaan konekolmonen ajoittain ihmetteli, kuinka reumakivut olivat poistuneet jo kahdella piikityksellä.

Satuinpa sitten lomalla kotosalla lukemaan Suomen suurinta sanomalehteä. Puolen sivun kolumnissaan kiivaili korkea lääkintäviranomainen erilaisia vääräuskoisia poppakonsteja vastaan: Kieltää pitäisi kaikki. Yksi näitä pannaan julistettavia harhaoppeja oli akupunktio. Kirjoittajan saarnasta ilmeni, ettei hänellä ollut akupunktiosta muuta tietoa, kuin että sitä pitää vastustaa.

Koristelut puhallettu lääkekaapista