Juhannuksen jälkeen P&O:n linjalaiva STRATHARDLE oli vielä muutaman päivän narutettuna paapuurin ulkosivullemme. Olin brygällä silmäilemässä lastihommia. Niin meillä kuin naapurillakin oli omat nostovehkeet, eli kraanat ja puomit käytössä.
Panin merkille, että laituria lähestyi jalan länsimaisesti pukeutunut mies. Paikallisillahan oli kostyymina päähän nyöritetty lakana. Toiseen lakanaan oli veistetty keskelle reikä, josta pää pujotettiin ja muu ruppi jäi lyyssin peittoon. Pölyistä oli ulkona ja kuumakin, koska tulija pyyhkeili otsaansa. Khakipaitakin oli paljon khakia tummenpi. Meidän kipparimmehan siellä oli jostakin askeltamassa laivalle.
Selvisi, että oli ollut tarvis saada puhelu redarin konttorille Helsinkiin. Karachin meklarin toimistolla oli vierähtänyt tunti jos toinenkin, eikä tilattua puhelua kuulunut tulevaksi. Noihin aikoihin oli melko mahdotonta Aasian maista saada lankapuhelua Suomeen. Useaan otteeseen olin Kiinan satamissa merimiesklubeilta tehnyt puhelintilauksen ja ostanut odotusajaksi 50 postikorttia kotimaahan kirjoitettaviksi ja kolmenvartin pullon hyvää kiinalaista olutta. Kortit tulivat kirjoitetuksi ja useampikin kolmen vartin olutpullo tyhjeni, muttei puhelinyhteyttä saatu harsituksi.
Ehdotin päällikölle, josko soitettaisiin meiltä kotoa. Siihen aikaan oli päivisinkin hyvä kuuluvuus Helsinkiradioon. Ei ollut tapana, että laivan radioaseman lyhytaaltolähettimiä käytettiin satamissa. Toisaalta joskus tätä asiaa kollegojen kanssa on aprikoitu. Kukaan ei muistanut sellaista direktiiviä, joka kieltäisi satamassa lähettimien käytön.
Varovainen kumminkin olin yhteydenotossa. Päälähettimen 1 500 wattia löivät tukkoon kaikki lähistön radiovastaanottimet ja telkkarit. Kutsuin suomalaisilla aakkosilla:
”Otto heikki gideon kakkonen, tässä otto iivari daavid risto. Varustamon konttoriin henkilöpuhelu”. Keimolassa radiosähköttäjät tunsivat laivansa ja niiden varustamot, joten puhelinnumeroakaan ei tarvinnut luetella.
Eipä siinä kummempia kursailtu, kun asianomainen henkilö vastasi Keskuskatu viiden viidennessä kerroksessa. Säät ja muut alkutervehdykset jäivät väliin ja mentiin suoraan asiaan. Puhelun jälkeen ei ollut kipparilla enää tarvetta tallustaa hikoilemaan Karachin meklarin konttoriin.
Päälliköllä oli jotain naapurissa vielä maanneeseen P&O:n alukseen. Siellä hän oli syvästi hämmästellen kuunnellut brittien tuohtumusta, että ”joku saatanan tunari ja helvetin deeku käytti laivansa lähetintä satamassa”. Kyllähän se oli ennenkuulumatonta, mutta tämmöisissä satamissa saattoi mitä tahansa tapahtua. Ehkäpä nuorten brittirouvien jännittävä iltapäivän Bollywood saippuasarja televisiossa häiriintyi. Siitä tietysti saivat kärsiä heidän puolisonsa. Laivahierarkian mukaan eniten Pakistanin huonosta puhelinverkosta joutuivat kärsimään laivapojat, koneoppilaat ja messikallet.
Karachin putkilastin purku kesti yli kolme viikkoa, joten maissakin oli käyntiä ajoittain. Sähkömies Matti Lötjönen muistelee:
”Sataman portilta muistan kerjäläiset:”SAHIB ONE RUPEE” oli hyvin usein kuultu pyyntö. Kerran minut yllätti yksi aikaisemmin laivalla töissäkin näkemäni heppu. ”SAHIB TEN RUPEE” oli hänen pyyntönsä. Kerroin, että olen nähnyt hänet laivalla töissä ja mainitsin että sieltä sitä rahaa saattaisi löytyä nälkäiselle vaimolle ja tusinalle lapselle. Jotenkin osasin odottaa hänen vastaustaan:”Mutta jos sahib antaa minulle nyt ne kymmenen rupia. Minun ei tarvitsisi vielä huomennakaan tulla töihin.”
Kirjoitin silloin joskus muistiin pienen tunnelman pätkän kaupungilta: ”Vähän vastentahtoisesti olen täällä rähjäisten talojen reunustamalla kadulla. En todellakaan voi kertoa mistään vienosta tuoksusta. Vaan mieluummin kerron hajusta. Hajusta, jolle köyhyys haisee, kun hygienia on täysin olematonta”
Kyllä joskus kaupungilla vettä tuli aika runsaasti, mutta en mitään suurempaa tulvaa joutunut todistamaan. Juuri tuohon aikaan alkaneet normaalit monsuunisateethan olivat silloin koko kaupungin ainoa puhtaanapitolaitos.”
Konepäällikkö Pentti Huttunen kohtasi kipparin kanssa maissa suurempia sateita ja tulvia. Penan kokemuksia:
”Meillä Santalan Pekan kanssa epäonnistui kaksi eri yritystä vierailla jollain kivilouhoksella. Agentti oli tarjonnut Pekalle matkaa louhokselle ja kivihiomolle. Pekka kysyi, että kiinnostaisiko minua lähteä mukaan ja mielellänihän minä otin tarjouksen vastaan.
Eräänä aamuna ilmestyi agentin lähettämä taksi noutamaan meitä kahta turistia. Kun astuimme laivan ilmastoidusta sisätilasta täkille, mieleeni alkoi ryömiä katumus. Mitä helvettiä tulikaan luvatuksi. Ilma oli kuuma ja märkä. Taivas oli ihan selvästi repeämäisillään ja seisovassa ilmassa haju oli käsin puristeltavaa.
No, kun oli tullut luvattua, niin ei auttanut muu, kuin tunkeutua taksin takapenkille ja katsoa, mitä tuleman piti. Ja tulihan sitä.
Muutama minuutti kurvailua eläinten, ihmisten ja mitä merkillisimpien kulkuneuvojen kakofoniassa ja yht'äkkiä se taivas sitten repesi. Eikä kauaakaan, kun vastaan vyöryi varmaankin toista metriä korkea vesimassa mukanaan reitiltä poimittua irtotavaraa ja ihmisiä. Mukaan lähti taksimmekin. Nousimme Pekan kanssa takapenkille kyykkysille, kun vesi alkoi tavoitella jo persuksiamme. Pian auto tökkäsi liikenneympyrän keskiössä olleeseen kohoumaan jääden siihen keikkumaan. Veden virtaus loppui yhtä nopeasti, kuin oli alkanutkin. Pinnan korkeus asettui siihen reiluun metriin.
Hetken aikaa ehdimme Pekan kanssa äimistellä toisiamme ikään kuin jotain viisasta lausahdusta toisiltamme odottaen. Taksikuski äkkäsi paikallisen kuljetusalan yrittäjän ohjastamassa aasin vetämää yhdistelmää. Aasista näkyi vain pää ja säkä. Puiset kiesit näyttivät kelluvan perässä. Taksikuskimme järjesti meille liftin. Kun hyppäsimme kärrylle, se ei enään kellunut. Muutaman korttelin matkalla katutaso kohosi ja loppumatka satamaan sujui kuivalla maalla. Satuimme notkelmaan ryöpyn tullessa vastaan.
Agentti tuli vielä saman päivän iltana pahoittelemaan tapahtunutta ja tarjosi uutta yritystä. Kertoi samalla, että hukkuneita oli satoja, suurin osa normaalisti kuivana olevan joen törmissä, joihin kaivetuissa luolissa asui ihmisiä ja hukkuivat luoliin. Kertoi, että tragedia toistuu jokaisen monsuunikauden aikana.
Uusintaretkelle lähdettiin parin päivän sisällä, eikä silläkään kerralla juuri pidemmälle päästy. Kadunkulmissa seisoi aseistettuja sotilaita ja tankit rymistelivät kaduilla. Saatiin määräys palata satamaan.
Kolmatta kertaa agentti ei tarjonnut, vaan lahjoitti sarjan kohteenamme olleen hiomon tekemiä kivipikareita, jotka ovat vieläkin tallessa. Tosin tyttäreni kaapissa.”
Kuten Lötjösen Matti, en itsekään muista tulvia enkä sotilasvallankaappausta. Molemmista löytyy Internetistä tietoja. Heinäkuun alun tulvissa arvioidaan kuolleen tai kadonneen yli tuhat ihmistä. Kymmenet tuhannet menettivät kotinsa.
Sotilasvallankaappauksen nokkamies oli kenraali Ziaul Haq. Pysyikin sitten vallassa 11 vuotta. Valtansa menetti Zulfiqar Ali Bhutto, joka muutaman vuoden kuluttua hirtettiin. Tulvat ja niiden huono hoito mainittiin yhtenä pontimena vallankumoukselle.
Kuten aiemmin muistelin, englannin kielellä laivojen päälliköitä pruukattiin nimittää ”old man” eli vanha mies. Perinteisesti laivan päälliköiltä edellytettiin niin pitkää kokemusta, että eläkeikä alkoi jo häämöttää. Tällöin päällikön vakanssin lisäksi kunnioitusta lisäsi pitkä ikä. Suomen kauppalaivastoon valmistui 70-luvulla lähes sata uudisrakennusta ja laivayhtiöiden merihenkilöstöosastoilta vaadittiin melkoisia taikatemppuja saada laivat miehitetyiksi. Vastuuta luovutettiin yhä nuoremmalle väelle. Eikä mennyt enää kuin kymmenen vuotta, kun ensimmäinen nainen pestattiin suomalaisen valtamerilaivan päälliköksi.
Kolmekymppisen kipparimme kanssa Karachin meklari oli siinä määrin tullut tutuksi, että rohkeni jo keskustella henkilökohtaisista asioista. Tosin kunnioittavasti ja arvostavasti.
”Captain, te olette säilynyt kovin nuoren näköisenä. Luulisi, ettette iältänne ole paljoakaan yli viidenkymmenen.”
Katso PATRICIA kuvia
- Lisää uusi kommentti
- 228 katselukertaa