Lady PATRICIA oli töijätty Martin päivänä kello 08.05 paikallista aikaa Rosarioon, Rio Paranán rantaan. Bulkkerin seitsemässä ruumassa oli värikkään keltaiset kasat jauhomaista rikkiä.
Rosarion kaupunki on rakentunut noin 300 kilometriä luoteeseen Buneos Airesista. Perustamisvuodeksi kerrotaan 1793, jolloin alueella asui vajaat viisisataa maahanmuuttajaa. Aiemmin mantereen alkuperäiset asukkaat olivat kahinoineet Fransiskaanimunkkeja vastaan ja tuhonneet lähetysasemia. Sittemmin karjafarmarit pystyivät pitämään paremmin puoliaan.
Kevään paahteessa satamamiehet laskeutuivat leidareita alas ruumiin purkamaan lastia. Ei ollut kuljetushihnaa, kuten lastaussatamassa. Oli hakut ja lapiot. Kovettunut rikkijauhe oli käsipelin pilkottava palasiksi ennen ylösnostoa kraanoilla.
Säänmukaisessa shortsiasussa kävin kurkkimassa karvelien yli ruumiin. Ei kestänyt sisätyöntekijän silmät eikä nahka rikin polttavaa pölyä ja kirvelyä. Piti pyörähtää ympäri ja pikaisesti rientää suihkuun. Paikalliset tekivät lastiruumissa täyden työpäivän pelkissä lyhkäisissä housuissa ja kusiluistimissa.
Laivaporukassamme oli entistä AL:n väkeä ja muitakin Argentiinan kävijöitä. Vancouverista lähdön jälkeen pitkin matkaa oli kuultu ylistyksiä grillattujen eli asado loomopihvien autuudesta. ”Parempaa syötävää ei ole olemassa”, vakuuteltiin. Niinpä sitten illan pimetessä satamassa suunnistettiin pienellä porukalla kylille ja asettauduttiin tyylikkäimmän näköiseen ravintolaan.
Pöydillä oli valkoiset liinat. Taustalla tango vaimeasti soi. Tarjoilijat olivat arvokkaita vanhempia herrasmiehiä. Valkoisissa paidoissa ja mustissa housuissa. Hillitysti osasimme tehdä tilaukset, kun tiedettiin sanoa lomo asado y vino tinto tai serveesa.
Hartaan odottelun ja viinin maltillisen maistelun jälkeen pöytään kannettiin itsekunkin eteen lautaset, missä oli grillattu tai osin poltettu lihamötkäle ja muuta höystettä reunoilla. Loomopihvin tuntijat aloittivat rivakasti veitsen ja kahvelin käytön. Veistä erityisesti joutui käyttämään voimalla ja pitkään. Samoin vaati melkoisen pitkää pureskelua tarjoomuksen saamiseksi nieluvalmiiksi. Joku jo kuihki ylämäkeen talvisen tukkikuorman eteen kuolleesta kamelista.
Försti älähteli suureen ääneen ja vanhan herratarjoilijan astellessa närkästyneenä paikalle ilmehdittiin ja elehdittiin, että on niin sitkeää lihaa, että hammas halkesi. Selostaessaan asianomainen osasi mainiosti pitää kieltä poskessa, jossa näytti olevan isokin turvotus. Liha lautasilla pysyi kumminkin yhtä sitkeänä, eikä se henkilökuntaa kiinnostanut.
Yhtä elämystä rikkaampina siirryimme joen rantaan lähelle satamaa. Syötävää ei enää tilattu.
Yhteen kertaan en halunnut asadomaailmaa jättää. Muutamana iltana toivorikkaana laittauduin uudelleen maa-aterialle. Yksin piti lähteä, kun nuorilla pojilla oli muunlaiset välikyljykset mielessä.
Nyt ei ollut yhtä hulppea interiööri, eikä yhtään asiakasta salissa aterioinut. Asadoa listalta löytyi. Tilauksen tehtyäni pitkään mustaan esiliinaan puettu miestarjoilija saapui esittelemään viinipulloa ylpeänä, kuin ministeriksi valittu kansanedustaja.
Pullonsuusta poistettiin kuori ja muutamalla sulavalla pyöräytyksellä upposi korkkiruuvi korkkiin. Rivakka tempaus ja korkinpalat sinkoilivat tarjoilijan silmille. Uudella yrityksellä korkkiruuvin pyöräytykset syvemmälle. Pullo tiukasti puristettuna polvien väliin ja äkäinen tempaisu tuottivat saman tuloksen. Lopulta edeskäypä tuohtuneena tunki korkintähteet pulloon, jotta sai sisältöä valutetuksi lasiin. Maistajaisseremoniat jätettiin väliin. Täyden viinilasin pinnalta kyyppi kiukkuisesti lautasliinan kulmalla vielä sohi suurimpia kelluvia korkinpaloja lattialle.
Ehkäpä tämäkin lomo asado oli leikelty samasta kuormakamelista, kuin edellisen ravintolan gourmet.
Konepäällikkö Pentti Huttunen muistelee:
”Tunkilla paloi mieli verestämään AAELLÄN aikana luomiaan tuttavuuksia ja houkutteli poosun ja itseni junamatkalle "ponikseen". Pidennetty viikonloppu vierähti venttisinkkotemaion maisemissa. Tunkin nimeä kuultiin huudeltavan usean rytylän ovilla vielä vuosienkin jälkeen. Sortsu (shoritzu) makkaraa mutusteltiin ja puurolla (Puro) huuhdeltiin suut muutaman päivän ajan.
Sitten käytiin merimieskirkon saunassa hikoilemassa ulos huonot olot ja omantunnontuskat. Saunassa selvisi, että poosulla oli kuivuneet paskat housussa. Pappi lahjoitti poosulle omat alakerran peitteet, mukaanlukien päällyshousut.”
Reilu viikko vierähti Rosarion rannassa. Einon päivän iltana siirrettiin laivaa muutaman tunnin matka alavirtaan. San Nicolás de los Arroyos on kaupunki samoja ikiä kuin Rosario. Satama on tärkeä rahantuoja tällekin jokirannan asujaimistolle.
San Nicolásiin laivalle ilmaantui radiosähköttäjä Kurt Ståhle, seuraajani radiohyttiin. Useimmiten uuteen työpaikkaan mennessäni edeltäjä lähti saman tien. Kurren mukanaan tuoma lentolippuni oli seuraavalle päivälle, joten oli aikaa nokkakusoon. Jos on koneporukka maineikas siitä, että keskusteluissa kaikki vapaa-ajat haalataan konetta tai tehdään muuta koneremonttia, oli kahdella kipinällä aiheena sähkötys, radioasemat ja laiteviat.
Meklarin autokyyti kuljetti laivalta kolme ulosmaksanutta Buenos Airesin lentokentälle. Konekolmonen puolisoineen oli myös kotimaahan matkalla. Helsinkiin lennettäessä oli vain Zürichissa välilasku .
Merenkulkuhallituksen merimiesrekisteri näyttää, että olin töissä 250 päivää.
- Lisää uusi kommentti
- 167 katselukertaa