Suomalaiset laivaradiosähköttäjät

Lähettänyt TimoSylvänne

Suomen suuriruhtinaskunta oli radion kehitystyössä koko maailman eturivissä talvella vuonna 1900. Ensimmäinen meriliikenteen hätäviesti radioitiin 5. helmikuuta. Tuolloin venäläinen jäänmurtaja JERMAK määrättiin pelastamaan Lavansaaren lähistöltä jäälautalle jääneitä kymmeniä suomalaisia ja inkeriläisiä kalastajia.

Edellisen marraskuun lopulla Suursaaren rantaan oli tukevasti törmännyt tuliterä venäläinen sotalaiva GENERALADMIRAL APRAKSIN. Pietarilainen fyysikko Aleksandr Popov oli saanut luvan rakentaa pelastustöitä varten radioasemat Kuutsaloon ja Suursaareen. Popovin ansioita oli antennin keksiminen, jolloin radioyhteys saatiin toimimaan 50 kilometrin päähän. Rantakivikkoon navigoineen sotalaivan pelastustöissä oli mukana JERMAK. Suursaaren radioasemalta hätäviesti vietiin jalkapatikassa jäätä pitkin murtajalle.

Onnistuneen radioliikenteen seurauksena seuraavina vuosina pystytettiin toistakymmentä radioasemaa pitkin Pohjanlahden ja Suomenlahden rannikkoa. Jo tuohon aikaan kilpailu oli kovaa. Suuria toimijoita olivat mm. Marconi, Telefunken ja De Forrest.

Suomen itsenäistyttyä ensimmäinen meriradioyhteys syntyi 24.2.1918 Vaasaradiosta jäänmurtaja SAMPOon. Murtaja oli avustamassa Saksasta Suomeen palaavien jääkärien laivasaattuetta Vaasaan. SAMPOon oli asennettu kipinälähetinasema Saksassa.

Ensimmäiset suomalaiset radiosähköttäjät olivat jääkäreitä. Suomessa radiosähköttäjien koulutuksen aloitti Sotalaitoksen Radiolennätinosasto, sittemmin Kipinälennätinlaitos ja Radiopataljoona.

Ensimmäiset suomalaisten kansainvälisen radiosähköttäjän sertifikaatit opiskeltiin Kööpenhaminassa. Kotimaassa armeija ehti kouluttaa neljä kurssia, ennenkuin Lennätinhallitus ”suostui” ottamaan siviiliradiotoiminnan vastuulleen 1925. Molempia koulutuksia luomassa uurasti jääkärikapteeni Arthur Reinhold Stenholm. Myöhemmin sukunimeksi vaihtui Saarmaa ja sotilasarvoksi eversti.

Kipinälennätinlaitoksella oli 16 rannikko- ja saariradioasemaa, kuin myös laiva-asemia. Lennätinhallitukselle siirtyi Hanko-, Helsinki- ja Vaasaradio laitteineen. Sotaväen Viipurin radioasema siirrettiin Posti- ja lennätinhallitukselle Kotkaradioksi ja avattiin 7.2.1938. Petsamon satamakonttoriin valmistui rannikkoradioasema talvisodan jälkeen loppuvuodesta 1940 (toisen lähteen mukaan 1937. Tuolloin maantie ei vielä kulkenut Petsamoon, valmistui 1940). Maarianhaminaradio aloitti 1950 ja Kemin keskiaaltoradiopuhelinasema valtion puhelinkeskuksessa 1953.

Ensimmäiset toimiluvat langattomien lennätinlaitteiden käyttämiseksi saivat Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön matkustajalaivat ARCTURUS, ARIADNE ja OIHONNA vuonna 1920. Suomen ensimmäinen laivaradiopuhelu soitettiin vuonna 1929 ILMATAR-laivalta SHO:n konttoriin Leppävaaran vastaanottoasemaa ja Santahaminan lähetinasemaa käyttäen.

Helsingin radioasema liikennöi kiinteillä yhteyksillä muutamiin Euroopan maihin. Radiopuhelinlaitteisto valmistui 20-luvun lopulla ja laivapuhelut kuuluivat jopa Välimerelle. Kun radiopuheluita päästiin välittämään kiinteään puhelinverkkoon, kaikille rannikkoradioille rakennettiin tarvittava kalusto.

Kotka- ja Vaasaradio hoitivat lähialueiden radioliikennettä. Hanko-radio lähetti vilkkaasti sähkeitä lähelle ja kauas. Ennen sotia yli puolet oli lyhytaaltosanomia kaukana kulkeviin laivoihin. Sittemmin lyhytaaltoliikenne siirrettiin Kotkaradioon ja lopulta 50-luvulla uuteen Helsinkiradioon Keimolaan.

Lennätinhallituksen nimeksi oli vaihdettu Posti- ja lennätinhallitus, kun toinen radiosähköttäjäkurssi alkoi 1927. Koulutustilat vaihtelivat vuosikymmenten mittaan eri puolille Helsinkiä. Vuonna 1956 opiskeltiin Postitalolla, mistä siirryttiin Lauttasaareen pienteollisuustaloon, osoitteesen Särkiniementie 5.

Kun muihin merimiesammatteihin riitti kinkerit tai kiertokoulu, kipinäopiskelijoilta vaadittiin keskikoulu ja sähkötystaito. Siksi opintie oli lyhyt, yleensä vain kuusi kuukautta. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Myöhemmin piti opiskella täysi vuosi. Lauttasaaren kolme viimeistä kurssia kestivät puolitoista vuotta. Viimeiset radiosähköttäjät valmistuivat 29.4.1973. Helsingissä pidettiin kursseja kaikkiaan 41.

Maarianhaminassa koulutettiin 30 vuotta ruotsinkielellä radiosähköttäjiä merenkulkuoppilaitoksessa vuodesta 1954 alkaen.

Rauman merenkulkuoppilaitoksessa aloitettiin Ammattikasvatushallituksen alaisuudessa radisähköttäjäkoulutus syksyllä 1972. Opiskelu kesti kaksi vuotta. Vuodesta 1980 alkaen kaksi ja puoli vuotta. Rauman koulutuksessa suoritettiin ”yleisluokka” eli GC-pätevyys. Aiemmin Helsingin koulutuksessa satiin toisen luokan pätevyys. Puolen vuoden seilauksen jälkeen oli mahdollisuus yrittää ensimmäistä luokkaa, mikä edellytti nopeampaa sähkötystaitoa ja parempaa tekniikaan osaamista.

Samaan aikaan Suomen radiosähköttäjäliitto pyrki edistämään tekniikan lisäkoulutusta Lauttasaaressa oppinsa saaneille. Rauman merenkulkuopistoon pääsi opiskelemaan GC-pätevyyden neljän kuukauden opinnoilla. Järvenpään ammatillinen kurssikeskus koulutti huoltamaan tutkaa ja muuta elektroniikkaa, sekä ymmärtämään tietokoneita.

Koulutuksen loppumisesta kerrotaan Mikko Uolan kirjoittamassa kirjassa Merenkulun opetusta Raumalla 1880-2000: kapteenej, styyrmannej, tervatui trossej ja taeva merkei: "Syksyllä 1985 alkaneelle kurssille oli enää kahdeksan pyrkijää, jotka kaikki hyväksyttiin. Heistä kuitenkin vain kaksi kävi kurssin loppuun valmistuen vuonna 1988. Maarianhaminassa radiosähköttäjien koulutus oli lopetettu jo 1985 ja lääninhallituksen päätöksellä Raumallakaan ei aloitettu enää uutta kurssia 1988. Koulutuslinja lopetettiin "toistaiseksi" ja edessä oli radiosähköttäjien uudelleenkoulutus merenkulun muihin ammatteihin. Raumalla radiosähköttäjistä ruvettiin kouluttamaan perämiehiä. Noin 16 vuotta kestäneen koulutuksen aikana oppilaitoksesta oli valmistunut 198 radiosähköttäjää."

Varmaankin suurin osa laivoilta maihin joutuneista kipinöistä opiskeli maahommiin jollekin tekniselle alalle. Minä löysin uuden uran Posti-Telen atk-keskuksessa: mikrotietokoneita, tietoliikennettä, minitietokoneita, IBM suurtietokoneita ja kaikkea niihin liittyvää.

Kipinäkoulun aloitin syyskuun alussa 1970 Lauttasaaren kurssilla 40. Varusmiespalvelus Riihimäellä Viestirykmentissä oli loppumassa. Radiosähköttäjäkokelaita oli valittu 24. Monet olivat tuttuja armeijasta ja kaikilla oli siellä opittu sähkötystaito.

Todistuksen mukaan oppiaineet olivat: sähkötys lähetys/vastaanotto, radiotekniikka, sähkötekniikka, radioliikenne, matematiikka, englanninkieli, meripalveluoppi. Myös huolellisuus arvosteltiin.

Sähkötyksen opettajia olivat ensimmäiseltä sotaväen kurssilta 1920 valmistuneet Aarne Eskola ja Paavo Halonen. Lähetyksen opiskelussa käytettiin edellisen vuosisadan nauhalaitteita. Kun sähkötysavainta painoi, paperinauhalle tuli vastaavanmittainen musteviiva. Sähkötyskokeet tarkastettiin näiltä nauhoilta. Pisteen piti olla piste ja viivan viiva. Kokeissa hylättiin maailmalla myöhemmin yleisesti kuullut pisteen ja viivan välimuodot, mitkä pystyi arvaamaan vain sanoman muuta sisältöä kuunnellen.

Vastaanottoa varten oli jokaisen oppilaan istuinpaikan vieressä reiät kuulokkeille. Kuten lähetyksessä, vastaanotossakin harjoiteltiin sekä viiden merkin koodiryhmiä armeijan malliin, että selväkielisiä oikeita sähkösanomia. Toisen luokan tutkintoon kuului läpäistä kooditeksti 80 merkin minuuttivauhtia ja selväkielinen 100 merkin vauhdilla.

Joku toi luokkaan kasettisoittimen ja kytki kuulokeverkkoon. Kovin pitkäveteisillä tunneilla pystyi kuuntelemaan kasetilta pauhaavaa popmusiikkia.

Radiotekniikkaa opetti insinööri Kalevi Ahti. Arvostettu herrasmies, joka rauhallisesti piirteli liitutaululle neliöjuuria ja potensseja. Jaettuaan koetehtävät hän laittoi avonaisen kirjan pöydälle, otti pois silmälasit nenältään ja noin 10 cm etäisyydeltä syventyi lukemaan. Jossain vaiheessa tuntia kirjaa edelleen lukien insinööri ilmoitti:”minuutin kuluttua aukaisen ikkunan”.

Ns. laboratoriotöitä johti insinööri Ista Alajoki, Star Radio Oy:n perustajia. Erilaisiin kytkentöihin kiinnitettiin mittareita hauenleuoilla. Jostakin namiskuukkelista väännettiin ja seurattiin, kuinka jokin viisari nousi, jokin laski. Usein melko huonolla ymmärryksellä näistä piti kirjailla laboratorioseloste. Värittömät ja sekavat raportit palautuivat insinööriltä paljon värikkäämpinä punakynällä koristeltuina.

Tekniikan lisensiaatti Touko Hahkio teknillisestä korkeakoulusta selvitti sähköopin saloja. Ensimmäisen oppitunnin aihe oli suhteellisuusteoria: e = mctoiseen. Siitä sitten syvennyttiin perusteellisemmin aiheeseen. Mahtoiko johtua tästä, vai jostain muusta, mutta muutaman viikon kuluttua meitä opiskelijoita oli enää 20.

Siirtyvän meriliikenteen käsikirja oli radioliikennetuntien aiheena. Kirja sisältää tuhansittain pykäliä, taajuuksia, sadoittain Q-lyhenteitä alkaen QOA päättyen QUY. Lisäksi kymmenittäin muita radioliikenteen lyhenteitä. Tuoretta kirjaa silmäillessä tuntui, että tässäpä kammottava opus. Vaan olikin mielenkiintoisin oppiaine, kun liikennetarkastaja Esko Tanskanen kävi käytännön esimerkein kirjaa läpi. Esko Tanskaselle ei mikään ollut vierasta. Hän hallitsi monenlaiset asiat tähtitaivaasta Helsinkiradion puhuvaan papukaijaan Eetu Pitkäpyrstöön.

Myöhemmin radioliikenteen opettaja vaihtui. Silloin toteutui aiemmat pelot: tunnilla luettiin vuoron perään radio-ohjesäännön pykäliä. Välttämättä ei ymmärretty, mitä lakiteksti tarkoitti käytännössä.

Tutkintoon kuului EA1 eli ensiapuykkösen suoritus. SPR:n edustajan kanssa sidottiin toinen toisiamme umpisolmuihin. Kirjanpitoa ja palkanlaskentaa opetti eläkkeellä ollut merikapteeni. Vieläkin muistan palkanlaskennan täsmäohjeen:”jos on oltu vajaa kuukausi töissä, pidätetään verojakin vajaalta kuukaudelta”.

Radiosähköttäjäopiskelijoilla ei ollut vaatimuksena edeltävää merikokemusta. Kesäloman ajaksi onnistuin saamaan kansioppilaan vakanssin tankkilaivan matkaan Mustallemerelle ja takaisin. Laivan kipinä opetti tarkasti palkanlaskun anatomian. Mm. miten vajaan työkuukauden verot oikeasti pidätetään. Syksyllä koulun jatkuessa jaoin muille tekemääni slangisanastoa, että vastavalmistuneet kollegat löytäisivät edes radiohytin miidsipissä brygän takana. Jaoin myös palkanlaskukaavat. Silti eräs samalta kurssilta valmistunut oli laivassa valittanut, ettei tiennyt palkanlaskun kuuluvan kipinän hommiin.

Viimeisenä syksynä radio-osaston johtaja Timo Kytömaa opetti puolijohdetekniikkaa. Hän myös jakoi 17. joulukuuta todistukset ja sertifikaatit 18 kurssin läpäisseelle. Minulla oli hyvä tilanne: ryntäsin kiireesti juna-asemalle ja Turkuun. Samana iltana olin Naantalissa uudessa työpaikassani. Kaikkien merenkulkijoiden tuntema WHITE ROSE oli lähdössä liikenteeseen maattuaan viljavarastona koko syksyn.

Suomen eduskunta sääti 1970 merenkulun verohuojennuslain. Yritykset saivat valita, maksavatko voitoistaan veroja, vai sijoittavatko uuteen laivaan. Useat päätyivät tilaamaan veronmaksajien piikkiin valtamerilaivan. Lähes sata uudisrakennusta rekisteröitiin Suomen kauppalaivastoon. Samalla vanhoja rahtihöyryjä myytiin maailmalle. Viimeisin oli Ilmari Tuulen NARVI vuonna 1974.

Redareiksi innostui mm. huonekalu- ja elektroniikkavalmistajaa, rakennusliikettä, terästeollisuutta, rauta- ja tukkukauppaa, kahvinpaahtajaa. Maafirmat eivät itse operoineet uusia investointejaan, vaan luovuttivat ne ammattitaitoisten hoitovarustamoiden hoiviin. Ammattitaitokaan ei auttanut, kun laivat valmistuivat merenkulun lamaan. Tappiolla liikennöitiin, kunnes seuraavalla vuosikymmenellä lähes kaikki oli myyty maailmalle huonoilla hinnoilla. Jälleen veronmaksajat maksoivat.

Koko 70-luvun omat työpaikkani olivat villin linjan rahtilaivoja. Satamasta lähdettiin jonnekin suuntaan ja matkalla tuli orderisähke, minne lasti viedään, tai mistä seuraava haetaan. Sähkeet olivat pitkiä, satojen sanojen mittaisia. Varustajan lisäksi usein rahtaaja halusi samat tiedot. Sähköttämällä tilattiin sipsulta siiffin varaosat, tujun proviantit ja laivaväen ulosviennit. Monet päälliköt lähettivät ilmoituksia jenkkien Amver järjstelmään, kuin myös jää- ja sääpalveluihin. Joka kerta, kun laivan määränpää matkalla vaihtui, samat sähkötykset uudelleen.

Tankkilaivojen lasteja myytiin matkan aikana ahkerasti. Lastasimme Mustanmeren itäkustilla Batumissa öljykuorman Maltalle. Matkan alussa tuli uusi tieto Gibraltar for orders. Sittemmin orderit määräsi ajamaan kohti Panaman kanavaa. Seuraava orderi komensi Martinez/Calif. Lopulta lasti purettiin Sacramento-joen rannalle paikkaan nimeltään Pittsburg.

Painolastissa kurssi suunnattiin länteen kohti itää: Tsingtao for orders. Uusi lastauspaikka oli Tsamkong Kiinassa. Lastattuna laiva ajoi edelleen länteen ja lopulta kuorma pumpattiin maihin Constanzassa, Mustanmeren länsikustilla.

Lyhytaaltojen kuuluvuus maailman takaa oli yhtä varmaa kuin helteet Suomen suvessa. Tramppilaivojen kipinät pitivät talkoohengessä päivittäistä juorutuntia lyhytaalto sähkötystaajuudella. Kuultiin toisten kulkemisia, vaihdettiin miehistöluetteloita ja välitettiin orderisanomia niille, jotka eivät Helsinkiradiota kuulleet. Eipä tullut tietoon, että tästä talkooporukasta kenenkään laiva olisi yhteysongelmien vuoksi ajanut väärään satamaan.

Jo neljäkymmentä vuotta sitten oli Suomessa redareilla ja virkamiehillä tavoitteena saada radiosähköttäjät pois kauppalaivoista. Merenkulkuhallituksen neuvosten mielestä radiosähköttäjiä ei tarvittu, vaikkei mitään korvaavaa hätäyhteyttä ollut käytössä. Neuvokset itsekin ajelivat Ruotsinlaivoilla tutustumassa meri-VHF-radiopuhelimen kuuluvuuteen. Herkästi myönnettiin erivapauksia ja aiemmin myönnettyihin erivapauksiin myönnettiin uusia erivapauksia. Ammattijärjestöt onnistuivat aikansa näitä torjumaan.

Toisenlaisiakin tietoja julkaistiin: tilastot vertailivat, kuinka paljon paremmin ihmiset reagoivat hätätilanteisiin kuin uudet automaattilaitteet. Horisontin takana saattoi laiva upota, muttei uuden automaattisysteemin hälytys kulkenut lähellä oleviin laivoihin. Tieto saattoi päätyä jonnekin maapallon taakse, missä siitä ei välitetty. Kalliin työvoiman USA:n tutkimuksissa todettiin satelliittiyhteyksien maksavan moninkertaisesti perinteiseen lyhytaaltoviestitykseen verrattuna.

Kun suomalaisia laivoja alettiin mukavuusliputtaa, saivat useimmat radiosähköttäjät matkalipun kotiin. Perinteinen laivaradioasema vaihtui satellittilaitteistoon. Vuosituhannen viimeisen vuosikymmenen aikana poistui laivoista viimeiset kipinät. Suomen ainoa rannikkoradio oli siihen aikaan Helsinkiradio. Sen toiminta loppui, kun radiosähköttäjät Eero Myllynen ja Harri Soini väänsivät ulko-oven lukkoon 31.12.1999 kello 23.

Kuvia rannikkoradioasemilta

Lähteet:

www.aanimeri.fi

Suomen Radiosähköttäjäliiton 25-vuotis-juhlajulkaisu

Suomen Radiosähköttäjäliitto r.y. 1920 - 1970