Ennen muinoin hoideltiin yhteyksien pitoa kirjeitse. Nykyihmiselle tiedoksi, että kirje oli semmoinen läppärin pituinen ja levyinen paperiarkki, jolle kynää käyttäen käsin kirjoitettiin tähdellisimpiä kerrottavia. Kuvailtiin menneitä ja tulevia satamia ja sattumuksia matkoilla (nyk. blogi?).

Silloin ei ollut vielä käytössä tämä pelkistetty veispukkinovellismi:”vikaeerasin tossa kaks viikkoa!”(laivakuvan yhteydessä). ”Olik täsä poosuna Pokkinen?” (toisen laivakuvan yhteydessä).

Jos ei merenkulkijalla sattunut olemaan aikaa tai asiaa, saatettiin ostaa rantasapista maisemapostikortteja ja olutmukin äärellä sutaista niihin terveisiä. Postikorttihan oli semmoinen aiponen (iPhone) kokoinen pahvilappu, missä oli toisella puolella kuva paikkakunnalta ja toinen puoli oli tyhjä postimerkkiä, osoitetta ja tekstiä varten.

Kiireellisiä asioita ei kirjeillä ja postikorteilla hoideltu. Hidasta kuin Kela:n korvaukset oli postin kulku kotipuoleen: vei viikkoja, kauempaa kuukausia ja jostain ei posti ole tullut perille vieläkään.

Merellä oltaessa tiedonvälitykseen oli tarjolla radiosähköttäjän palvelut, jos päällikkö ei ollut määrännyt kieltoa. Lyhytaaltoyhteyksillä eli höyryradiolla tilattiin Keimolan Helsinkiradion kautta puheluita kotimaan lankaverkkoon.

Henry Nielsenin WHITE ROSEn radioasema vuosimallia 1953. Kipinä vuosimallia 1949. Kuva vuodelta 1971

Puheyhteyden onnistuminen riippui laivan sijainnista, radiokaluston iästä ja kunnosta, vuodenajasta, vuorokaudenajasta ja auringonpilkkujen 11-vuotisesta kierrosta. Joskus puhelu saattoi kuulua vain aamuyöstä. Joskus ei viikkokaupalla silloinkaan.

Kuuluvuus ei aina ollut selkeää. Mahtoi jäädä ihmettelemään sekin henkilö, joka kotimaassa yömyöhällä herätettiin vastaamaan laivaradiopuheluun. Puolin ja toisin huudeltiin ukkosen ja salamoinnin räiskeen väliin vimmatusti viitisen minuuttia haloota, kunnes lopulta yhteys katosi. Sen verran kuitenkin selvisi, että puhelu oli mennyt väärään numeroon.

Höyryradiossa ei ollut salausta: puheen kuuli laivassa jokainen, joka sattui olemaan radiovastaanottimen ääressä. Molemmat puhujat kuultiin kaikkien laivojen radiohyteissä, joiden vastaanottimet oli viritetty rannikkoradioaseman puhetaajuudelle.

Kiireellisiä asioita saattoi hoitaa myös sähkösanomilla: kipinä naputteli sähkötysavaimella samaista höyryradioa käyttäen viestin rannikkoradioasemalle. Sähke siirtyi telex-yhteydellä kohdepaikkakunnan lennättimeen ja juoksupoika juoksutti sen vastaanottajalle. Maaseudulle osoitetut sähkeet jatkolähetettiin lennättimestä kirjeessä.

Kalliita olivat lyhytaaltoyhteydet. Sähkeissä seitsemän sanan hinta oli minimimaksu ja sen jälkeen jokainen sana laskutettiin erikseen. Pitkästä sanasta meni tuplamaksu. Jotkut päälliköt kehittivät taiteeksi paljon tiedon välityksen vähillä sanoilla. Jopa niin, että joskus varustamon piti kysyä viestin merkitystä. Joskus myös päinvastoin.

Radiopuhelusta perittiin vähintäin kolmen minuutin taksa. Laskeskelin, ettei junkin kuukausipalkka olisi riittänyt päivittäiseen minimihintaiseen lyhytaaltopuheluun.

Joistakin Euroopan maista ja Pohjois-Amerikasta sai varsin sujuvasti tilatuksi lankapuheluita Suomeen. Jopa puhelinkopista, jos taskut olivat täynnä kvarttereita. Kauempaa maailman takaa yritettäessä piti varautua odottamaan tuntikausia kuumassa lennätinkonttorissa.

Kiinassa pitkinä satama-aikoina saattoi laittaa merimiesklubilla puhelutilauksen vetämään, ostaa nipun postikortteja ja mukin paikallista olutta. Kun kortit oli kirjoitettu ja jokunen lisäolutkin juotu, tuli useinkin ilmoitus, ettei tänään saada puhelinyhteyttä. Ehkäpä oli hyväkin, jos odotus oli venähtänyt pitkäksi ja kuumassa ilmanalassa olutta vajunut.

Säännöllisessä linjaliikenteessä seilaavat merenkulkijat antoivat kotiväelleen eri satamien meklareiden osoitteita, jonne lähettää postia. Villin linjan laivoille posti kulki pelkästään varustamon kautta. Usein oli tiedossa vain seuraava satama ja sekin saattoi matkalla muuttua moneen kertaan.

Varmimmin posti kulki varustamosta laivoille vaihtomiehistön mukana. Joskus kylläkin matkalla matkalaisten matkatavarat menivät muualle ja postit samaa matkaa. Jos laiva sattui olemaan uusi, tai ylösmaattuaan lähtenyt rantakivikosta, oli koko porukka uutta. Väkeä ei vaihtunut, eikä posti kulkenut.

Oli myös lupaavia poliitikonalkuja, jotka jyrkästi kieltäytyivät ottamasta ylimääräisiä paketteja kuljetettavakseen Mepa:n kirjastonvaihdoista puhumattakaan: ” Mitä hyötyä minulle on kuljettaa toisten posteja, kun ei siellä ole minulle mitään”.

Algotin GUNNYn radiohytti, vuosimallia 1951. Varavalona öljylamppu ja puheputki brygälle varayhteytenä. Kuva vuodelta 1975

Kun postit lopulta olivat laivalla, ne jaeltiin messeittäin. Jokainen keräsi omansa pois pikkuhiljaa töiltään ehdittyään. Ilman jääneet saattoivat jäädä murehtimaan, kun ei ollut kukaan muistanut.

Poosu Erkki joskus jupisi, ettei hänelle lähetetä milloinkaan mitään. Ei kai hän itsekään kenellekään kuulumisiaan kirjoittanut. Vaan joskus sitten pantiin merkille poosun kynä kädessään jukertavan maisemakorttia. Kun aikanaan saatiin uusi postilähetys laivalle, oli Erkkiäkin muistettu. Kuvallinen kortti etelän satamakapungista ja tekstinä ”sinulle täältä tropiikista paljo terveisiä toivoo Erkki”.

Vastaavasti oli postirikkaitakin. Eräs perämies heti laivaan tultuaan sai koota messin pöydältä itselleen pinon hempeän värisiä kirjekuoria. Sama jatkui lähetyksistä toiseen, kunnes joskus muun jutun puutteessa udeltiin, ketkä hänelle jaksaa niin mahdottomasti kirjoittaa. Mielellään perämies paljasti salaisuutensa ja suositteli lämpimästi muillekin: kun tulee tieto laivajobista, välittömästi nuoren, komean ja yksinäisen merikapteenin kirjeenvaihtoilmoitus vetämään muutamaan naistenlehteen. Sieltäpä niitä kirjeitä alkaa virrata!

Kyseltiin, eikö ole aika kova homma vastata kaikille kirjoittajille. Ei ollut kova homma. Kun naisten lemmekkäille haaveille etelän kuutamoista oli tarpeeksi naureskeltu, kaikki kirjeet mereen vaan ja uusia odottamaan. Lehtien ylläpitämät kirjeenvaihtopalstat toimivat nimimerkeillä, joten vastaanottajan oikea nimi ja osoite oli vain toimituksen tiedossa.

Laivalle saatu posti ei aina tavoittanut vastaanottajaansa. Redillä väkeä vaihdettaessa uuden porukan saavuttua poistuivat ulosmaksaneet heti samalla veneellä. Kiinassa oli satamissakin tapana, että lähtijät vietiin hotelliin välittömästi samalla autokyydillä, millä tuotiin vaihtoporukkaa.

Voisi kuvitella varustamossa olleen melkoisen askareen lajitella palautuneita kirjeitä ja paketteja: onko joku vielä kotonaan lomalla vai onko jo saanut jobin johonkin toiseen laivaan vai vaihtanut kokonaan työnantajaa.

Jos laivaan ei ollut väkeä vaihtumassa pitkiin aikoihin ja jonkinlainen luotettava satama oli tiedossa luotettavien lentoyhteyksien varrella, saattoi varustamo yrittää lähettää lentorahtia suoraan meklarille.

Kerran tuli tieto seuraavan matkamme olevan Karachista Port Sudaniin. Adeniin oli buukattu bunkraus. Koska oli aikaa, oli lähetetty kertynyt posti lentorahtina Adenin meklarille. Vähän ennen bunkkeripaikka jälleen kerran orderit muuttuivat ja ajettiinkin suoraan Port Sudaniin. Postit jäivät Adeniin ja lienevät siellä vieläkin kamelinkuivikkeena.

Samanlainen varma tieto oli toisen laivan poikkeamisesta Singaporeen joulun alla ja sinne oli lähdössä lentorahtina joulupostia. Eräälle messitytölle oli kotiväki jouluterveisinä vienyt varustamon konttoriin hyvin paketoidun joululeivän. Rahtaaja kuitenkin päätti kierrättää laivaa vielä muutamissa satamissa ennen Singaporea. Viivästysaika oli tuottanut joulupakettiin ilmaista lisäarvoa: kosteassa helteessä muovipussiin pakattu joululeipä oli odotellessaan kasvattanut vihreänharmaan muutaman sentin homekerroksen.