Lähdimme sokerilastin kanssa Reunionin Pointe de Galetsista 21.1.1977. Tällöin tuli ilmoitus, että alus on myyty intialaisille. Tämä olisi viimeinen matka ja purettuamme lastin Lontoossa laiva luovutetaan Thamesilla uudelle omistajalle.
Otimme vielä Cape Townissa bunkkerin ja täydensimme provianttia.Varustamosta myös ilmoitettiin, että laiva on ylimaalattava eikä bläkkäyksiä, siis ruostekorjauksia, tarvitse tehdä. Laivan pitäisi hohtaa, kun tulemme Lontooseen. Täkkärit vetelivät maaleja surutta ruosteen päälle, mikäs siinä kun kelitkin olivat mainiot. Laivahan näytti tämän jälkeen komealta.
Olimme kuitenkin ottaneet Cape Townissa kunnon proviantin ja kun lihaa oli yllin kyllin, pidimme grillijuhlia harva se ilta. Pentterien jääkaapitkin pullottivat iltasella leikkeleistä ja säilykepurkeista, joita emme olleet ennen nähneet. Niinhän siinä kolme viikkoa vierähti eläesssämme kuin viimeistä päivää.
Saavuimme Lontooseen ja purimme lastin Sucar Refiner-terminaalissa Silver Townissa. Lastin purkaus kesti muutaman päivän, jonka jälkeen siirryimme "ventta-kaijaan" ja myöhemmin Thamesille odottelemaan uusia omistajia. Jo silloin laivassa liikkui huhuja, että laivaa ei myytäisikään. Odoteltuamme pari päivää tulikin tieto, että intialaiset eivät olleetkaan saaneet rahoitusta kuntoon ja näin myynti peruuntui. Samalla tuli ilmoitus uudesta matkasta, se olisi tyhjänä Pohjois-Atlantille kohti Kanadaa ja St.Lawrence-lahden pohjukassa olevaan Baie Comeau-nimiseen kaupunkiin lastaamaan voima-paperia.
Nyt tulikin kiire, proviantti käytännöllisesti katsoen tyhjä, eikä bunkkeriakaan tarpeeksi ja osa porukasta halusi vaihtoon. Vuorokauden sisällä saatiin bunkkeri, jonkinverran provianttia ja porukkakin kutakuinkin vaihdettua. Tämän jälkeen lähdimmekin kuoppaiselle Atlantille kohti Kanadaa.
Lähtö Thamesin ankkuripaikalta tapahtui 27.2.1977. Porukan vaihto suoritettiin samalla paatilla, joka toi meille luotsin. Thames ja Englannin kanaali kuljettiin vielä myötäisissä tuulissa, mutta ohitettuamme Land´s Endin, alkoikin kolmiviikkoinen rankka merimatka.
Pohjois-Atlantti näytti voimiaan, myrskykeskuksia syntyi tiheään ja niitä kierrellen yritimme hakea sopivia suuntia, jotta matkamme jotenkuten edistyisi. Tapahtuipa niinkin, että neljän tunnin vahdin jälkeen olimme liikkuneet muutaman mailin takaperin eli matka ei ollut edistynyt laisinkaan.
Ollessamme pahimmassa rynkytyksessä, brygän siivellä ollut puolikas kertoi myöhemmin, että jotakin tavaraa lensi hänen päänsä yli paattitäkille pelastusveneen viereen. Sieltähän se aamulla löytyi, tutkan skanneri. Päivisin brygältä näki kuinka laivan kansiosa eli kuin mato ja myöhemmin todettiin pahat murtumat ja hitsisaumojen repeämät torpan ja täkin yhtymäkohdissa.
Teimme siksakkia ja muutimme suuntia moneen kertaan. Pääsimme viimein Nova Scotian suojaan, josta puolestaan alkoi jäävyöhyke. Solano ei ollut parhaimpia aluksia kulkemaan jäissä, joten jouduimme jäävyöhykkeellä haeskelemaan sopivia railoja ja aukkoja. Seurasimme aluksi venäläitä alusta, joka edessämme avasi väylää. Kävi kuitenkin niin että alukseen tuli konestoppi tai "tavaritsit" tekivät sen tahallaan, joten jouduimme avaajaksi.
Ei kestänyt kauaakaan, kun meillekin tuli konestoppi. Pääkoneen yhden sylinterin pakokaasut nousivat hälyttävän korkealle, huuhteluilmakanaalissa oli tulipalo, joten kone oli pysäytettävä. Odottelimme pysäytyksen jälkeen jonkin aikaa ja avasimme varovasti kuumat kanaalin luukut. Ilmiliekkejä ei ollut, mutta kytevää polttoaine- ja öljyjätettä jota normaalioloissakin kanaaliin kertyy. Suihkutimme vettä ja skrapasimme jätteen pois. Homma kesti aikansa ja operaation jälkeen luukut kiinni ja uudestaan menoksi. Loppumatka Baie Comeauhun sujui ongelmitta, jossa olimme 19.3.1977.
Baie Comeaussa oli kaunis talvisää, pikku pakkasta ja aurinko paistoi. Solano-aluksemme oli ikävä näky, ruosteinen romu. Etelä-Atlantilla suoritetut ruosteiden ylimaalaukset olivat tulleet näkyviin. Joka puolella kellertävää torppaa sekä mastoja ja aluksen tummia kylkiä valuivat valtavat ruosteiset vanat. Maalit oli jo käytetty loppuun, joten minkäänlaisia ehostuksia voitu suorittaa.
Tutka korjattiin, lastaus kesti viikon ja 26.3.1977 lähdimme takaisin kohti Eurooppaa ja Skotlannin Grangemounthia. Säätiedoitukset kertoivat myrskystä, joka puhalsi north-westistä. Tämähän sopi meille, saisimme kunnon "perstuulen". Matkamme yläkautta Skotlantiin kesti vain kahdeksan vuorokautta, kun menomatkamme oli kestänyt kolme viikkoa.
Pentlannin salmessa meiltä rikkoontui toinen ilmakompressori, joka aiheutti pienimuotoista hässäkkää konehuoneessa. Saimme kuitenkin pidettyä ilmapulloissa paineet toisella kompressorilla, sitä jonkinverran ylikuormittamalla. Näin selvitimme kunnialla tämän vaarallisen salmen.
Grangemouthiin saavuimme 3.4.1977, olin jo kypsä lähtemään Suomeen. Parin päivän odotuksen jälkeen lähdin repari Jarmo Elovaaran kanssa taksilla Glasgown lentokentälle. Glasgowsta lensimme Icelander Airin koneella Köpikseen ja sieltä Finnairilla Helsinkiin. Näin yli 14 kuukauden törni Solanossa päättyi.