FÅAn Välimeren linjan alukset oli jaoiteltu siten, että ne jotka kävivät Israelissa eivät käyneet arabimaissa ehkä Algeriaa lukuunottamata. Hesperus, jossa olin moottorioppilaana ja moottorimiehenä oli puolestaan "arabilaiva", joten meillä ei ollut asiaa Israeliin, mutta Egyptin Aleksandria ja Libanonin Beirut tulivat tutuiksi.
Kävimme Beirutissa kesällä 1968, juuri siihen aikaan kun Robert Kennedy murhattiin. Murhaajahan oli libanonilaissyntyinen Sirhan Sirhan. Uutistoimistot ympäri maailmaa toitottivat tapahtumasta, mutta Beirutlaiset sensijaan suhtautuivat asiaan melko välinpitämättömästi. Eikä se oikeastaan meitäkään häirinnyt.
Beirutin kuivalastisataman aallonmurtaja oli varsin taiteellinen näky. Kivi-ja betonilohkareihin oli maalattu satamassa käyneiden laivojen nimiä, päivämääriä sekä lippuja kansallistunnuksineen. Kirjoituksia löytyy monenkin sataman laiturirakenteista, mutta tämänlaisia huoliteltuja "graffitteja" en ollut missään muualla nähnyt, enkä oikeastaan myöhemminkään.
Beirutissa tuli laivaan aina lyhyenläntä paksusalkkuinen liikemies, joka itämaisen tupakan polttamalla äänellä karjahteli:"Sinksa ra-ha!". Hän oli rahanvaihtaja. US dollarit olivat kysytyimmät ja käytetyimmät valuutat kaupungilla, joten vaihdoimme muista maista jääneitä seteleitä taaloiksi. Hänelle kelpasi periaatteessa mikä valuutta tahansa. Vilkaistuaan vaihdettavaa setelinippua hän ilmiömäisen nopeasti latoi dollarit kouraan ja otti vastaan jo seuraavan asiakkaan. Emme niin kovasti tarkastelleet kursseja, pääasia että saimme taaloja.
Meille järjestettiin kerran kiertoajelu kaupungille ja ylös vuoristoon. Ilta oli lämmin ja hiki pukkasi otsalle bussiin noustessa. Matkan järjestäjä jonkinlainen satama-auktoriteetti, hänellä oli valkoinen virkapuku ja "röhnää" olkapäillä, ilmoitti vuoriston viileydestä suositellen puseroa matkavarusteeksi. Eihän Suomipoika tälläistä uskonut, paitahihasillaan lähdimme matkaan.
Alkumatka oli hiostavan kuuma, kierreltiinhän kaupungilla, ylösnoustessa vuoristoon ilma alkoi viiletä ja päämäärässämme ylhäällä tuli jo vilu. Söimme kylmästä väristen jonkinlaisen aterian ylhäällä olevassa ravintolassa. Olimme siinä uskossa, että matka olisi ilmainen mutta meillehän lyötiin lasku pöytään, myöskin "röhnä-äijän". Siinä sitä kerättiin kolehtia, että saatiin antimet maksetuksi. Ilmeisesti kyse oli satama-auktoriteetin omasta bisneksestä.
Paluumatka alas vuoristosta oli pelottava. Kuski paahtoi vanhalla linjurilla, eikä mutkissa pahemmin jarrutellut, liekö "kotterossa" jarruja ollutkaan. Ilta oli jo pimentynyt, emme pystyneet ihailemaan maisemia, parempi näin eipähän pelkokerroin kohonnut. Korvat lukossa saavuimme kaupungin miellyttävään lämpöön joten suunnistimme välittömästi lähimpään baariin ja siemaisimme kylmät oluet. Muistelen miten motori Kake tiivisti retkestämme: Viileys on hyvä, kunhan se on pullotettua.
- Lisää uusi kommentti
- 29 katselukertaa
Lattakiassa
Naapurimaan Syyrian satamakaupungissa Lattakiassa oltiin keväällä 1974. Välillä laiva tärisi kuin olisi maanjäristys ollut pohjan alla. Kertoivat syyrialaisten syvyyspommittavan sataman vesiä israelilaisten sukeltajien pelosta.
Poikettiin johonkin siistiin baariin, mukana oli jokunen messilikka ja tyttötäkkäri. Poikkesin - niinkuin jenkit sanovat kylpyhuoneeseen - miesten vessaan. Pian sinne ilmaantui joku tummapintainen paikkakuntalainenkin. Paljoa ei samaa englanninkieltä osattu mutta sain käsityksen, että hän halusi ostaa laivan naisia ja kyseli hintoja. Kaupanteon vakavuutta korostaakseen kaivoi vielä pistoolin taskustaan. Eipä ollut yhtään pisnesmiehen taitoja, että olisin osannut ruveta hinnoista palaveeraamaan. Hämmästytti niin, etten hoksannut kysyä edes hintatarjousta vaan kädet kuivattuani palasin pöytäämme muiden pariin.
Pian synkkä naisenostajakin ilmaantui saliin ja poistui saman tien. Meidänkin porukka piti parempana alkaa palailla laivalle.
Sinksausta
Heh, hyvää tarinaa. Tuosta rahanvaihdosta tuli mieleeni vuosi 1974, kun tulin laivalta lomille. Vantaan kentällä kaivelin taskuistani ulkomaiden setelit ja vaihdoin niitä markoiksi kentän pankkipisteessä. Euroopan raha vaihtui kakistelematta. Minulla oli myös melkoinen paalu Chilen seteleitä, vaihdettu maassa tuolloin tosi edulliseen inflaatiokurssiin. Pankkityttö alkoi jo latoa tiskille virallisen vaihtokurssin mukaisia markkoja, mutta huomasi äkkiä pankin vaihtokiellon papereistaan. "Valitettavasti tätä valuuttaa ei vaihdeta". Eli lähinnä vessapaperin arvoisia olivat. Aiheesta vielä kauemmaksi kaikoten tuli mieleen Nigerian Lagos. Stuertti siellä kerran tilasi laivalle perunoita. Onneksi vain vähän, koska kilohinta oli päätähuimaava. Kuten kaikki muukin ulosvienti siellä maksoi maltaita. Laskeskeltiin siinä, että rahtaamalla joku coasteri Euroopasta tuomaan redille myyntiin perunoita ja muita tarvikkeita, yhdellä rahtauksella voisi jo jäädä eläkepäiville...