”Mites täällä saa ulosvientiä?”, oli ensimmäisiä kysymyksiä, mitä kuuli laivaan saapuvalta uudelta porukalta. Aavan meren tuollapuolen, maitten ja merien takana ei kenenkään työsuhteen jatkumiselle kuitenkaan tyytyväisyys laivan ulosvientikulttuuriin ollut ratkaisevaa. Harva tyytymätön olisi ollut halukas sen takia perumaan jobinsa ja maksamaan oman kotimatkansa ja uuden työntekijän lentomatkan kustannuksia. Mutta jos joskus oli kotimaan kaijaan satuttu töijäämään, joku ulosvientinäkymiin pettynyt haki dokumenttinsa pois ja siirtyi etsimään lupaavampaa ulosvientilaivaa.

Ulosvienti tarkoitti sipsujen eli laivakauppiaiden oikeutta myydä laivoihin tuotteitaan verovapaasti. Suurin osa laivaväelle tuotavista hankinnoista oli alkoholia ja tupakkaa. Jos oli tiedossa, että paatti seilaa kotimaahan, oli tilauslistoilla myös elintarvikkeita: voita, kinkkuja, juustoja, poronlihaa, monenlaisia herkkuja. Kaukoidän sipsut olivat erikoistuneet rahtaamaan repertuaarinsa redille ankkuroituneisiin laivoihin: ruuman luukku tai henkilöstön päivähuone muutettiin hetkessä valintamyymäläksi.

Japanissa Mojin redillä.

Ulosvienti tutustutti merenkulkijat V.S.O.P ja XO-konjakkeihin ja 12 vuotta vanhoihin viskeihin. Savukkeet ja olut eivät olleet mitään kustannuksia, vaan jos joltakin oli loppu, toiset tarjosivat. Toisin kuin maissa, ei laivayhteiskunnassa nauttinut suurta kunnioitusta ja arvonantoa pyrkimys hyötyä lähimmäisen puutteesta.

Laivalla ulosviennistä määräsi päällikkö. Ulosvientipolitiikkaa oli melkein yhtä monenlaista, kuin oli päälliköitäkin. Kerrottiin, että useimmiten kongolaisissa laivoissa ei saatu ulosvientiin alkoholia ja laivan tultua satamaan lähes koko porukka kiirehti maihin janoa sammuttamaan. Jotkut päälliköt eivät rajoittaneet lainkaan ostoksia ja loput olivat siltä väliltä.

Yleisimmät ulosvientikäytännöt olivat tilauslistat ja slabit, tai niiden välimuoto. Tilauslistoja laivakaupan hoitaja jakeli messeihin ennen satamaan saapumista. Jokainen sai merkkailla tuotteita toiveensa mukaisesti. Tilausehdotukset kävi päällikkö läpi ja lokasi tai sitten ei. Laivakauppias kuljetti tuotteet kaijalle, mistä ne kannettiin lukolliseen sikelikaappiin ja päälle tulli laittoi blomminsa. Satamasta lähdettyä kansainvälisillä vesillä – tai ehkä ennenminkin – sikelikaappi avattiin ja tilatut tuotteet jaettiin.

Slabi oli kioski, mistä sai ostaa tarjolla olevia tavaroita. Laivaväellä saattoi olla mahdollisuus esittää slabin hoitajalle omia toivetaan halutessaan joitakin harvinaisempia herkkuja.

Päällikkö määräsi, paljonko slabista sai kerrallaan myydä. Yleinen ransuuni oli kerran viikossa – yleensä lauantaisin – pullo viinaa tai keissi kaljaa. Tupakalle ja alkoholittomille tuotteille ei ollut rajoituksia.

Useimmiten slabin ja ulosvientitilausten hoito kuului stujulle, joka muutenkin asioi sipsujen kanssa provianttihankinnoissa. Joissakin laivoissa kipinä hoiti laivaväen ulosvientiä. Pisneksen hoidosta saattoi saada viiden prosentin hoitopalkkion. Jotkut päälliköt halusivat tästä viidestä prosentista osinkonsa.

Tilauslista sipsulle

Kuukauden ulosvientimyynti oli hyvinkin kipinän kuukausipalkan suuruinen ja toi siis viisi prosenttia lisää palkan päälle. Kovalla työllä oli lisä hankittu. Tankkilaivat töijättiin usein pitkien kaijojen päähän ja sipsu purki kuormansa lähimmillään rannalle kaijan tyveen. Usein laivassa oli paikalla pelkästään työssäolevat, muu väki oli pyyhkäissyt maihin, eikä kantoapua löytynyt. Siinä kysyttiin kuntoa raahata pari sataa keissiä juomia ja kymmenittäin savuke- ja muita pahvilaatikoita laakongille, siitä ylös täkille ja monen mutkan kautta sikelikaappiin, mikä oli komero jonkin alakongin perillä. Nuorena miehenä siirtyi parhaimmillaan viisi kaljatölkkikeissiä päällekkäin pinossa kerrallaan.

Sen lisäksi, että sai viiden prosentin provikan oli etuna – tai haittana – ettei ransuuni koskenut slabinhoitajaa. Sen seurauksena iltaruokailun jälkeen usein koko messi marssi perässä ottamaan ruokaryypyt tai pari kaljaa ennen iltavahtia tai sen jälkeen. 15 prosentin provikkakaan ei olisi riittänyt kattamaan näitä työtovereiden wellfare kulunkeja.

Jos jollakin laivaväessä ilmeni alkoholiongelmia, päällikkö saattoi yrittää parantaa tilannetta määräämällä viinakiellon. Murheellista oli käännyttää tämmöinen asiakas tyhjin käsin pois slabijonosta. Sekin tuli opituksi, että jos viinakieltolainen tilaa keissin Florida-vettä, se on parempi vetää yli ennen päällikön tarkastusta.

Ankaran ruumiillisen urakoinnin ja messitovereiden huoltamisen lisäksi saattoi slabinhoitajalle koitua riesaa ransuuneista. Ei ollut harvinaista herätä yöllä koputukseen ovelta:”Shaiskos ostaa toisen keissin” tai ”pullo särkyi, shaiskos toisen tilalle”.

USA:n joillakin sipsuilla oli samanlainen kuponkienkeruusysteemi, kun aikanaan Suomessa oli paperinkeräyksessä. Ostoista sai kuponkeja ja tietyllä kuponkimäärällä sai jonkin esineen. Isot ostokset saattoivat oikeuttaa kalliinkin laitteen saamiseen. Villin linjan paateissa ei kupongeista paljoa hyödytty, kun ei ehkä enää koskaan tultu saman sipsun asiakkaaksi. Eräs jenkkikauppias tulla tupsahti laivaan laskujaan hoitamaan ja pahoitteli olevansa kovin kiireinen: samassa satamassa kreikkulaiva oli seissyt odottamassa toista vuorokautta, että kupongeilla kerätty kamera toimitettaisiin laivaan.

Tilatut tavaramäärät olivat runsaita ja lähetyslistojen mukaan koitettiin kollata, että kaikki laskutettu oli toimitettu. Yhden ainoan kerran ilmeni hävikkiä: kolme erikoista pulloa puuttui. Parilla merenkulkijalla oli tiedossa kotimaassa juhlia ja niitä kruunaamaan oli tilattu harvinaisia maisteltavia. Näitä puteleita ei löydetty, kun sikelikaappi avattiin. Puhuin asiasta kipparille, joka ei halunnut ottaa kantaa. Soitin sipsulle, joka hyvin muisti harvinaiset pullot ja vakuutti niiden tulleen laivalle ja kehoitteli etsimään tarkemmin.Uusintaetsintä isommallakaan porukalla ei löytänyt kadonneita. Vaikka oli jo myöhä, rohkenin uudelleen koputella salongin ovelle. Kippari oli silloisen matkaseuralaisensa kanssa asusteista päätellen rauhoittumassa yöpuulle. Luin lähetyslistasta, että puuttuvista pulloista yksi on tämmöistä merkkiä. Sitten vilkaisin salongin pöydälle ja siinä olleen pullon etiketistä luin, että tuossapa onkin yksi kadonneista pulloista. Olihan siinä pöydällä ne kaksi muutakin puuttuvaa. Koska pullot oli avattu, ei niillä enää päästy juhlistamaan tilaajien merkkipäiviä. Siltä osin tilanne ratkesi onnellisesti, että pullot siirtyivät salongin edustuskaappiin ja maksaja vaihtui kipinästä redariksi.

Erässä laivassa oli pitkään palvellut täkkäri. Välillä iski alkoholiongelma ja porukan voimin koiteltiin palauttaa ammattimiehen työkykyä. Kerran jopa ajettiin kotimaan satamassa taksilla seudulla toimivaan alkoholistiparantolaan. Hurjan näköisiä haamuja siellä leijaili ja muutamassa päivässä täkkärimme voitiin siitä porukasta palauttaa takaisin töihin. Kuitenkin harmillisesti joulun alla iski taas viinakielto. Jouluaattona hyttiäni siivonnut ville hoksasi onnitella syntymäpäiväni johdosta. Näitä onnitteluja varten olin varannut kaljakorin ja villen mukana levisi tieto, että kun käy kipinää onnittelemassa, saa kaljapullon. Monen onnittelijan jälkeen ilmaantui ovelle viinakieltoinen täkkärimme. Kädet selän takana hän radiohytin ovella pälyili. Aikansa emmittyään oikaisi oikean kätensä, missä oli puolimetrinen puusta nikkaroitu löylykauha ja onnittelusanoina töksäytti:”tässois tämmöinen”. Kaljapullon saatuaan totesi gongin puolelta, että vaikka on päivämies, on sopinut ajavansa jonkun puolikkaan merivahdin, että tämä pääsee paremmin joulunviettoon. Näin tapahtuikin.

Löylykauha on tallessa vieläkin. On se tippunut lauteilta lattialle ja osa reunoista on lohjennut. Vielä sillä tämmöinen huonompi saunamies löylyjä nakkelee. Ja aina sitä käyttäessä tulee mieleen joulun tuntu kolmenkymmenen vuoden takaa.

Mojin redillä, myös Shimonoseki nimi oli käytössä.