Motto: ”Meillä on velvollisuus muistuttaa menneestä. Kiitos luojan, meillä on myös vapaus unohtaa.” (Elokuvaohjaaja Joachim Trier)
Alkaa olla aika sulkea lopullisesti Soita, kirjoita, käy talossa! -historiikin ruotiminen. Kysymys on ollut henkilökohtaisista yksilötason kokemuksista ja näkemyksistä, Matti Koivun käsittelemiin suuriin linjoihin en ole puuttunut. Alunperin kirjan oli määrä keskittyä Merimiespalvelutoimiston 50-vuotiseen taipaleeseen 1973 – 2023. Kuin lakisääteisen merimiespalvelun johdannoksi kirjan tekijä kaivoi toimitusneuvoston päätöksellä kirjallisista dokumenteista tietoja merenkulkijain huoltotoiminnasta 1870-luvulta lähtien päätyen Mepan edeltäjän Kauppalaivaston huoltoneuvoston (1961 – 1972) toimenkuvaan. Sitten alkoi kirjassa Mepan osuus 1.1.1973 lähtien.
Kirjan 263 sivusta ensimmäiset sata sivua ennen Mepaa ovatkin julkaisun parasta antia. Ne kuvaavat erinomaisesti, miten yhteiskunta kulloinkin suhtautui merenkulkijoihin ja miten heitä tuli ohjata ”hyviksi” kansalaisiksi etenkin kirkon ja raittiusliikkeen avustuksella. Tuolloisissa asiakirjoissa, komiteamietinnöissä, lausunnoissa ja muissa lähteissä ei ollut materiaalia, jonka avulla historioitsija olisi voinut toteuttaa omaa poliittista agendaansa julkaisemalla lähdeviitteettömiä juoruja ja korostamalla vasemmistofobiaansa – kuten sitten Mepa-osuudessa kävi.
Kiitos syvien vesien radiosähköttäjälle Timo Sylvänteelle siitä, että Äänimeren alustalta löytyy artikkeleitani muutamista Mepan alkuvuosien konkreettisista, yksittäisistä aikaansaannoksista. Ne ovat asioita, jotka kuvastavat aikansa tarpeita ja toimintatapoja ja ovat historian osia, joista taltioimattomina ei tiedettäisi yhtään mitään. Kopiot joka jutusta tulevat löytymään myös Kotkan ja Rauman merenkulkumuseoiden Mepa-arkistokansiosta. - Meidän asiakirjakokoelmassahan nämä sitten ainakin ovat tallessa, tulevaisuuden tutkijoiden ja muiden kiinnostuneiden käytettävissä, kirjoitti minulle Kotkan merenkulkumuseon intendentti Timo-Tapani Kunttu.
Lisäys aikaisempaan: Jutussani Perusteeton juoru kaivettiin naftaliinista jouduin vääntöön Koivun kanssa hänen väittäessään, että ”Tiedotussihteeri Sakari Karttunen oli ainakin muiden mepalaisten mielestä lähes varma kommunisti, eikä hänen työparinsa Pertti Rönkön maailmankuva ollut sen vähemmän vasemmistolainen.” Väite ”muiden mepalaisten mielipiteestä” oli jo Koivun itsensä kertoman perusteella mahdoton: hän sanoi kollegoitteni kuvailua minun poliittisesta kannastani ”demarivoittoiseksi, yksi luonnehdinta oli siitä vasemmalle...”. On siinä kommunismia kerrakseen! Pertti pisti Koivun ruotuun: ”Vakavaksi otettavaksi tarkoitetussa historiikissa tällaisilla täysin perättömillä heitoilla ei pitäisi olla minkäänlaista sijaa”.
Kun Koivu kuuli minulta, että monet mepalaiset pitivät juoruämmänä (tj Sampsa Sihvolan käyttämä sana) tiettyä henkilöä, Koivu kiirehti tekstaamaan minulle, että epäilyn kohde on väärä. Koivu tuli siis itse kumonneeksi ”muiden mepalaisten” lähdeviitteettömän ”mielipiteen”, eli juoruämmä olikin siis yksi henkilö, joka oli puhunut ”muiden mepalaisten” puolesta. Koska muiden mepalaisten epäilemä henkilö ei Koivunkaan mukaan voinut olla mepalainen, niin jäljelle jää vain joku ulkopuolinen. Mutta valhe mikä valhe. (ks. Raamatun kymmenen käskyä, kohta VIII).
Demarifobiaa ja Kekkos-kammoa
Jutussani Kuvatoimitus kuutamolla höykytin kuvatoimitusta. Mahdollisesti aiheetta. On mitä todennäköisintä, että Matti Koivu itse määräsi täysin kirjan kuvituspolitiikasta eli mitä kuvia julkaistaan ja mitä ei; joka tapauksessa hän on vastuussa lopputuloksesta. Omituisesta kuvituspolitiikasta kirjoitin jo kuvatoimituksen kuutamojutussa: yksi villapaitakuva Mepan silloisesta pelastajasta, demarista, ja neljä kuvaa urheilusihteeristä, kokoomuslaisesta. Toimitusjohtajuuden ohessa Karlsson organisoi tunturivaellukset sekä melonta-, liikunta-, perhe- ja ratsastuskurssit. Jostain syystä Koivu ei halunnut myöntää Martti Karlssonin merkitystä. Kun sanoin Martin pelastaneen Mepan Haarman sotkujen jälkeen, Koivu tivasi agressiivisen syyttävästi: - Sanoit Karlssonin pelastaneen Mepan. Niinpä myönsin sanoneeni. Koivu tulkitsi Mepaa ohjelmallisesti omien sinisten oikeistolaislinssiensä läpi. Jos Mepan historiikin olisi kirjoittanut joku vasemmistolainen oman poliittisen agendansa hengessä punaisten linssien läpi, moittisin häntä samalla mitalla.
Luin netistä Koivun kutsuvan itseään kulttuurihistorioitsijaksi. Hänen pitäisi lisätä siihen, että ei koske merimieskulttuuria. ”Lähes varman kommunistin” junaileman merimiesslangin keruukilpailun hän jätti historiikissa täysin huomiotta. Keruun ansiosta saatiin viime tingassa pelastettua kieltä, joka laivojen, työolojen ja -välineiden muuttuessa on painumassa historian hämärään. Tuloksen täkeydestä kertoo jotain, että sanoja on jo hyödynnetty yhdessä sanakirjassa. Kielitoimistoa kiinnosti saada keruumateriaali itselleen tutkijoiden käyttöön, mutta halusin sen pysyvän Mepassa. Se oli virhe. Maailman, merenkulun ja Mepan muuttumisen myötä olisi syytä siirtää materiaali sittenkin Kielitoimistoon tutkijoiden hyödynnettäväksi. Mepa alkaa olla pelkkä nimi.
”Yhden valokuvan arvoinen Martti Karlsson” tuli Mepan pääsihteeriksi 1983 ja Matti Haarman lähdettyä 1986 hän aloitti toiminnanjohtajana. Lainmuutoksen myötä titteli on ollut vuodesta 2007 lähtien toimitusjohtaja. Historiikin luettelo (s. 266 - 268) Mepan henkilöstöstä on puutteellinen ja harhaanjohtava. Luettelossa Karlssonista tehtiin toiminnanjohtaja jo vuodesta 1983. Väärin. Niklas Rönnberg kirjataan toimitusjohtajaksi vuodesta 2013 lähtien ja Karlssonin sanotaan lopettaneen toimitusjohtajana 2014. Ristiriita. Minä jätin Mepan 1984, mutta luettelon mukaan lopetin 1985. Olin kyllä vielä tuolloin Mepan rullassa, mutta yhden vuoden palkattomalla toimivapaalla, josta ajasta sovin Haarman kanssa; halusin varmistaa uuden työpaikkani. Siksi käytän juttuni lopussa vuotta 1984.
Jo aikaisemmin ihmettelin sitä, että verkostoitumisemme valtakunnallinen huippu, Mepan vierailu merimiesurheilun merkeissä presidentti Kekkosen luona Tamminimessä, ei ollut julkaisemisen arvoinen. Jotkut ääripään ajattelijathan pitivät jopa Kekkosta – jos ei nyt ihan kommunistina – niin ainakin kommunistien kätyrinä. Äänimeressä olevien Mepa-valokuvien joukossa on yksi, jossa Kekkonen kävi Finlandia-talossa ojentamassa nimikkokannunsa vuoden parhaalle urheilulaivalle. Pekka Karppsella on toinen kuva ehkä ensimmäisestä kannutilaisuudesta. Uskoisin, että kuvat on julkaistu alunperin Vapaavahdissa. On ilo tietää, että ei se Tamminiemen reissu hukkaan mennyt. Vasemmistofobian lisäksi Koivu tuntui potevan Kekkos-kammoa.
Verkostoitumista
Jos ei Mepan verkostoituminen Kekkosen kanssa kiinnostanut Matti Koivua, niin vähät häntä kiinnostivat Mepan jokapäiväiset yhteistyökumppanit. Ohessa kaksi esimerkkiä, joista luulin voivani kertoa haastattelussa Koivu > < Karttunen. Tapasimme lyhyesti, mutta yhtäkään päivittäiseen työhöni liittyvää kysymystä hän ei esittänyt. Pertti Rönkön osuuden hän kuittasi puhelinsoitolla Berliiniin, Pertin kotikaupunkiin. Pettynyt oli Perttikin.
*Varustamot. Parasta vastakaikua työlleni sain merenkulkijain lisäksi varustamoilta. SHO-FÅA/Eric Holmström, Nielsen/Pentti Ojamies, Lundqvist/Stig Lundqvist, Gust. Erikson/Lars Nurmi ja Neste/Jouko Santala pyysivät lähtemään laivareissulle kertomaan Mepan palveluista. Sally tarjosi kuukauden mittaisen opinto-, tutustumis- ja tiedotusmatkan Philadelphiasta Karibian kautta Mississipille ja takaisin. Matkan tuloksena laatimaani 34-sivuista muistiota Koivu siteerasi. Helsingin Sanomat puolestaan julkaisi pääkirjoitussivun aukeamalla kuvitetun ns alakerran Porin lyhytaaltoaseman olemattomasta kuuluvuudesta ja merimiesohjelmien surkeasta sisällöstä. Juttu aiheutti vipinää Ylessä. Yksi lyhytaaltolähetysten toimitsija repi pelihousunsa, mutta yksi tekniikkapuolen yli-insinööri oli yhteistyöhalukas ja kutsui Rönkön ja minut kertomaan Mepan näkemyksiä uuden lyhytaaltoaseman tarpeellisuudesta. Kaikilta cross trade -varustamoilta sain automaattisesti positiolistat ja lehtilähetyksiä toteutettiin yhteistyössä. Henkilökohtaiset kontaktit varustamojen avainhenkilöihin toimivat mainiosti.
*Kansanedustajat. Mepan ja Merimieseläkekassan järjestämissä sosiaaliseminaareissa solmittiin suhteita kansaedustajiin yli puoluerajojen. Nämä kontaktit olivat ratkaisevia mm silloin, kun eduskunnassa käsiteltiin Porin lyhytaaltoaseman uudistamista. Mepasta lähtöni jälkeen Martti Karlsson jatkoi yhteydenpitoa eduskunnan suuntaan. Mieleen noista seminaareista jäivät etenkin kansanedustajat Alli Vaittinen-Kuikka, Eeva Kauppi ja Pertti Salolainen (kok), Antero Juntumaa (krist), Sylvi Saimo (kesk), Tarja Halonen, Uljas Mäkelä, Timo Roos ja Sulo Hostila (sosdem) sekä Aulis Juvela ja Ensio Laine (skdl). Erityisesti on mainittava Eeva Kauppi, jonka suorastaan tulisieluinen puhe eduskunnassa lyhyaaltoaseman ja merimiesten puolesta saattoi olla jopa se ratkaiseva täysosuma; asema uudistettiin. Mielenkiintoinen yksityiskohta: Veikko Vennamon puolue oli hajonnut juuri yhden merenkulun sosiaaliseminaarin alla. Seminaariin osallistuneita heikäläisiä tilaisuuden annit eivät liiemmin kiinnostaneet, sillä poika Pekka Vennamon johtama äänekäs riitely vei heiltä voimat ja ajankäytön. ms Finlandian hyvä ruoka ja juomat kyllä maistuivat. Seuraavaan seminaariin mennessä joukkue olikin jo vaihtunut.
Isot pojat suhmuroivat
Työskenneltyäni innolla kymmenisen vuotta yhteiskunnallisesti mitä merkityksellisimmässä työpaikassa alkoi seinä tulla vastaan. Olin organisaatiossa suoraan toiminnanjohtajan alainen, mutta hänen pitkät, ennakoimattomat poissaolonsa työpaikalta ja ailahteleva kuntonsa jarruttivat työntekoa. Menemättä tässä ratkaisevan tapahtuman ikäviin yksityiskohtiin Mepa oli tilanteessa, josta toimistolla oli lyhyt matka joutua julkisuudessa tosi raakaan riepotteluun. Onnistuin tyynnyttelemään paria luottotoimittajaani. Hallituksen puheenjohtajan - siis toiminnanjohtajan ryyppykaverin Järvisen - puoleen ei tullut mieleenikään kääntyä.
Pidin hallituksessa istuvaa Merimies-Unionin puheenjohtajaa Reijo Anttilaa tolkun miehenä. Soitin hänelle ja sanoin, että jotain on tehtävä toiminnanjohtajan saattamiseksi tolpilleen; pian en enää voisi tehdä sitä, mihin minut on palkattu. Hallitushan tiesi tj Haarman ja pj Järvisen rilluttelusta, mutta ei ollut tehnyt elettäkään sen suitsimiseksi. Tämän kirjasi Matti Koivukin historiikkiin. Hallitus oli kuin kuralätäkköön tukehtunut kuttulauma. Koivu osoitti myös henkilökuntaa, joka vaitiolollaan suojeli toiminnanjohtajaa. Mutta kääntyminen Anttilan puoleen eli suojeluperiaatteen murtaminen johtikin mielenkiintoiseen tapahtumaketjuun.
Anttila kertoi soitostani Järviselle; olihan heillä kahdenkeskinen hyvä veli -sitoumus, sillä Järvinen ja Haarma olivat Mepa-lain vastaisesti sekaantuneet ay-politiikkaan osallistumalla takapiruina puheenjohtaja Olavi Keiteleen syrjäyttämiseen Anttilan hyväksi.
Hallituksen ja ties minkä sidosryhmän mukana osallistuin työmatkalle, jossa mm käytiin tutustumassa Ruotsin ”mepan” omaan urheilukenttään Tukholmassa. Aamuvarhaisella Järvinen puhalsi vanhan viinan lemut lähietäisyydeltä naamalleni ja kysyi: -Kauanko aiot olla Mepassa? Jotain sain mumistetuksi, että enhän minä tiedä, tässä nyt ollaan ja töitä tehdään.. Järvisen kommentti: - Minun puolestani olisit jo voinut lähteä... Siinäpä mainio esimerkki menneiden vuosikymmenten henkilöstöpolitiikasta! Oli toisenlaistakin suhtautumista: kun yhdeltä työntekijältä alkoi 50 ikävuoden jälkeen työhalut hiipua ja panokset nollaantua, pj Järvinen ohjeisti huomauttajaa: ”Anna olla. Katsot vaan sormien läpi.”
Ja sitten: Oli sovittu American Lines`n ja Mepan kanssa siitä, että otan messikallen jobin AL:n ms Atlantaan edestakaiselle reissulle Helsinki – Buenos Aires. Matkasta tekisin samantapaisen raportin kuin aikaisemmin mt Pegnyn Mississippi-reissusta. Atlanta odotteli lähtöä Katajanokan kaijassa, laiva näkyi työhuoneeni ikkunasta. Ajattelin, että huomenna sitten laivan rullaan. Hallituksen varajäsenenä toiminut, mukavuuslippulaivoja palkanmaksurikkeistä narauttanut Merimies-Unionin asiamies Lauri Heinonen kuuli suunnitelmasta ja pamautti puhelimessa: ”Ja sinähän et lähde mihinkään. On oikeitakin merimiehiä.” Kolme pestattua jobia olin ehtinyt seilata. Jo ensimmäisen laivan Rouen-reissulla ”Tervakeula-Fenniassa” olin liittynyt Merimies-Unioniiin. Miten myöhemmissä laivoissa jäsenyys huomioitiin, sitä en tiedä. En lähtenyt Bonikseen. Ei tiedä, vaikka mahtipontinen Heinonen olisi seisauttanut laivan laituriin. Niinpä Mepa ei saanut uusia palveluvinkkejä eikä raporttia yhteistyön tehostamismahdollisuuksista Rion, Santoksen, Montevideon eikä Buenos Airesin merimieskirkkojen ja -klubien kanssa. Hyöty olisi kirjaimellisesti soljunut merenkulkijoiden laariin. Mutta ei, niin päätti Unioni satraappi Heinosen suulla.
Parivaljakko Järvinen-Haarma osallistui muihinkin kuin tapauksen Keitele< >Anttila valintajunailuun. Merimieläkekassan johtajasta, konjakkiveli Jaakko Oravistosta he ryhtyivät kulissien takana suhmuroimaan Varustamoyhdistyksen toimitusjohtajaa. Haarma paljasti suunnitelman minulle henkilökohtaisesti. Junailu onnistui, mutta varustajat vierastivat Oravistoa, ja pestistä tuli lyhytaikainen.
Mutta sittenpä vasta ne kapakkatalkoot alkoivat, kun Mepan hallituksen puheenjohtaja Valto Järvinen oli määrä istuttaa poikkeusluvalla Merenkulkuhallituksen pääjohtajaksi. Järvinen näet ei läheskään täyttänyt pätevyysvaatimuksia. Haku meni pieleen, ja vahingoniloinen huhumylly alkoi jauhaa. Kerrottiin, että hakupaperit olivat myöhästyneet, koska Järvinen pudotti kirjekuoren viime tingassa väärään postiluukkuun. Papereiden päästyä perille hakuaika oli jo mennyt umpeen. Tarinan todenpitävyyttä ei voitane osoittaa, mutta tuskin poikkeuslupaa olisi edes hyväksytty. On tarina totta tai ei, niin juttuna se on niin hyvä, että vieläkin naurattaa.
Hyvästi, Mepa!
Tuli varmuus, että on aika jättää Mepa, teoriassa mitä loistavin työpaikka, mutta... Tilaisuus tuli kuin tarjottimella. Toimiessani vapaaehtoisena Sea Jazz -festivaalin lehdistövastaavana yksi musiikkikriitikoista sattui olemaan suuren mainostoimiston osastopäällikkö ja kutsui minut jo toisella tapaamisella copywriterin töihin. Lähdin. Niinpä sitten ”lähes varma kommunisti” irroitti luovat voimavaransa kapitalistisen talousjärjestelmän alttarille. Minulle osoitettiin asiakkaaksi mm merkittävä kansanterveysjärjestö, joka sitten sille tekemäni onnistuneen kampanjan ansiosta valitsi minut tiedotus- ja toimituspäällikökseen. Menin.
Presidentti Tarja Halosen tervehdys, kun tapasimme ensimmäisen kerran Mepasta lähtöni jälkeen: ”Saku, sä selvisit Mepasta hengissä”. Niinpä selvisin. Täytin lokakuussa 2025 tasan 85 vuotta.
Sakari Karttunen. VTM, Mepan tiedotussihteeri 1973 – 84.
26.11.2025
Linkkejä:
Merimiespalvelutoimiston 50 v historia
Äänimeren kuva-albumi Mepasta
https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/1166
Vapaavahdin merimiesjuttuja 20 v ajalta
https://www.aanimeri.fi/forum/18
Vapaavahdin julkaisuja "Suomalaisen kauppamerenkulun historiaa konelaivojen ajalta"
https://www.aanimeri.fi/forum/32
Kuvia Porin lyhytaaltoasemalta
- Lisää uusi kommentti
- 21 katselukertaa