Tsingtaossa OSA I

Muutaman päivän merimatkan jälkeen ankkuroiduimme Tsingtaon redille. Iso joukko satamaväkeä höyrysi hinaajalla laivalle. Klaarauksen jälkeen porukka poistui, mutta jätti ryhmän vahtisotilaita puuriin. Monenlaisia kieltoja oli voimassa. Ei saanut laskea pelastusveneitä vesille, ei valokuvata, ei käyttää radiolähetintä. Tosin eivät sikelöineet radiohyttiä, kuten joissakin kulttuurivallankumousta tiukemman järjestyksen maassa.

Pitkän merimatkan jälkeen oli tilaisuus rentoutua. Lähes kaksi viikkoa odoteltiin ankkurissa laituripaikan vapautumista. Siihen aikaan satamassa ei ollut käytössä radiolaitteita. Tieto kulki vilkkuvalolla. Muutaman kerran perämies kävi pyytämässä henkiseksi tueksi vilkkuliikennöintiin. Sanoin ääneen morseaakkosia ja perämies kirjoitti kirjaimia ylös. Sitten luettiin vastaanotettu teksti ja lähetettiin sopiva vastaus.

Radioyhteydet lyhytaalloilla Suomeen olivat merimatkan aikana kuuluneet kohtalaisesti iltapimeällä ja yöllä. Kun kutsumerkkimme oli jälleen Helsinkiradion listalla, piti keksiä keino saada sieltä sähke laivalle. Vartiomiesten kulkua kansilla kytättiin. Kun kaikki kolme sotilasta olivat muualla kierroksellaan, rivakasti lähetin päälle ja kutsu Keimolaan. Monta minuuttia ei sähkeen vastaanotto kestänyt. Samalla tieto Helsinkiradioon, että yhteyksiä piti ottaa hissukseen. Seuraavatkin sanomanvaihdot sujuivat yhtä onnekkaasti ja alkoivat pian olla rutiinia.

Eräänä pimeänä iltana taas naputtelin sähkettä menemään, kun huomasin venttiilin lasin takaa pilkottavan vihreän lippalakin ja lipan yläpuolella punaisen tähden. Lähettimen päältä meni kuparijohdin radiohytin skotin läpivientieristimeen ja siitä ulos. Eristimestä nousi ylös keula- ja perämaston väliin ripustettu vaijeriantenni. Tässä kuparijohtimessa oli kiinni klimlamppu - pieni polttimo - joka vilkutti sähkötyksen tahdissa. Tätä lamppua näytti vahtimies tarkasti seuraavan. Kun yhteys loppui, tuli pienikokoinen sotamies sisälle radiohyttiin.

Oltiin pantu merkille, että kiinalaiset sotilaat osasivat nuukasti englantia ja yleensä sanoivat kaikkeen jees. Selostin jotta kun ollaan ankkurissa eikä ole mitään keinoa pitää yhteyttä maihin, eikö voida sallia sähkeitten välitys. Sotilas sanoi jees ja halusi nähdä sähkeen. Joku laivaporukasta kauppasi Suomessa olevaa autoaan ja antoi sähkeitse myyntiohjeita. Alkuperäisen tekstin sotilas halusi itselleen. Kysyin vielä, että voihan ankkurissa ollessamme välittää sähkeitä, ja sotilas sanoi jees. Kuitenkin kaikki alkuperäiset paperit he halusivat itselleen, ja jouduin naputtelemaan kirjoituskoneella kalkkeeripaperin kanssa kaikesta omat kopiot.

Kun oli epävirallinen lupa radiolähettimen käyttöön, yritettiin iltapimeällä puhelinyhteyttä Suomeen. Ukkonen räiski vastaanottimessa voimalla, eikä Helsinkiradiokaan kovin hyvin tuntunut kuulevan radiosignaaliamme. Puhelinnumero kumminkin muutaman toiston jälkeen saatiin annetuksi. Suomessa oli aamuyö, joten vei aikansa saada vastaaja langanpäähän. Viitisen minuuttia molemmat puhujat huutelivat vuorotahtiin haloota. Kun ei muusta saanut selvää, yritys katkaistiin. Maksuakaan peritty kun ilmeni, että puhelu oli yhdistetty väärään numeroon. Mahtoi suomalainen vastaanottaja jäädä ihmettelemään, kukahan tuommoinen haloonhuutaja oli ja mitähän sillä oli asiaa.

Ankkurin yläpäässä olimme roikkuneet lähes kaksi viikkoa, kun kiinalaiset ilmoittivat luotsiaseman vilkkuvalolla luotsin tulosta laivaan. Satamaan päästyämme purettiin Ruotsista tuotua selluloosaa toiset pari viikkoa.

Tsingtao – tai kuten se nykyään meidän aakkosillamme translitteroidaan Qingdao – on Kiinan historiassa nuori miljoonakaupunki. Laivastotukikohtaa alettiin rakentaa 1800-luvun lopulla, ja kohta saksalaiset kaappasivat alueen oman laivastonsa käyttöön. Jokainen Kiinassa käynyt merenkulkija tuntee Tsingtaon ainakin olutmerkistä. Kohta kaupungin vallattuaan saksalaiset olivat perustaneet brittien kanssa oluttehtaan, jonka tuotteita vihreissä pulloissa saa nykyisin ostaa meidänkin marketeistamme, jopa viinakaupastakin. Vaikka Kiinassa oli satamissa tarjolla lukemattomia olutmerkkejä, laivaan toimitettu ulosvienti oli aina Tsingtaoa. Keississä 12 kolmen vartin vihreää pulloa. Pahvikopan paino 14 kiloa.

Porukka kävi kyselemässä milloin tulee rahaa. Kippari oli mennyt maihin, joten eipä ollut tietoa. Nojailimme laakongin juurella reelinkiin, kun päällikkö palasi kävellen laivalle. Kyselin rahansaannista ja vastaus oli: ”Sine katsoa mite minä tuoda tässä käsissä!” Päällikö kantoi sylillistä pieniä nyöritettyjä nyyttejä kuin saunapuita ikään. Kiinalaista rahaa. Hidasta kuin hämäläisten haukottelu oli kiinalaisten rahojen jako. Jokainen nippu oli solmittu paksulla narulla. Setelit olivat hailakoita, ohuita ja repaleisia kuin vessapaperi. Kaikkien arvoista ei tiedetty varmaksi. Kuvien mukaan lappuja nimitettiin. Ainakin oli pato, sorvi ja traktori.

Sotilaiden tarkastuspisteeltä sataman portilla aukesi muutaman sadan metrin mittainen tiilimuurien reunustama kujanne, joka johti kaupungin kadulle. Heti oikealla oli merimiesklubin iso, monikerroksinen kivirakennus. Kuten Shanghaissakin, klubille pääsivät vain ulkomaalaiset. Kiinalaisia merenkulkijoita siellä ei näkynyt.Tsingtaon klubiltakin löytyi erilaisia myymälöitä, ravintola, parturi, elokuvateatteri vallankumousoopperoineen, kirjasto.

Katu oli rauhallinen, eikä paikallista väkeä siellä näkynyt. Paitsi vähitellen kiinalaisia alkoi iltaisin kokoontua klubin edustalle. Laivalle poistuessaan porukkamme järjesti joka ilta jotakin erikoista ja eksoottista nähtävyyttä, ajankulua paikallisille.

Olin jo kouluaikaan Helsingissä aterioinut muutaman kerran kiinalaisessa ravintolassa ja harjoitellut puikkojen käyttöä. Kovasti kiinnosti tutustua kiinalaiseen kiinanravintolaan. Salissa istui yksi länsimaalainen asiakas – limey – ja rohkenin poiketa kyselemään neuvoja. Edelleenkin ovat hänen suosituksensa ajankohtaisia: kevätkääryleitä, hapanimeläkastikkeessa maan- tai mereneläviä ja jotakin jälkiruokaa. Viini kuului olevan hyvää, mutta niin olivat eri olutmerkitkin. Lisäksi kannatti soijasoossia ostaa ihan kotiin vietäväksi.

Eräänä kuumana iltapäivänä päällikkö käski pukea kauluspaidan, kravatin ja prässihousut: menisimme edustamaan varustamoa rahtaajan tarjoamalle juhla-aterialle. Suuren pyöreän pöydän ääressä istui puolen tusinaa isäntien edustajaa. Arvokas tilaisuus, jossa vakavina pidettiin puheita ja laseja kohotettiin. Aterioinnin alkaessa pyysin länsimaisten kahvelien tilalle ”sopstiks”. Isännät nyökkivät vaivihkaa toisilleen tikuistani, kunnes oikeasti riemu repesi. Ilmeisesti oli vankka vakuus kansojemme välisestä ystävyydestä, kun riisitikuilla juhlavieras osasi syödä. Vaikkei oiken yhteistä kieltä kaikkien kanssa ollut, tupakka paloi, pieniä ruokakippoja kannettiin pöytään, viinilasi täytettiin heti kun siitä oli hörpännyt. Kunnes päällikkö käänsi oman lasinsa ylösalaisin ja päästiin jälkiruokiin ja vahvempiin juomiin.

Merenkulkijoiden suosikkiruoka oli sopsui, chop suey. Oli helppo tilata. Yleensä jokaisessa ruokalassa tarjoomus oli erilainen sisältäen nuudeleita, vihanneksia, maan- tai mereneläviä ja enempi vähempi kastiketta, joskus keitoksi asti. Kiinalaiset tarjoilijat eivät kovin sujuvasti englantia kuunnelleet, mutta suomeksikin pärjäsi. Nuori sorvari osasi vain suomea ja tilasi:”Ottaisin stiikkiä, sipsejä, juomaksi limonaadia. Jälkiruuaksi aiskriimiä. Tilaus onnistui sujuvammin, kuin meidän muiden englannilla.

Elettiin kuumia elokuun päiviä, eikä silloin vielä jääilmaa laivoissa osattu kaivata. Laiturilla kolisteli tämän tästä höyryveturi hönkien mustia, sakeita ja kuumia nokipilviä pieniin hytteihin selällään olevista ovista ja venttiileistä. Kuumuuteen, laiturien kovaäänisistä jatkuvasti pauhaavaan vallankumousoopperoiden kimakkaan kiljuntaan ja veturin meteliin ja savuun leipääntyi eräs miidsipin asukkaista niin, että heräsi jonakin yönä juoksemaan täkille kilpaa kaijalla kolistelevan junan kanssa nakellen samalla pattinkinpätkiä kiusaajan päälle. Univajeesta kärsineellä alkoi töissäkin ilmetä tavallisesta poikkeavaa: aamuyöllä sorvari oli herätetty pesemään konehuoneen mattoja. Muutakin koneväkeä oli herätelty yöllä rutiinitöihin.

Lääkärissä käytiin apua hakemassa. Pillereitä saatiin, muttei niihin ollut luottamusta ja taisivat jäädä käyttämättä. Lääkitys omista lasipulloista tuntui olevan luotettavampaa. Kuulustelukin työvajeesta salongissa pidettiin. Kuultava oli osannut varautua ja luki paperilta valmiin puolustuskirjelmän, jossa oli monia kohtia, joita ei tiedetty tapahtuneenkaan. Ehkäpä olivat vastaisen varalle. Seuraavassa satamassa uupuneelle merenkulkijalle laskettiin sairasulosmaksu ja kyyti vei paikalliseen hospitaaliin. Matkatavaroiden kilinästä saattoi arvata, että mukana oli riittävästi omia troppeja.

Jos alkuvuoden Amerikanmatkalla jonotti ahteriporukka salonkiin kuulusteluihin, nyt Kiinan matkalla lakia luettiin päällystöön kuuluville tahi sellaiselle, jolla oli päällystön edut. Väkijuomien viljely haittasi työntekoa tai aiheutti väkivaltaisuutta. Aiemmin laivasta lomalle lähetetty pahoinpitelijä sai uusien tappeluksien vuoksi tällä kertaa lemput. Uhri selvisi onneksi sairaalahoidon jälkeen työkuntoon.

Konekolmonen oli tullut laivaan Vappuna Naantalissa. Matkatessamme kohti Kiinaa mestari useinkin valitteli reumatismiaan ja sen kolotuksia. Vaivannut oli jo kymmeniä vuosia, eikä Suomesta ollut mistään hoidosta apua löytynyt.

Kiinaan tultaessa ehdottelin kiinalaisten keinojen kokeilua. Akupunktiokin oli tiedossa ja sen maine reumaa hoidettaessa. Tsingtaossa päästiin lääkäriin ja selostin valkotakkisille, mikä oli vaivana.

Myöhemmin laivalla konekolmonen kertoi: ”Istuin siinä keskellä huonetta jakkaralla ja porukkaa pyöri ympärillä, välillä enempikin. Joku kopeloi sieltä ja toinen täältä. Lähtivät kohta kaikki pois, ja jäin yksikseni siihen pallille. Jossain vaiheessa huomasin, että jonkinmoinen sukkapuikko oli isketty hauiksen läpi. Vartin päästä tuli taas porukkaa ja vetivät piikin pois.”

Kuulema toisella käynnillä oli sama meininki, mutta nyt puikko meni läpi polvesta. Hoito olisi edellyttänyt vielä kolmattakin käyntiä, mutta laiva lähti jo kohti Dairenia. Paluumatkalla Afrikan ympäri Eurooppaan konekolmonen ajoittain ihmetteli, kuinka reumakivut olivat kadonneet jo kahdella piikityksellä.

Satuinpa kotosalla loppuvuodesta lomalla lukemaan Suomen suurinta sanomalehteä. Puolen sivun kolumnissaan korkea lääkintäviranomainen vastusti erilaisia koululääketieteestä ja lääketeollisuuden direktiiveistä eroavia kansanlääkityksiä ja kerettiläisiä poppakonsteja: ”Kieltää pitäisi kaikki”. Yksi näitä pannaan julistettavia vääräuskoisia humpuukihoitoja oli akupunktio. Kirjoittajan saarnasta ilmeni, ettei hänellä ollut akupunktiosta muuta tietoa kuin että ehdottomasti pitää kieltää.

WHITE ROSE valokuvia