Matkaamme kiinalaisesta Chinwangtaon kaupungista (nyk.Qinhuangdao) itään kohti länttä, Los Angelesia. Laiva oli kiinalaisten aikarahtauksessa. Päiväraja 180 astetta itään ja länteen ylitettiin 13.8.1974 paikassa 48 astetta pohjoista leveyttä. Tuo tiistaipäivä elettiin kahteen kertaan. Jossain vaiheessa matkaa Shanghairadio välitti rahtaajan sähkeen, että Los Angelesin sijaan ensimmäinen purkaussatama olisi Acapulco Meksikossa. Kaikkihan me Elviksen elokuvia nähneet tiesimme tuon amerikkalaisten Kanarian saarten kaltaisen lomapaikan.

Tämä tarina löytyy myös ensimmäisestä kirjastani ”Allright taas mennään – tarinoita tramppilaivoilta”.

Varustamosta tuli sähke ollessamme Tyynellämerellä Aleuttien alapuolella. Sää ulkona oli passeli eikä erityisemmin matkaa hidastanut, eikä keikuttanut. Taivaalla radiokeli Suomeen oli aika huono. Sitkeästi vuorokauden eri aikoina eri bandeja yrittäen saattoi joskus QSO (=yhteys, sähkötysradioliikenteen lyhenne) kulkea Helsinkiradioon Keimolaan. Nyt olin hämmästyttävästi onnistunut keskellä päivää saamaan puheyhtyeden kahdeksalla megalla (Mhz) ja siinä samalla sähkeen. Onneksi sähke oli lyhyt, koska yhteys alkoi häipyä viimeisiä sanoja kirjoituskoneella naputellessani.

Seuraavana päivänä kippari poikkesi radiohyttiin kertomaan, että varustamosta oli tullut eilen sähke. Siinä oli ehdotettu, että ottaisimme koko Keski-Amerikan kierroksemme rahat ensimmäisessä satamassa Acapulcossa, Meksikossa. Minä siinä totisena kuuntelin, niinkuin en olisi tiennyt mitään sähkettä edellisenä päivänä kipparille vieneenikään.

Acapulcon jälkeen meillä oli useita purkamispaikkoja Keski-Amerikan eri pikkuvaltioissa, viimeisenä Balboa Panamassa bunkraussatamana (polttoainetta koneille, yleensä samalla makeaa vettä ja einettä). Niin se asia sitten tuumattiin, että päällikkö arvioi laivan kustannuksiin tarvittavat rahat, siiffi bunkkerinsa ja muut varaosat ja tarvikkeet, stuju provianttimenonsa ja minä tein rahalistat porukan rahantarpeisiin.

Laivaväen kuului saada satamamaan valuuttaa kerran viikossa. Tuohon aikaan redarit ja ammattiliitot sopivat työehdoista yhdessä. Ei uurastettu pelkästään redarien sanelun mukaan, kuten nykyisin maissa on tavoitteena. Koska kiinalaisen lastin lossausajat per satama ja maa oli arvioitu vain muutamiksi päiviksi, riitti yksi rahalista satamaa kohti. Ja koska kaikkialla kävi Amerikan dollari, tehtiin kaikki listat taaloina. Tosin joidenkin huonomman laskutaidon omaavien rahantilauksia jouduin useinkin supistamaan. Jotteivät olisi eläneet yli varojensa.

Aikanaan sitten varhaisina aamuyön tunteina ankkuroiduimme lähelle Acapulcon sataman ainokaista laivalaituria. Laiturissa oli toinen laiva, ja jouduimme odottelemaan paikan vapautumista. Siihen villinlinjan trampeissa oli saanut tottua, viikkojenkin odotuksiin redeillä.

Acapulco on kaunis laaja laguuni, jonka rannat oli rakennettu täyteen toinen toistaan omituisemman näköisiä hotelleja. Lähes koko ranta oli biitsiä. Ihmettelimme siellä täällä syöksyviä pikaliippareita, jotka vetivät pitkän narun päässä laskuvarjoa. Vähän kuin sodanaikaisa sulkupalloja. Kiikarilla tarkennettaessa todettiin, että laskuvarjossa roikkui ihminen. Arveltiin, olisikohan siellä joku hukkunut tai muuta mereenkadonnutta, jota yläilmoista etsiskeltiin. Myöhemmin kävimme omakohtaisesti tutustumassa noihin lentolaitteisiin eli ”veten yläpuolisiin vehkeisiin”.

Kun laiva oli klaarattu ja ankkurissa rauhoituttu odottelemaan muutamaksi päiväksi kaijapaikan vapautumista, poikkesi kippari radiohyttiin: pitäisi lähteä maista hakemaan niitä tilattuja rahoja. Olimme saaneet sähkeitse tiedon, mihin pankkiin varustamo oli rahat lähettänyt. Rahan kuljettamiseen päätimme ottaa minun mustan alumiiniraamisen Cavalet agenttisalkkuni. Siihen oli avain tallessa ja laukun pystyi vääntämään lukkoon. Salkun olin ostanut työmatkoja varten, koska jouduin aina laivasta ulosmaksettuani huolehtimaan konttoriin palkkapaperit ja vetosetelit. Laivalle mennessä taas oli vietävänä rullan siirtotiedot ja monenlaista muuta.

Poosu oli laskenut vesille tyyrpuurin pelastuveneen, tunkki oli masinistina. Kippari ja minä olimme pukeutuneet litteisiin kulmahousuihin, kauluspaitaan ja kravattiin. Onneksi laiva oli täyteen lastattu, joten ei ollut kovin monen metrin laskeutuminen naruleidareilla veneeseen. Kipparilla oli mukanaan passi ja sähkösanoma lähetetyistä rahoista. Minulla musta Cavalet ja avain taskussa.

Pelastusveneemme jäi odottelemaan laituriin miljoonaluokan huvipursien joukkoon. Eipä meidän tarvinnut siinä joukossa yhtään häpeillä. Laivamme hinta oli enemmän kuin minkään näistä komistuksista. Eikä yhdessäkään niistä ollut yhtä suurta pelastusvenettä.

Pankki oli helppo löytää vilkkaalta rantakadulta. Turvallista sinne oli mennä. Ovella oli useita pyssymiehiä vahdissa. Espanjankielisistä kylteistä ymmärsimme niin paljon, että löysimme oikean tiskin, missä esitellä sähkösanomaa ja passia. Ilmeisesti Amerikan turistit olivat tehneet suurten rahamäärien käsittelyn aivan arkipäiväiseksi, koska heti kohta tiskille pinottiin tuhti kasa Amerikan dollareita. Siitä minä sitten setelinippuja nakkelin salkkuuni. Kaikki mahtuivat, vaikka vähän piti kantta painaa, että sain salkun suljetuksi. Vääntelin lukot avaimella kiinni ja annoin avaimen kipparille. Siinä meillä oli Keski-Amerikan rahat ja lähdimme tallustamaan vähän jännittyneinä laivalle.

Pankin ovella kippari urahti matalalla äänellä:”Minä kuljen tässä vähän taaempana, ettei kukaan yritä ryöstää laukkua. Kaikkihan siellä pankissa näki nostamamme rahat, kun ne piti siihen tiskille pinota”.

Kadun tungoksessa kuljimme peräkanaa kohti huvijahtisatamaa. Sitten kuulu uusi vaimea urahdus selkäni takaa:

”Mennääs tuohon baariin ottamaan oluet”. Peräkanaa kurvasimme vilpoisaan, ilmastoituun kuppilaan ja tilasimme ”doos serveesas”. Salkun sijoitin huolellisesti pöydän alle jalkojeni väliin.

Pitkän merimatkan jälkeen kylmä maakalja maistui ja ostimme vielä toiset. Käyntimme tärkeys oli kuitenkin mielessä ja enemmät tilaamiset päätettiin jättää siiheksi, kunnes olisi töijätty kaijaan.

Nyt jo vähän rennommin marssimme kuppilan ovelle ja kippari kysäisi, että ”tulihan salkku mukaan”. No, eihän salkku tullut mukaan, salkku oli jäänyt pöydän alle. Sieltä se vielä löytyi ja ilman muualle poikkeilemisia palasimme pelastuveneellä takaisin laivalle.

Eivät ne rahat kovin pitkäksi aikaa riittäneet. Acapulcon lennot Amerikasta olivat kovasti täysiä, ja uusi vaihtomiehistö oli tullut jo päiviä aiemmin majoittuen luksus-hotelliin. Siihen, joka on saanut mainetta huimapäisistä pojista, jotka sukeltavat korkeilta kallioilta mereen. Ulosmaksanut porukka joutui samaiseen hotelliin odottamaan oman lentonsa lähtöä. Tultuaan näitä hotellikuluja maksamasta kippari tuumasi, että juuri ja juuri rahat riittivät. Ja selitykseksi vielä lisäsi:

”Perkele, sviitti joka miehellä”.

PS. oli mukana naisiakin, muttei sillä hetkellä tainnut päälliköllä olla resursseja majoittujien tarkempaan erittelyyn.

Kuvia laivasta voi selailla linkistä: https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/638