Lentämässä

Acapulcossa olimme kelluneet keskellä laguunia vajaan viikon leka pohjassa kaijapaikkaa odotellen. Olin laskenut toistakymmentä ulosmaksua valmiiksi. Mönsträysdokumentit olivat pinossa konsulia varten. Radiokeli oli hyvä: QSO kulki Helsinki-radioon sujuvasti, samoin kuin kiinalaisen rahtaajan käyttämään Shanghai-radioon. Säätiedotuksia ei tarvinnut kirjoitella, koska kippari ja perämiehet katselivat niitä telkkarista.

Päivät kuluivat brygällä kahvia kulautellen ja kolhituilla, utuisilla kiikareilla maisemia tähyillen. Nähtävää riitti: veneitä, huvijahteja, hotelleja, palatseja. Kaikki luksusta. Laivalla poikennut meklari osoitteli rannoilta maailmankuulujen taiteilijoiden, valtiomiesten ja muitten julkkisten lomapaikkoja. Laituriin päästin lauantai-iltana elokuun viimeisenä päivänä kello 19.

Acapulco de Juárez sijaitsee nelisensataa kilometriä etelään Meksiko Citystä Tyynenmeren rannalla. Espanjalaiset Meksikon valloittajat perustivat sataman viisisataa vuotta sitten. Toisen maailmansodan jälkeen kaupunki kehittyi kukoistavaksi turistikohteeksi. Parhaimmillaan asukkaita on ollut yli puoli miljoonaa. Tämän vuosituhannen puolella turistit ovat kaikonneet ja kaupunki on rapistunut huumejengien taisteluissa poliisilaitoksen sotiessa yhtenä jenginä. Niinpä poliisit korvattiin muualta tuoduilla sotilailla. Vuotuisten murhien määrä on lähennellyt tuhatta.

Heti seuraavana aamuna messissä huomattiin, että jotain kärhämää oli illalla maissa koettu. Stuertilla – aiemmin kertoilemani Reima oli maksanut ulos Singaporessa ja hommaa hoiti nuorempi mies, Rehu-Raikka - oli melkoinen naarmu otsassaan. Hän kertoili vaatimattomasti olleensa rantojen hienoimman hotellin baarissa. Siellä nuoria amerikkalaisneitoja oli paikalliset rosvot ahdistelleet. Konnia karkoittaessaan Raikka oli saanut ”mitättömän” naarmun otsaansa. Myöhemmin todisti mukana ollut muu laivaporukka kertomuksen oikeaksi siltä osin, että hienossa baarissa oltiin ja oli siellä amerikkalaisiakin. Rehu-Raikalle oli makeat maaviinasekoitukset maistuneet ähkyyn asti. Siitä pää oli tullut niin raskaaksi, että otsa kopsahti baaritiskin reunaan.

Ankkurissa maatessamme olimme ihmetelleet laguunin yllä leijailevia laskuvarjoja, joita pikaliipparit vetivät.Laituriin päästyämme salaisuus selvisi. Pursimies oli viettänyt pyhäpäivää maissa ja gängveitä ylös ontuessaan huuteli innoissaan lentoterveisiä:

”Uimarannan laskuvarjoilla pääsee kymppitaalalla lentämään kuka vaan. Valjaat puetaan ylle. Apumiehet vetävät varjon narut suoriksi ja levittävät kuvun auki. Pikaliippari kiihdyttää vauhtiin, pari juoksuaskelta ja hups vaan varjo nostaa ylös taivaalle. Veneen perässä killutaan kierros laguunilla ja palataan lähtöpaikalle. Yhdestä narusta vedetään räppänää auki ja varjo laskeutuu. Vaan älkää kiskoko kahdella kädellä, niinkuin minä. Tipahdin viereisen rantakahvilan terassille persiilleni pöytien, kaljapullojen ja kuppien sekaan ja jalkaan sattui.”

Koneykkösen kanssa taivasteltiin näitä uusia keksintöjä. Hölmöjä riittää, kaikenlaiseen älyttömyyteen ihmiset rahojaan tuhlaavat! Vaan eipä aikaakaan, kun olimme lähdössä biitsille omin silmin näkemään laskuvarjoleijailun ihmettä. Vajaan kilometrin päässä laivalaiturista alkoivat pitkät rantahiekat. Laskuvarjolennättäjiä oli useita, kaikilla taksana kymmenen dollaria. Jonoja ei ollut, joten toimesta tuumaan. Kuten poosu oli kertonut, laskuvarjovaljaat päälle, narut tiukoiksi, varjo levälleen, vene vauhtiin ja muutaman juoksuaskeleen jälkeen oltiin ilmassa.

Rannalta katsoen ei olisi arvannut, kuinka hieno kokemus oli katsella näkymiä laskuvarjolla leijuen. Kaupungin meteli vaimeni, ja kuului vain tuulen suhinaa. Tunsi olevansa yksinäinen ulkopuolinen tarkkailija keskellä suurkaupunkia - kuin avaruuslentäjä, joskin vähän matalammalla. Vaan kovin pian vene jo kiskoi varjon lähtöpaikan ylle hiekkarannalle. Poosun kokemusten mukaan varovaisesti räppänänarusta vetäen varjo alkoi laskeutua. Pian tultiin sievästi alas jaloilleen samaan paikkaan, mistä oli lähdetty.

Ykkösmestarin kanssa meillä riitti messissä juttua lentokokemuksistamme. Innostuksemme tarttui niin, etta kippari ja siiffikin alkoivat lämmetä lentämiselle. Kippari tosin ihmetteli, voiko varjolla laskeutua seisoville jaloille. Siiffin huolena oli, kastuuko moisessa touhussa, kun rannalta lähdetään juoksemaan vetten ylle.

Seuraavana päivänä lähdimme opastamaan tulevia lentäjiä ilmailupaikalle. Siiffi oli vuokrannut ranta-auton - jonkinlainen avonainen rantavolkkari - joten laivalta rannalle piti ajaa herroiksi autokyydillä. Parkkipaikkoja oli vaikea löytyää katujen varsilta. Niinpä auto oli yöksi parkkeerattu melkoisen matkan päähän toiseen suuntaan uimarannalta. Hyvin mahtui kyytiin kuski ja kolme vänkäriä. Matka biitsille ei kovin suotuisasti edistynyt, kun siiffin tarmokkaista starttauksista huolimatta auto ei käynnistynyt. Kolmeen mieheen työnsimme, ja siiffi yritti käynnistää. Hikoilimme mäkistä katua ylös ja toista alas, muttei moottori edes luvannut. Lopulta ajoimme taksilla vuokraamoon, mistä löytyi toimiva auto, jolla lopultakin pääsimme lähtemään rannalle. Parkkipaikkaa ei kovin läheltä biitsiä autolle löytynyt, joten ajoimme loppumatkan taksilla.

Kippari rohkeni lentoon ensimmäiseksi. Lennättäjät vakuuttelivat hänelle:

”Si, si, senor laskeutuu alas seisoville jaloille. Senor ei kaadu!”

Alkuvalmistelut menivät tutulla tavalla. Kohta me rannalle jääneet pääsimme ottamaan kuvia lentäjästä. Viiden minuutin kierroksen jälkeen varjo alkoi laskeutua takaisin lähtöpaikalleen. Alastulo näytti menevän hyvin. Mutta juuri maahan tullessaan kapu horjahti, kaatui päistikkaa pehmeään hiekkaan ja sai nenänsä verinaarmuille ennakkoaavistustensa mukaisesti. Onneksi ei tarvittu laastaria kummempaa hoitoa.

Siiffi ei moisesta kohtalonsormesta häkeltynyt. Tosin vieläkin kyseli, pitäisikö antaa passi ja setelirahat jollekin, jos ne pääsevät kumminkin kastumaan. Lennättäjät todistivat, ettei lennolla kastuta:

”Senor lentää ilmassa, ei vedessä! Ei kastu, kun ei sada!”

Lähtö sujui muuten hyvin, mutta lentäjä käskettiin juoksemaan liian aikaisin. Naru veneeseen ei ollut vielä tiukalla. Varjo nousi silti nätisti ylös ja lähti kohoamaan. Veden ylle päästyään löysän vetonarun takia alkoi varjo vajota pysyen silti vielä ilmassa. Mutta lentäjä plumpsahti mereen ja umpisukkelissa suolaveden pärskyessä ja kuohuessa aurasi uraa kuin uppotukki hinauksessa, kunnes lopultakin vetovene sai kiskotuksi varjon kyytiläisineen taivaalle. Olin varautunut ottamaan valokuvia, mutta kaipa tapahtumassa oli jotakin hupaisaa, kun rannalla ratkesimme hervottomaan nauruun, mille ei loppua meinannut tulla.

Myöhemmin laivan saunassa istuessamme siiffi sanaili:

”Eipä siitä rahasta paljon hauskuutta kertynyt. Koko kierros piti yskiä merivettä keuhkoista, suolavesi kirveli silmissä ja kupli korvissa. Henki ei kulkenut, mitään ei nähnyt eikä kuullut.”

Vaikka siiffin taalat ja passi saivat merivesikylvyn, kuivuivat ne nopeasti saunan lämmössä ja loput Acapulcon auringossa. Ihan kaikkia kuivuvia rahoja ei saunasta lie tullut kerätyksi, koska joku myöhemmin pääsi ihmettelemään, pitääkö laivalla Ameriikan matereen satamassa saunomisesta maksaa.

Kuvia laivasta voi selailla linkistä: https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/638