Edellisessä ”TIVANOn jobi” jutussani vuodelta 1974 hyppäsin toviksi pari vuotta eteenpäin samoille Keski-Amerikan vesille sisarlaiva SOLANOon. Siellä tapahtui muutakin kerrottavaa ja ohessa yksi sellainen.

SOLANOn jobini oli alkanut tammikuun lopussa 1976 Hong Kongissa. Kiinalaisten rahtauksessa kuljetettiin tavaraa kohti Eurooppaa. Poikettiin Thaimassa ja karussa, kivikkoisessa Etelä-Jemenissä. Suezin kanava oli silloin ollut jo lähes vuoden auki joten sen kautta ajoimme. Telakoinnin jälkeen laiva rahdattiin maineikkaalle Hanseatic-Vaasa Line reitille ja tummansiniseen korsteeniin maalattiin keltaisella VL

Alun perin Vaasa Linen ajossa oli ollut varustamoiden Vaasan Laiva ja Suomen Tankkilaiva (Antti Wihuri) kuivarahteja. Useimmat uusia, tyylikkäitä ja isoja Suomessa rakennettuja. Kuitenkin jo vanhanaikaisia ja viimeisin myytiin 1973.

VL:n laivoissa pääsi usein ”tutkimaan tarkkaan kauniit Honolulun kaislavyöt”, kuten Juha Vainio laulussaan Albatrossi maalailee. Jos saman laulun mukaan olisi halunnut ”nähdä Rion kuumat yöt”, olisi pitänyt mönsträtä AL:n laivaan, jotka ajelivat linjaa Etelä-Amerikkaan. Ja oikeastihan Juha Vainion muistelema laiva ei ollut TORNATOR, vaan saman linjan MERCATOR. Tekstiin rimmasi paremmin TORNATOR. Eihän laulu ollut mikään historiadokumentti.

Tämä SOLANO tarina on siltäkin osin ajan hermolla, että itärajan takana on kohta kymmenen vuotta pulskistettu aseteollisuuden voittoja uhkailemalla väkivallalla ja yrittämällä toteuttaa murhatöitä.

Tämä historia on julkaistu Merimiespalvelutoimiston lehdessä Vapaavahti ja kirjassani Allright taas mennään.

Ville yli kaijan

Olimme vanhaan hyvään nostalgiseen aikaan suuren maan satamassa. Silloin kaupungin nimi oli Leningrad. Tuona hyvänä aikana AK-47 (Автомат Калашникова ) aseistetut vartiomiehet seisoivat asennossa kaijalla laivan ahterin ja föörin kohdilla. Vartijoiden nokkamies puolen neliön koppalakki päässään ja pistooli vyöllään ojenteli leuhkana laakonkin juurella peltisine roopuskakaappeineen. Vaihtoi maihinmenijöiden passit roopuskoihin ja maista palaaville päin vastoin.

Redillä oltaessa öisin valonheittimet valaisivat laivaa yllättäen milloin mistäkin suunnasta. Eräs temperamenttisempi perämies harmistui moiseen tuikutteluun ja alkoi osoittelemaan laivan valonheittimellä takaisin. Pitkät kuulustelut siitä seurasivat, mutta lopulta perämies pääsi mukaan laivan lähtiessä. Epäilyt olivat raskaat, että hän yritti auttaa jotakuta laivaväkeen kuuluvaa loikkaamaan maihin työväen taivaaseen.

Olimme olleet porukalla maissa. Aluksi merimiesklubin Natalia kierrätti bussikyydillä ympäri kaupunkia. Merimiesklubille paluun jälkeen, jotkut lähtivät hieromaan tuttavuutta paikallisen nuorison kanssa, osa lähti muihin kauppahommiin. Toiset möivät, toiset ostivat, jotkut sekä että.

Illansuussa satamaan palaillessamme joitakuita vatteensa myyneitä huoletti käryäminen tarkastuksessa portilla: myytyjen tilalle saadut housut ja kengät eivät oikein mahtuneet jalkaan. Ongelman ratkaisi yllättäen nurkan takaa kimppuumme hyökännyt sinksarijoukko. Jostakin olivat selvästi pahoittaneet mielensä. Emme jääneet syitä kyselemään, vaan pyyhälsimme kohti sataman porttia, että irtokengät lentelivät ja housunpersukset repeilivät. Vartiomiehet pitelivät jo porttia raollaan ja rämäyttivät kiinni ensimmäisten sinksarien edessä. Yleisessä sekasorrossa jäi huomaamatta puuttuneet kengät ja vanhan liiton housut.

Laivalle astelimme helpottuneen tunnelman vallitessa. Jälkipään valvojana viimeisenä kulkien seurailin huonokuntoisimpienkin pysyvän matkassa oikeaan suuntaan.

Hyvässä jonossa kuin Alkossa viinakortin aikaan vaihdettiin proopuskoita passeihin ja kiivettiin laakonkia pitkin täkille. Edelläni jonotti salonkiville tukevasti omilla jaloillaan seisten. Kun hänen vuoronsa tuli luopua proopuskasta, hän yllättäen otti puolenkymmentä sivuaskelta vasempaan ja katosi kaijan reunalta. Melkein saman tien kuului merestä molskahdus.

Proopuskavahti näpelöi hämmästyneenä pistoolikoteloaan. Minä nakkasin nahkatakin nupukivetykselle, potkin Teksasinsaappaat pois jaloista ja kurkistin kaijanreunalta alas. Ville kellui mereenjuntattujen puupölkkyjen vieressä elottoman näköisena. Onneksi selällään. Ja onneksi juuri sillä kohtaa kaijaa laskeutui vesirajaan rautaiset leidarit.

Kiljuin täysin palkein ”apua, mies yli laidan” (mies voi olla mies tai nainen laivahommissa) ja tiputtauduin leidareita vesirajaan. Yletyin alimmalla tangolla kyyköttäen ottamaan villestä oikealla kädellä kiinni, että hän pysyi pinnalla. Vesi tuntui hyiseltä. Oli huhtikuu ja satamassa ajelehti vielä paljon jäälauttoja.

Kiljuin edelleen apua, mutten jaksanut kovin kauaa hankalassa asennossa kannatella villeä. Laskeuduin leidareilta veteen ja sain villestä toisella kädellä tukevan otteen vyötäröltä. Toisella kädellä yletyin pitämään kiinni leidarin alimmasta tangosta.

Tilanne alkoi tuntua epätoivoiselta. Jäisessä vedessä voimat hupenivat. En tiennyt, oliko kukaan laivassa kuullut avunhuutojani. Oli sentään hyvä puoli, etteivät vartiomiehet alkaneet ampua. Näin vedestä ahterinpuolen vahtimiehen seisovan asennossa ase olalla.

Sitten pilkahti naama kaijanreunalta, isokokoinen konekolmonen. Kohta jo muitakin. Kolmonen laski gasliinan päätä alaspäin, että köyttäisin sen villen ympärille. Jaksoin köhiä kolmoselle, ettei kädet riitä solmuharjoituksiin, eikä voimiakaan taida olla.

Kohta gasliinaa laskettiin uudelleen alas kuin cowboyn lassoa. Jaloin vettä polkien ujuttelin lenkin molemmin käsin villen ympärille ja yritin saada narun sopivan tiukaksi. Saman tien alkoi ville nousta vedestä ja tarrauduin molemmin käsin leidarin alimpaan tankoon. Konekolmosen kainalossa raahauduin ylöspäin ja kaijalle.

Onneksi takkini vielä löytyi. Sen rintataskussa oli proopuska, eikä ilman sitä olisi ollut pääsyä laivaan. Vahtimieskin nyökkäili jo paljon suopeamman näköisenä, kuin mereen mennessäni.

Ville saatiin sairaalan, jossa hän toipui ja pääsi myöhemmin Suomeen. Poikkesi laivallakin muutaman kuukauden kuluttua tullessamme VL:n rahtauksessa Helsingin Länsisatamaan.

Laivassa oli sauna lämpimänä. Hyvän aikaa siellä sai makoilla, ennenkuin tärinä ja vapina alkoivat hellittää. Jano ei tullut, kun aina välillä kippari kävi työntämässä konjakkilasin ovenraosta.

Kokki sai orderin pestä ylitöinään meressä öljyyntyneet vaatteeni. Taitavasti osasikin, kun sai mokkanahasta öljytahrat pois.

Myöhemmin kuulin, että olisihan pelastutoimet tapahtuneet nopeamminkin. Ensimmäiset ryntäsivät laakonkia alas heti avunhuutojeni jälkeen. Roopuskavahti ei vaan päästänyt ketään kaijalle ilman passia. Laakongilla oli melkoinen kaaos toisten yrittäessä ylös hakemaan passiaan ja toisten yrittäessä alas ilman passia. Oli vartiomieskin sitten hädässä joustanut, ettei kovin tarkkaan ollut verrannut passikuvaa passin ojentajaan, kun jo vaihtoi sen roopuskaan.

Seuraavana päivänä oli salongissa virallinen kuulustelu neuvostovastaisesta provokaatiosta. Suuren maan nykyisen presidentin näköinen ja oloinen viranomainen – lienette nähneet, on päivittäin naama lehdissä ja telkkarissa, syyttelee omista tekemisistään milloin ketäkin - selvitti tapahtunutta. Jos oli meressä ollut kylmä, oli kuulustelijan katse jäinen ja kuulustelu vielä hyisempi.

Siihen kuitenkin päädyttiin, että sain jäädä laivaan. Kuulustelusta lämpiämiseen jouduin jo turvautumaan omaan konjakkipulloon.

PS. netistä voi selvitellä, että nykyinen itärajan takainen presidentti oli tuolloin Leningradissa KGB:n hommissa. Erityisesti hoiteli ulkomaalaisten neuvostovastaisia edesottamuksia.