Jos onnistuttiin saamaan laivajobi ja pätevyys-, terveys- ja ammattiyhdistysasiat olivat klaarit, marssittiin merimieskatselmusmiehen vastaanotolle. Jos uusi työpaikka olikin sattunut saapumaan Suomen satamaan, tuli mönsträysmies laivaan hoitamaan pestausasiat.

Vastakirjan aukeama

Työsopimuksen vahvistukseksi täytettiin ruskeaan muovikantiseen A5-kokoiseen 35 sivuiseen vastakirjaan tiedot työntekijästä ja laivasta. Kontrahti oli Mml. 13§ muk., palkka oli Tariffi. Lopuksi signeerasivat Aluksen päällikkö, Vastakirjan haltija ja Merimieskatselmusmies. Leima lyötiin kaiken alle. 70-luvun vastakirjojen alussa oli ”Ote merimieslaista 30 päivältä kesäkuuta 1955”. Suomeksi ja ruotsiksi oli räntätty työsopimusta, palkkaa ja riita-asioita koskevat lakipykälät. Lopussa oli tiliaukeamat seitsemän kuukauden palkkalaskelmille. Noihin aikoihin alkoivat varustamot siirtyä erillisiin palkkakuitteihin, joista yksi kopio lyötiin nitojalla kiinni vastakirjan sivulle.

Kuukauden vaihtuessa kipinä laski palkat – pienissä radiosähköttäjättömissä aluksissa vastakirjojen kanssa tuskailivat päällikkö tai perämiehistä jompikumpi. Täkkärien tuntikirjanpidosta huolehti väliperämies, konepuolella konekakkonen. Stuju kirjasi pyssäporukan tunnit, kipinä omansa. Kipparilla ja siiffillä ei tuntikirjanpitoa ollut, koska heillä oli aina työaika.

Vastakirjan aukeama

Jokaisen neljän ammattijärjestön työntekijöillä oli omat työehtosopimuksensa, mitkä palkanlaskijan tuli osata. Peruspalkan lisäksi oli ikälisää, minkä saamiseksi uuden työntekijän piti esittää palkanlaskijalle dokumentit aiemmista seilauksistaan. Arki- ja pyhäylitöiden ja stopparien (stoptörn) lisäksi rahtilaivoissa olivat tankki-, valtameri-, korotettu valtameri-, jääkone- ja kirjoituslisät. Verovapaita lisiä olivat työkalukorvaus ja päällystön virkapukulisä.

Mutkikas kuin poliitikon puhe oli ulosmaksun laskeminen. Jos tankkilaiva telakoinnin jälkeen oli kuljettanut vesilastin Euroopassa ja sen jälkeen suunnannut tyhjänä Atlantin yli, alkoi juosta valtamerilisä. Kun oli öljylasti päällä, maksettiin tankkilisää. Jos jäätiin liikenteeseen Amerikan satamien välille ansaittiin valtamerilisä korotettuna. Nämä kaikki tuli ulosmaksussa jyvittää loma- ja vastikelomapalkkoihin sekä molempien välipyhiin. Helposti yhdessä laskelmassa tunti vierähti. Ja jos porukanvaihto lykkääntyi, oli kaikki laskettava uudelleen.

Laivan lähestyessä satamaa jakeli kipinä messeihin rahalistat, joihin oli kirjoitettu tiedot maan valuutasta, laivaväen nimet ja ajankohta, mihin mennessä rahatilaukset oli listaan piirreltävä. Tilaukset piti tarkistaa, että itse kullakin saldo riitti. Suurin osa laivaväestä osasi arvioida omat tienestinsä, mutta aina oli sellaisiakin, jotka yrittivät elää yli varojensa. Jo ensimmäisessä laivassa tuli tästä hyvä opetus. Eräs uusista miehistä kävi perustelemassa suurta rahatilaustaan, että on tiedossa paljon pyhäylitöitä ja varmasti saldo riittää. Seuraavana päivänä kippari käski laskea samaiselle ylityöntekijälle ulosmaksun. Kun menot olivat suuremmat kuin tulot, maksoi palkanlaskija erotuksen. Vieläkin muistan lempatun häpeilevän ilmeen, kun hän radiohytistä dokumenttejaan hakiessaan vakuutti joskus maksavansa velkansa takaisin. Harvinainen sattuma oli, että puolen vuoden kuluttua palasimme samaan kotimaan satamaan. Ensimmäisiä laivaan kiipeäjiä oli tämä velkaansa maksamaan tuleva merenkulkija.

Satamissa yleensä meklari toi tilatut rahat laivaan klaarauksen yhteydessä. Oli länsimaitten satamia, missä iltaisin ja öisin ei rahoja kuljetettu ryöstöjen pelossa. Maon Kiinassa oli tämäkin erilaista: Porukka kävi kyselemässä milloin tulee rahaa. Kippari oli mennyt maihin, joten ei ollut tietoa. Nojailimme miidsipin reelinkiin, kun päällikkö palasi kävellen laivalle. Kyselin rahansaannista ja vastaus oli:”Sinä katsoa mite minä tuoda tässä käsissä”! Päällikö kantoi sylillistä rahanippuja kuin saunapuita ikään. Hidasta oli rahojen jako. Jokainen nippu oli nyöritetty paksulla narulla. Setelit olivat ohuita ja repaleisia kuin vessapaperi. Kaikkien arvoista ei tiedetty varmaksi. Kuvien mukaan lappuja nimitettiin. Ainakin oli pato, sorvi ja traktori.

Kaikissa maissa ei tilattu paikallista valuuttaa, vaan Amerikan dollareita. Näin oli Bangkokissakin. Viiden taalan seteleitä jakaessani jonon jatkoksi liittyi maista laivaan kiivennyt paikallinen tytär. Eihän hän ollut rahaa tilannut, mutta halusi vaihtaa 20 taalan viitosiksi. Joku laivaporukasta sai tämän kaksikymppisen ja oli vähällä joutua maissa pidätetyksi väärennetyn rahan levityksestä. Perussakin käytettiin Amerikan taaloja. Maissa illalla sotapoliisi ratsasi rantakuppiloita ja asiakkaiden taskuja. Jos löytyi kymmeniä dollareita, kärrättiin kummempia kyselemättä vankilaan murhamiesten joukkoon.

YIT:n BURAIDAHin radiosähköttäjä Jouni Saarenkylä. Kuva: Jouni Saarenkylä

Villin linjan laivoissa tilattiin laivaan valuuttaa se määrä, mikä miehistön rahalistoista kertyi. Niinpä porukka yleensä oppi, että oli turhaa tulla kipinän hytin ovelle aamuyöllä kolkuttelemaan ylimääräistä. Näin ei ollut kotimaan satamissa. Kassalippaassa oli reilusti jaettavaa yli arvioidun tarpeen ulosmaksuja ja muita äkillisiä menoja varten. Niinpä pitkin yötä saattoi olla jatkuvasti koputtelijoita lisärahan toivossa.

Vetoseteli eli dragsedel oli käytössä tienattujen palkkojen lähettämiseksi maihin kotiväelle tai pankkiin. Messeihin vietiin lappu tiedoksi, milloin vetoseteleitä radiohytissä kirjoitetaan. Rahanlähettäjät kertoivat vastaanottajan tiedot, mitkä hakattiin lomakkeelle kirjoituskoneella rahamäärän lisäksi. Lopuksi lähettäjän signeeraus. Näitten maksumääräysten mukaan varustamo siirteli rahoja kahdesti kuukaudessa. Kun oli tiedossa kuukauden, parin merimatka, saatettiin kirjoitella usean maksupäivän vetosetelit samalla kertaa. Jos ilmeni, ettei posti ollut kuljettanut ajoissa maksumääräyksiä varustamoon, lähetettiin tilitiedot sähkeinä. Jos vetosetelien maksu oli usein myöhässä, tiesi laivaporukka alkaa fundeeraamaan varustamon vaihtoa.

Telakalla ollessamme eräälle vetosetelin lähettäjälle jouduin toteamaan, ettei saldo riitä. Rahaa oli mennyt paljon maissa. Liikaakin, kun saldo oli jo miinuksella. Eikäpä ihmekään, niin näyttävän näköinen nuori alkuasukas hänellä oli seuralaisenaan. Nousi huuto ja meteli kuin suurituloisten veronkorotuksesta:”Meinaako kipinä tappaa nälkään kotimaassa rahaa odottavan perheen”. Kun jonkin ajan päästä oli rauhoituttu, toteutettiin kotimaanrakkaiden nälänhädän ehkäisemiseksi tilinpidollisia siirtoja. Vetoseteli lähetettiin. Liiat satamanostot siirrettiin kipinän kontolle myöhemmin maksettavaksi takaisin. Kuinka rahattoman merimiehen seurassa sen jälkeen paikallinen lempi leiskui, lienee toisen tarinan aihe.

Sellainen erikoisuus merenkulkijoilla oli, että palkkarahoja sai lähettää pankkiin valuuttatilille. Saksanmarkkatili oli yleisin. Kun Suomessa tehtiin 30 prosentin devalvaatio, kasvoi tilin arvo yhtä paljon. Devalvaatioita taidettiin tehdä useitakin. Tosin varallisuuden kasvattamiseksi niille, joilla ennestään jo oli yllin kyllin.

Osa laivaväestä käytti palkkaansa vain satamissa ulosottoina. Vetoseteleitä ei lähetetty ja vastakirjalla saldo kasvoi. Pitkien linjojen tankkilaivoilla vahtia-ajava oli työssä vähintäin kahdeksan tuntia joka päivä, mikä kerrytti vastikelomapäiviä. Niinpä säästäväisesti vuoden seilanneella saattoi olla ulosmaksuna parin vuoden palkka. Jos sen oli kotimaan satamassa tilannut maksettavaksi käteisenä rahana ei ollut ihmekään, että maissa kadehdittiin merenkulkijoiden suuria ansioita:”Se kun tuli laivasta kotiin, sillä oli repullinen setelirahaa”.

PS. Tiedoksi tulevalle sukupolvelle, joka ”joutuu maksamaan suurten ikäluokkien eläkkeet”. Merimieseläkettä maksettiin kuusi prosenttia bruttopalkasta, minkä päälle oli lisätty luontoisetujen verotusarvo. Kalenterivuotena oli tienattu puolentoista – jopa kahden vuoden palkka, mistä maksettiin eläkemaksu, mutta se kartutti maksajan eläkettä vain 12 kuukaudella. Ylimenevät eläkemaksut kohensivat Merimieseläkekassan varallisuutta ja toivottavasti ovat vielä tuottavasti tallessa.

Kiinassa 70-luvulla sirkuloi ainakin kahta eri setelikantaa eli uutta ja vanhaa. Vanhemmista seteleistä ei eurooppalainen tahtonut saada tolkkua. Uudemmissa oli jo arvo merkitty myös meikäläisin numeroin. Kuvan "pato" on vanhakantainen, painettu 1953. "traktori" ja "sorvi" on painettu 1960. Vuonna 1974 yksi yuan oli noin 2 FIM.
Yllä Pato. Teksti ja kuva: Jari Savolainen

Sorvi. Kuva: Jari Savolainen

Traktori. Kuva: Jari Savolainen