You are here

Laivani nro 2 m/s Johanna

TimoSylvänne's picture

Risto Jalkanen on lähettänyt oheisen muisteluksen:


 

Laivani nro 2 m/s Johanna (Vasa Shipping) 15.1.1969 - 8.1.1970

 

Pestini m/s Johannassa alkoi Loviisasta. Laiva oli tuolloin Suomen vanhimpia käytössä yhä olevia rahtilaivoja ja oli rakennettu jo ennen toista maailmansotaa vuonna 1938. Näin ollen olosuhteet, varustelu ja mukavuus eivät vastanneet lähellekään sitä mitä ensimmäisessä laivassani (m/s I.W.Winck/sgcn) oli, vaikkei sekään enää aivan uusinta uutta ollut. Ammattiuransa alussa olevalle kipinälle pestiä kovinkaan uuteen alukseen ei yleensäkään ollut tarjolla. Pääasiahan oli, että on töitä ja harjaantumismahdollisuuksia tuleville työvuosille.

Lastasimme puhelinpylväitä myös kannelle ja surrauksen jälkeen lähdimme matkaan. Tuolloin oli suhteellisen ankara jäätalvi ja myös Suomenlahti oli jo tammikuussa jäässä, joten tarvitsimme avomerelle päästäksemme jäänmurtajan apua. Koska laivassa ei ollut lähiyhteyksiin tarkoitettua VHF-radiota jouduin päivystämään koko seuraavan yön jäänmurtajien ja suomalaisten kauppalaivojen yhteistä taajuutta 2336 khz.

Avomerelle päästyämme suuntasimme Kielin kanavan kautta yli Pohjanmeren ylös Thames-jokea lähelle Lontoota, jonne puhelinpylväät purettiin.

Uutta lastia haimme sitten silloisesta Itä Saksasta Wismarista. Tällöin sain ensikosketuksen silloisen rautaesiripun itäpuolen kovaan kuriin, elettiinhän ns. kylmän sodan aikaa ja kommunistimaassa tarkkailtiin hyvinkin tiiviisti kaikkia matkaavia niin myös laivahenkilökuntaa, jonka länsivaluutan käyttö ja kaupungilla liikkuminen oli rajoitettu. Maihin päästäkseen tuli selvittää rahavaransa, eli länsivaluutta oli vaihdettava Itä Saksan markoiksi ja taskussa piti olla ”roopuska” tietylle ajalle ja paikalle. Wismarista lähdimme sitten kivihiililastissa kohti Etelä Amerikkaa määränpäänä Brasilia ja Santoksen kaupunki.

Talvinen Itämeri, Tanskan salmet, Pohjanlahti, Englannin kanaali ja lähes aina myrskyävä Biskajan lahti jäivät taakse ja kelit muuttuivat leppoisammiksi ja kesäisen lämpöiseksi. Ohitimme näköetäisyydeltä Madeiran sekä Kanarian saaret kunnes ankkuroiduimme Kap Verden saariryhmän Palmeiran sataman redille. Siellä saimme lisää bunkkeria ja matkamme jatkui ilman että maihin olisimme päässeet tahi edes kerinneet. Päiväntasaajan ylitys tapahtui ilman suurempia ”kastajaisia” tai Neptunin näkymistä, toki joku olutpullo tapauksen kunniaksi piti meidän ensikertaa päiväntasaajan ylittäneiden muille vanhoille seiloreille tarjota

m/s Johanna oli, kuten jo aiemmin totesin, vanha ja hieman väsynyt, marssivauhtimme oli n 10 solmua, joten kiiruhdimme hitaasti mutta varmasti. 31 päivää yhtä soittoa merellä ja laskimme vihdoin ankkurin Brasiliassa Santoksen kaupungin redille. Ankkurissa jouduimme olemaan jonkun vuorokauden ennen kuin kaijapaikka vapautui. Redillä maatessamme laskimme yhden pelastusveneistä mereen ja näin pääsimme maistelemaan paikallisen SuomiBaarin antimista. Tuohon aikaan oli Suomesta lähes linjaliikenteen kaltainen laivayhteys Etelä Amerikkaan etupäässä Brasiliaan ja Argentiinaan ja koskapa satama-ajat tuolloin olivat pitkä niin merimiehet kerkisivät nauttia runsain mitoin paikallisista palveluista. Myös palvelun tarjoajat olivat huomioineet suomipojan läsnäolon ja Suomibaari, BarScandinacia yms olivat niminä hyvin edustettuina satamakortteleissa.

Santoksessa tapahtui yksi hyvinkin merkittävä tapaaminen kohdallani. Olin ollut aina kiinnostunut jalkapallosta ja Brasilia oli eittämättä tuolloinkin yksi maailman parhaista joukkueista ja sen kirkkaimpana tähtenä tietysti Pele, joka edusti vielä tuolloin kotipaikkansa joukkuetta Santos FC:tä. Paikallisen naisoppaan avulla löysin sitten itseni Santoksen jalkapallostadionilta, jossa ei toki ottelua silloin ollut käynnissä. Pääsin kuitenkin joukkueen toimistoon, missä ilokseni ja suureksi riemukseni myös Pele tuolloin oli. Sain häneltä nimikirjoituksen sekä läksijäislahjaksi joukkueen viirin, peltiläpyskän yms asiaan kuuluvaa fanikamaa.

Hieman ennen lähtöämme havaittiin yhden puolimatruusin puuttuvan miehistövahvuudesta. Kaveri oli ollut teillä tietämättömillä jo joitain päiviä, mutta häntä ei oltu ihmeemmin kaivattu. Ennen lähdön ajankohtaa kaveri kuitenkin paikallisten poliisien toimesta laivaan kiikutettiin ja laivan omassa kuulustelussa kaveri ilmoitti ykskantaan ”eksyneensä viitakkoon”. Kaveri sai muistaakseni pienen sakon , eli häneltä pidätettiin joidenkin päivien palkka sen lisäksi mitä häneen vastineistaan oli vähennetty oman loman ajalta.

Santos jäi sitten taakse ja keula kohti etelää ja uutta lastia hakemaan Paranagua (muistakseni) nimisestä kaupungista. Paikka oli aika pieni ja lastin sisään otto kesti vain joitakin päiviä ja näin ruumisarkkulautalastissa käänsimme keulan kohti pohjoista purkaaksemme lastimme Puerto Ricossa. Seilasimme ensin Brasilian itärannikkoa pitkin kohti pohjoista, sitten suunta luoteeseen ohittamalla Barbados saaret sen pohjoispuolelta, sitten Saint Lucia ja Martinique saarten välistä ja edelleen Puerto Ricoon San Juanin kaupunkiin, jossa lastimme purettiin. San Juanissa oli samanaikaisesti myös suomalainen Lenny niminen tankkialus lastiaan purkamassa ja Lennyn kipinän kanssa tietysti vietimme paljonkin aikaa yhdessä. Jos m/s Johanna oli vanha ja hyvästä huolenpidosta huolimatta ränsistynyt, niin m/t Lenny, vaikka olikin kymmenkunta vuotta nuorempi, vaikutti todella rähjäiseltä. San Juanista lähdimme sitten n viikon kuluttua kohti USA:ta ja Savannahaa.

Savannahssa kaijapaikkamme oli lähellä puutarhakaupunginosaa ja täällä minulle sattui pieni ”työtapaturma”. Olimme helteisenä sunnuntaipäivänä nauttimassa laivaporukalla kylmää olutta läheisessä rantabaarissa. Iltapäivän kuluessa tunsin että minun tarvitsee hieman jaloitella ja kävellä katselemassa miten tyypillinen jenkkiläinen omakotiasuja asustelee ja lähdin näin ollen tallustelemaan pitkin hyvinohoidettuja katuja ihastellen vehreitä nurmikoita ja isoja kartanotyyppisiä rakennuksia. Lienekö jalkani sitten hieman hoiperrellut tai ulkonäköni muuten poikennut paikallisesta vakiosta, mutta ei mennyt kauankaan kuin paikallisen seriffin auto kaarsi rinnalleni ja kaksi rotevaa poliisia astui rinnalleni udellen millä asioilla katuja siellä mittailin. Pelkäsin hetken että putkaan pistävät, mutta kun selvisi että olen suomalainen merimies ja että laivani on suht lähellä, niin ottivat minut takapenkille (kaltereiden taakse, ilman käsirautoja) ja ajoivat minut laivalle aivan laskuportaiden eteen ja katsoivat että pääsen ylös laivaan. Lopuksi toivottivat vielä hyvää päivänjatkoa, mutta samalla antoivat myös selväsanaisesti minun ymmärtää että kävelyreittini ei ollut toivottava.

Savannahsta ostin itselleni myös aidon stetsonin, mutta myöhemmässä elämässä sen kohtaloksi tuli joutua silloin vielä tulevan vaimoni Leenan hävittämäksi.

Jenkeistä ostin myös hieman grafiikkaa, joista kaksi roikkuu edelleen kotimme seinällä.

Lossauksen ja lastauksen jälkeen pääsimme takaisin merelle ja keula jälleen kohti Karibian merta. Ohitimme koillispuoleta Great Abaco Islandin, Eleuthera Islandin ja Cat Islandin sekä Rum Cayn, sitten Crooked Islannin länsipuolelta Kuuban ja Haitin välistä ja Jamaikan eteläpuolitse Karibian meren poikki Väli Ameriikkaan ja lastia purkamaan Costa Ricaan Puerto Limon kaupunkiin.

Puerto Limon redillä jouduimme myös odottelemaan jonkun päivän ennenkuin kaijapaikka aukesi. Miehistön joukosta löytyi myös kalamiehiä, jotka tekivät harjateräksen pätkästä koukun, siihen kettinkiä siimaksi ja stujulta saatu pilaantunut lihankipale syötiksi. Pian laivan ympärillä vilisikin hain eviä ja tarttuihan niitä koukkuunkin jokunen kappale. Suurin kannelle saatu hai oli hieman yli metrin mittainen ja hampaat olivat sen mukaiset, että täällä ei kukaan halunnut lämpöiseen mereen mennä vilvoittelemaan. Laskimme myös pelastusveneen mereen ja saimme käydä kaupungilla paikallista olutta nauttimassa. Iltapäivän oluthetkeä häiritsi kuitenkin pamaus ja baarirakennuksen vavahtelu. Luulimme että vähintään kuorma-auto on rakennuksen seinään törmännyt, mutta kun paikalliset ryntäsivät ulos ja viittoilivat myös meitä ulos, niin selvisihän tärinän syykin samalla. Olimme kokeneet pienen maanjäristyksen. Baarirakennuksen ja joidenkin muidenkin rakennusten seinämissä oli halkeamia, samoinkuin kadun pinnassa. Rakennuksia ei kuitenkaan ollut sortunut, joten oluen juonti saattoi siltäosin jatkua. Säikähdimme kuitenkin sen verran, että katsoimme parhaaksi hypätä pelastusveneeseemme ja kiivetä takaisin Johannan turvalliselle kannelle.

Costa Ricasta ei uutta lastia saatu, vaan meidän piti vanhan trampin perinteitä kunnioittaen lähteä tyhjänä kohti USA:ta josta oli toiveita saada paluurahti Eurooppaan. Reitti Karibian mereltä Jenkkilän itärannikolle kulki samaa reittiä kuin olimme sinne tulleetkin. Atlantille päästyämme vastaanotin sitten meklarilta sähkeen jossa kehotettiin ottamaan suunta kohti Kanadaa, jossa lasti Eurooppaan odottaisi meitä. Lastauspaikkamme olisi Saint Lawrence lahdella Prince Edwardin saarella Souris niminen pikkukaupunki.

Matkan jatkuessa lähetti kippari sähkeen saadakseen ohjeen siitä mitä reittiä määränpäähän seilaisimme. Vaihtoehtoja löytyi kaksi. Nopeampi reitti kulki Nova Scotia niemimaan pohjoisosan poikki pitkin Canso kanavaa ja vastaavasti pitempi reitti kiersi koko niemimaan. Ohittaessamme jo Halifaxia sain illan viimeisessä vahdissa sähkeen, jossa meitä kehotettiin purjehtimaan Canso kanavan kautta. Kippari oli jo nukkumassa, joten kävin brygällä (komentosillalla) kysymässä vahdissa olevalta perämieheltä mikä oli sijaintimme ja tulisiko minun herättää kippari kurssin muutosta varten. Selvisi että kurssimuutos kerittäisiin tehdä vasta aamullakin, joten kiikutin sähkeen kipparille vasta tämän seuraavana päivänä herättyä. Aamupäivän aikana sain sitten kutsun kuulusteluun, jossa sain varoituksen sähkesalaisuuden rikkomisesta koska olin paljastanut sähkeen olemassaolon ja sen sisällön ulkopuoliselle henkilölle (vahdissa olleelle perämiehelle). Yritin puolustaa itseäni sillä että en halunnut herättää kapteenia syyttä suotta, mutta ei auttanut, varoitus tuli ja merkintä siitä laivapäiväkirjaan. Onneksi siitä ei sen enempää seurannut, pahimmassa tapauksessa olisi voitu pidättää palkasta joku osuus ja silloiselle Posti- ja Lennätinlaitokselle raportoida kurinpitotoimenpiteitä varten sähkesalaisuutta rikkoneesta kipinästä.

Paluumatkalle kohti Europpaa ja Espanjaa kulki sitten yli keväisen Atlantin. Matkan alkutaipaleen aikana minun tuli seurata tarkasti jäävuorivaroituksia joita rannikkoradioasemat ja Coast Guard välittivät. Kevättalvi ja kevät ovat jäävuorten lohkeamisaikaa ja niitä ajelehti tusinoittain myös meidän silmiemme ohi. Oli jotenkin aavemaista katsoa aluksemme lipuvan niiden ohi lähes yhtämittaisessa sumussa jota alkumatkallamme riitti. Lisäjännitettä matkalle aiheutti myös aluksen ikivanhan tutkan ajoittainen reistailu, joka tietysti aiheutti entistäkin hitaan vauhtimme edelleen hidastumisen ja tähystäjien määrän ja tarkkaavaisuuden lisäämisen jäävuorien havainnoimiseksi ajoissa. Jäävuorten lisäksi katsottava oli myös isoja valaita jotka puhalsivat vesisuihkujansa ylös veden pinnalta. Valtavan kokoisia nekin.

Valaat muuttuivat sitten Biskajan lahtea lähestyessämme delfiineiksi ja/tai pyöriäisiksi jotka kilvan hyppelivät aluksen keula-aallon läpi, niitä oli veikeä seurata. Purkauspaikkamme pohjois Espanjassa oli Pasajes niminen pikkukaupunki lähellä Ranskan rajaa. Kulku sinne tapahtui suht korkeiden kallioiden välitse.

Kivihiili lasti purettiin ja Espanjan alkukesän lämmössä joitain päiviä nautittiin, ja näin pääsimme vihdoin matkalle kohti Suomen lähes puolen vuoden poissaolon jälkeen. Paluumatkalla poikkesimme vielä Puolassa Gdyniassa hakemassa kivihiiltä Suomeen vietäväksi.

Suomessa olimme kesä- heinäkuun taitteessa. Hiililasti purettiin Vaasassa, Johannan kotisatamassa. Lastausta varten siirryimme sitten Kotkaan jossa vietettiin ensimmäisiä meripäiviä. Leena, silloinen tyttöystävä (nykyinen vaimoni) tuli käymään myös laivalla. Itse en koti-Joutsaan kerinnyt, vaan aika meni laivan henkilöstöasioiden kimpussa. Lastimme oli jälleen puhelinpylväitä ja määränpäänä Israel ja siellä Haifan kaupunki. Pyhässä maassa toimi silloin myös pohjoismainen merimieskirkko, joka järjesti meille matkoja. Kävimme katsomassa Jerusalemin itkumuureineen, kävelimme sen basaareissa ja kuvautimme itsemme Jeesuksen haudan edustalla. Kävimme myös Beetlehemissä, sekä uimassa Kuolleessa meressä, jossa todella tuntui että uimataitoa ei tarvita vaan runsassuolainen vesi pitää pinnalla ilman että uintiliikkeitä tarvitsee tehdä. Silloin (1969) ei vihanpito israelilaisten ja palestiinalaisten välillä ollut näkyvää eikä väkivaltaista ja olo oli turvallisen tuntuinen ja yhteiskunta näytti kaikinpuolin rauhalliselta.

Paluumatka alkoi lastattuamme ensi Jaffan kaupungissa. Jaffa sijaitsi aivan pääkaupunki Tel Avivin kyljessä ja lienee tänä päivänä (2009) sen kaupunginosa ja sataman nimi. Matka kohti Eurooppaa kulki siis pitkin Välimerta länttä kohti. Bunkrasimme Algeriassa sen pääkaupungissa (Alger). Olimme kaijassa vain joitakin tunteja ennen kuin meidät siirrettiin takaisin redille, jossa bunkraus sitten tapahtui polttoaineproomusta käsin.

Välimeren länsipäässä sijaitseva Gibraltarin salmi ohitettiin, kierrettiin Portugalin lounaiskulma, St Vincent, sitten ohi Espanjan luoteiskolkan, Finisterren, yli Biskajan lahden ohi Ranskalle kuuluvan Ushantin saaren (ranskaksi Ouessant) ja näin olimme jälleen vilkasliikenteisessä Englannin kanaalissa. Ensimmäinen lossaupaikkamme Isossa Britaniassa oli Middlesbrough jossa kaijapaikkamme sijaitsi sisämaahan johtavan joen varrella ennen varsinaista kaupunkia. Mieleen on jäänyt ennätystarkka tullivalvonta, jossa suunnilleen tulitikkulaatikoiden sisältökin tutkittiin. Elettiin hippiaikojen kukoistusaikaa ja pelko Englannissa oli suuri että mm Afriikasta ujutetaan huumeita maahan siellä käyneiden kauppalaivojen ja niiden miehistöjen avustuksella. Huumeita yleensäkin olisi ollut saatavilla lähes missä satamakaupungissa tahaansa, mutta olin tehnyt itselleni selväksi jo aikojen alusta, että en niihin sormenpäällänikään koske. Laivasta ei muutenkaan löytynyt mitään epäilyttävää.

Lastin osittain purettuamme siirryimme hieman pohjoisemmaksi Newcastlen edustalle, jossa purimme loppulastin ja matka syksyisen Pohjanmeren poikki Skagerrak kiertäen, Helsingborgin ja Helsingörin sekä Malmön ja Köpenhaminan välitse pitkin Itämerta takaisin Suomeen.

Ensimmäisen osan lastista, sahatavaraa – lankkuja tällä kertaa, otimme hieman Oulun yläpuolelta Haukiputaalta. Loppuosaa varten siirryimme sitten lokakuun (-69) lopulla Haminaa.

Leena oli muuttanut isänsä veljen Aulis Purovirran järjestämään harjoittelijan paikkaan Savonlinnaan, Majakka nimiseen ravintolaan. Leena asui myös Auliksen ja hänen perheensä kanssa. Elettiin loka- marraskuun vaihdetta. Pyhäinpäivänä vuokrasin sitten Haminasta auton ja ajoin illansuussa Savonlinnaan Leenaa tapaamaan. Ilta sujui rattoisasti ja maltoin lähteä paluumatkalle vasta aamuyöllä. Lähellä määränpäätäni ajoin sitten ulos. Ilta oli ollut sumuinen sekä tihkusateinen ja yöllä oli sitten hieman pakastanut ja tienpinta oli muuttunut osin mustan jään peittämäksi. Tie kaartui vasemmalle ja nousi ylös kohtalaisen pitkää mäkeä. Auto karkasi käsistäni kohti oikeanpuoleista ojaa, sain sen kuitenkin käännettyä takaisin tielle, mutta liian jyrkässä kulmassa jolloin liuin vasemman puoleiselle tienpenkereelle, josta sain auton taas tielle. Vähäinen ajokokemukseni lienee ollut syynä, koskapa korjausliike oli jälleen liian voimakas, ja näin syöksyin tien yli oikealle ja nokka kopsahti suht rajusti tienviereisen kallioon ja jäi sitten ojan pohjalle oikealle pahasti kallistuneena. Olin onneksi turvavöissä, joten en tuntenut itseäni pahoinkaan loukkaantuneeksi. Jäähdyttäjän hajottua höyrysi konetila sen verran pahasti, että luulin auton syttyneen tuleen. Koska auton asento oli nokka ja oikea kylki alempana kuin kuskin puoli, niin pienessä paniikissa rimpuilin aikani ennenkuin pääsin vöistä irti, oven auki ja kiivettyä tien penkalle. Käteni tärisivät niin, että en meinannut saada savuketta sytytettyä. Jonkun aikaa siinä ihmeteltyäni tuli pohjoisesta auto, jonka sain pysäytettyä ja pyysin kuskia soittamaan ihmisten ilmoille päästyään poliisille, koska halusin että onnettomuus tutkitaan jotta en joutuisi auton vuokranneen yrityksen kanssa vaikeuksiin. Kaveri lupasi näin tehdä ja jäin odottelemaan milloin apua paikalle tulisi. Tuolloin ei vielä tiedetty mitään kapineesta nimeltä matkapuhelin, joten tiedonkulku oli hieman hitaampaa kuin tänä päivänä. Etelästä tuli sitten nuorten miesten täyttämä henkilöauto joka pysähtyi myös kohdalleni. Kerroin että apua jo tulossa ja että he voivat jatkaa matkaa. Liekö kuski halusi näyttää miten autoa käsitellään, mutta mäen alla näin kuinka heidän autonsa rupesi heittelehtimään samassa paikassa missä minä autoni hallinnan menetin. Kavereitten auto päätyi sitten katon kautta kyljelleen tien oikeaan laitaan. Juoksin mäkeä alas ja pelkäsin että kavereille on sattunut pahastikkin. Auton luokse päästyäni kaikki neljä kömpivät kuitenkin vahingoittumattomina ulos autosta. Kaverit tutkivat siinä sitten omat ja auton vauriot, mutta koska kaikki näytti olevan suht ok, työnnettiin auto pyörilleen. Auto oli nyt tien luiskassa, kuski astui autoon, käynnisti moottorin, pisti vaihteen silmään ja kun hieman työntöapua vielä annettiin, niin tielle auto saatiin. Kaverit eivät halunneet jäädä poliisia odottamaan vaan kättä heilauttivat ja matkoihinsa ajoivat.

Aikanaan sitten poliisipartio tuli paikalle, totesivat minun olevan selvin päin, ja että tie oli paikoitellen todella liukas. Ilmoittivat että heillä ei vaatimuksia minua kohtaan ja kertoivat että autonvuokrausyritys voi tarvittaessa ottaa heihin yhteyttä jos ulosajon syistä tulee sanomista. Pyysin heitä myös tilaamaan hinausauton, jotta saisin auton ja itseni takaisin Haminaan.

Haminassa sitten romuttamani auto (Taunus = ”Merkonoomin Mersu”) parkeerattiin vuokrayrityksen pihaan ja minä nukkumaan laivalle. Isäni sisko Liisa, miehensä Esko ja lapsensa asuivat Karhulan Sunilassa (nykyään Kotkan kaupunginosa) jossa olin jo käynyt kyläilemässä. Nyt tuli sitten lisää vierailun aihetta. Jätin heille rahaa, muistaakseni 2000 silloista markkaa jonka verran auton korjaus oli arvioitu maksavan. Mainittakoon että kuukausipalkkani oli silloin n 900 mk (brutto), joten ulosajo maksoi minulle noin kolmen-neljän kuukauden nettotienistin verran.

Kun loput lasti oli laivassa, suuntasimme jälleen merelle ja määränpäänä jälleen Israel ja Haifan kaupunki. Marraskuun puolessa välissä oli Välimeren itäosissa vielä kesäisen helteistä, joten Haifan uimarannalla saattoi vielä hyvin uiskennella. Nähtävyyksiä ei tällä kertaa paljoakaan katseltu vaan lastin purkamisen jälkeen otettiin suunta kohtia Adrianmerta ja Albaniaa.

Albania oli tuolloin muulta maailmalta suljettu tiukan kommunistinen valtio. Maa oli köyhä ja oli tiukan kurin ja järjestyksen alainen. Ankkuroimme Durres nimisen rannikkokaupungin redille ja jäimme odottelemaan lastauspaikkaa. Tulli ja maahantuloviranomaiset sekä meklari tulivat redille rutiinejaan suorittamaan. Säännöt myös laivaväelle olivat ehkä vieläkin tiukemmat kun muissa käymissäni silloisissa kommunistimaissa (Itä-Saksa ja Puola). Laivan ja miehistön kiikarit, matkaradiot ja länsivaluutat piti laittaa sinetöityyn tullikaappiin. Redillä maatessamme nousi aika kova myrsky. Redillä oli ankkurissa myös muita laivoja ja niistä yhden ankkuri ei pitänytkään vaan se lähti myrskytuulen myötä ajelehtimaan kohti meidän laivaamme. Koska koneet eivät olleet käynnissä ei meillä ollut mitään väistämisen mahdollisuutta, joten kolarihan siitä tuli. Saimme painauman keulaamme, vesirajan yläpuolelle, eikä reikääkään onneksi tullut. Meihin törmännyt alus sai vihdoin koneensa käyntiin ja pystyi välttämään enemmät vahingot.

Kun pääsimme vihdoin laituriin, tarjottiin miehistölle myös mahdollisuutta käydä maissa, Maissa käynti tarkoitti sitä, että korkeintaan neljä henkilö pääsi laiturille kerrallaan kävelemään ja saattueena oli kaksi konetuliasein varustautunutta vartiomiestä. Kävelylenkki käsitti laiturilla kävelyä kaksisataa metriä yhteen suuntaan, ja samanverran takaisin. Tulipahan sielläkin sitten käytyä. Kaupungilla ei moottoriajoneuvoja liiemmälti näkynyt, yleisin kulkupeli näkyi olevan aasi joka veti vankkureita. Jäi todella ankea olo itsellekin kun touhua siinä maassa katseli.

Ruumat täytettiin sitten jollain rautaromulla ja matka kohti Puolaa alkoi. Hieman ennen Joulua ankkuroiduimme Gdanskin redille. Olin ostanut aikaisemmin Kielin kanavan kautta seilattuamme hyvän matkaradion (Grundig), jossa oli kaikki mahdolliset aaltoalueet ja jolla pystyin kuuntelemaan myös Suomen lyhytaaltolähetyksiä kaukanakin kotimaasta. Jouluaattoillan ateria syötiin laivan salongissa ja Grundigista kuuntelimme Suomen (Porin lyhytaaltoaseman) joulun ajan musiikkia ja muita joulun lähetyksiä.

Puolassa lossauksen jälkeen otettiin mukaan kivihiililasti joka tuotiin Suomeen. Purkaussatama oli Kotka, josta minut omasta pyynnöstä mönstrattiin ulos tammikuun kahdeksantena 1970.

Reissu kesti siten viikkoa vaille vuoden. Kotkasta otin taksin ja ajoin herroiksi takapenkiltä käsin Orimattilaan sisareni Marjukan, miehensä Matin ja joulukuussa syntyneen poikansa (Mikon) luokse. Pari päivää kului heidän luonaan ja sitten palasin kotiin Joutsaan jossa siis en ollut käynyt koko m/s Johannalla työskentelyni aikana.

 

Lähde: - punaiset reittiviivat matkoistani ”MAP OF COAST STATIONS” (Geneve 1965)

  • omat muistikuvat

  • ?

 

Suomen kauppalaivastotietokanta » Laivakortti #1197

 

Nimi                             Johanna (Vogelsberg) (1962–1971)

Saana (Johanna) (1972)

Hanna (Saana) (1973)

Tunnuskirjaimet              OGGP (1962–1973)

Tyyppi                          moottorialus (1962–1973)

Konevoima                    1850.00 (1965–1973)

Bruttovetomäärä (avoin)  2501.00 (1962–1973)

Nettovetomäärä (avoin)  1313.00 (1962–1973)

Pituus (suurin)              100.97 m (1962–1973)

Pituus (tunn.)                97.03 m (1962–1973)

Leveys                         13.62 m (1962–1973)

Syväys (avoin)              5.69 m (1962–1963)

5.80 m (1964–1973)

Kuollut paino (avoin)         3760 (1962–1973)

Nopeus                          11.5 (1962–1973)

Rakennusvuosi                1938 (1962–1973)

Rakennuspaikka             /Göteborg (1962–1973)

Materiaali                      teräs (1962–1973)

Rekisterinumero              209 (1962–1971)

516 (1972)

1484 (1973)

Rekisteripaikka               Vaasa (1962–1971)

Oulu (1972)

Helsinki (1973)

Kotipaikka                     Vaasa (1962–1971)

Haukipudas (1972)

Helsinki (1973)

Omistaja                       Oy Johanship Ab (1962–1968)

Ab Vasa Shipping Oy (1969–1971)

Saana-Shipping Oy (1972)

Oy Brennership Ab (1973)

Jääluokka IC (1962–1973)

Luokituspaikka Lloyd's Register of Shipping (1962–1973)

 

 

Forums: 

Kuuulosti tutulta. Olin vuosina 66-68 samassa laivassa uffarikallena. Täytyy varmaan jossakin vaiheessa kertoa, kuinka siiffi helikopterin rakensi..,