Muuta muistelua

Kuvaus

Muita varustamoita, sekä muuta merenkulkuun liittyvää tarinointia

ss BRITA - Eräs sota-ajan matka

Lähettänyt SeppoSihvonen

Tämä tarina on julkaistu Radio OH lehdessä vuosina (Radiosähköttäjä-lehden edeltäjä) 1946- 1947.
Kaikki tuolla reissulla olleet, kuten kirjoittaja, ovat kuitenkin jo toisessa hiippakunnassa.
Kirjoittajan nimeäkään ei lehdessä silloisina aikoina julkaistu. Vain etukirjaimet
alussa.
Laivan nimeä ei mainittu alkuperäisessä tekstissä – Forum Marinum museon tutkijan
mukaan kyseessä on Loviisalainen Nordström varustamon s/s Brita

Kirj. E.—Ml.

Eräs sota-ajan matka

— Elokuun lopussa vuonna 1944.-
Laivamme makasi pienessä, Delfzilj nimisessä Hollannin satamassa. Olimme
viivästyneet. Matka Suomesta tänne, lastin purkaminen sekä uuden lastin ottaminen olivat
sujuneet tavallista hitaammin. Nyt aloimme kuitenkin vihdoin olla lähtövalmiina ja
toivorikkaina odotimme, vaaroista huolimatta, saada suunnata matka kohti kotimaata.
Syyskuun toisena päivänä jätimme viimeisenä laivana aikaisemmin sodan aikana niin
vilkasliikenteisen mutta nyt tyhjän sataman ja vielä samana päivänä saavuimme sen
ulkopuolella sijaitsevan Borkumin saaren luo, missä jäimme odottamaan itään päin
menevää saattuetta.
Illalla kuulimme radiossa pääministerin puheen aselevon solmimisesta Neuvostoliiton
kanssa ja yllätettyinä jäimme odottamaan mitä tämä osallemme tulisi merkitsemään.
Seuraukset tästä eivät antaneet kauan odottaa. Laiva saatettiin tarkan valvonnan alaiseksi
ja seuraavana päivänä meidät vietiin vartioaluksen saattamana Ems joen suulla ja
Delfzijlin vastapäätä sijaitsevaan Emdenin satamaan, minne saavuimme illan
hämärtyessä.
Saavuttuamme satamaan annettiin myöhään samana iltana äkkiarvaamatta käsky olla
puolen tunnin kuluttua valmiina jättämään laiva.
Tuli suunnaton kiire pakata mukanaoleva omaisuus, mutta määräajan kuluttua umpeen
olimme kuitenkin tavaroinemme kokoontuneina laivan kannelle. Astuimme pieneen hinaaja
alukseen, joka vei meidät kohti pimennettyä kaupunkia. Noin puolen tunnin kuluttua
saavuimme erääseen kaupungin laituriin, mistä kaksi peitettyä kuorma-autoa kuljetti
meidät halki kaupungin eräälle asumattomalle leirille, minne saavuimme keskiyön aikaan.
Olomme leirillä muodostui kuitenkin lyhyeksi, sillä jo seuraavana päivänä saimme
iloksemme määräyksen palata takaisin laivaan.
Saavuttuamme jälleen laivaan totesimme saksalaisten vieneen tämän n.s. malmisataman
laituriin ja aloittaneen mukanaolevan koksilastin purkauksen.
Purkausta jatkettiin yötä päivää. Vain pieni osa lastista oli enää laivassa kun tapahtui
yllätys, joka heitti toivomme pikaisesta matkan jatkamisesta yli laidan.
— Annettiin ilmahälytys. — Tapamme mukaan seisoimme laivan kannella utelemassa mitä
mahdollisesti tuleman piti, kun kädenkäänteessä mereltä päin ilmestyi kokonainen pilvi
lentäviä linnoituksia.

2(18)
Nyt tuli kiire. Ryntäsimme putoavien pommien vihellykset korvissamme lähimpään,
vanhaan pommisuojaan.
Kun noin tunnin kuluttua palasimme laivaan kohtasi meitä valtava näytelmä. Parin
kilometrin päässä sijaitseva kaupunki oli liekkien vallassa ja sankat savupilvet nousivat
kilometrien korkeuksiin.
— Purkaminen keskeytyi. Jouduimme odottamaan. Selitettiin ettei ollut sähköä nostokurkia
varten ja että työläiset olivat kaupungilla raivaustöissä. Maihin meno oli kiellettyä paitsi
päälliköltä, joka vartijan seurassa sai käydä maissa hoitamassa laivan asioita.
Viikon kestäneen odotuksen jälkeen pääsimme kuitenkin lähtemään savuavasta
Emdenistä ja seuraavana, eli syysk. 13 p:n iltana jatkettiin matkaa pienessä saattueessa
Borkumin saarelta.
Meidän oli ohitettava Itäfriesien saariryhmä, kohta, missä vihollisen lento- ja moottori
torpedo venehyökkäykset viime aikoina olivat käyneet yhä tiheämmiksi ja saattueiden
kärsimät tappiot samalla yhä suuremmiksi.
— Ankara pimennys oli säädetty. — Ei pienintäkään valoa saanut olla näkyvissä.
Kuunteleminen laivan vastaanottimilla kiellettiin. Sanottiin vihollisella olevan mahdollisuus
suuntia kuuntelevan vastaanottimen antenni. Yön pimeydessä, vihollisen lentokoneitten
pauhatessa päittemme yllä ja valopommeja pudottaen, jatkoi saattue kuitenkin
määrätietoisesti matkaansa ja seuraavana aamuna olimme turvassa Jadelahdessa.
Olimme onnellisesti sivuuttaneet matkan vaarallisimman kohdan.
(Jatkuu)

Tämä päivä toi meille kuitenkin uutisen, joka täytti meidät tulevaisuuden pessimismillä.
Saksalaiset olivat tehneet yrityksen valloittaa Suursaaren mutta lyöty verissä päin takaisin.
Suhteet entisten aseveljien kesken olivat siis muuttuneet suoranaisiksi vihollisuuksiksi.
Näissä oloissa Olisi suorastaa ihme selviytyä vielä Itämeren puolelle, selviytyä
Trälleborgiin.
Oltuamme kaksi päivää ankkurissa Jade-lahdessa pääsimme kuitenkin jatkamaan, ja
yhden yön ajon jälkeen, viholliskoneet kintereillä, saavuimme Elbe joen suulle Cuxhafenin
edustalle, missä jälleen ankkuroimme.
Nousi vielä kerran kysymys, pääsisimmekö jatkamaan Kielin kanavan kautta Itämerelle,
vai joutuisimmeko jonnekin muualle? — Kolmantena päivänä tuli määräys:
"Hampuriin purkamaan'
Kummallista. Eikö tiedetty, että lastimme jo Oli purettu Emdenissä? Nyt oli jotain vinossa.
Asiasta lähetettiin tieto maihin.

3(18)
Saapui uusi määräys:
"Hampuriin demagnetisoimaan"
Miksi Hampuriin? Emmekö voineet niin kuin ennen, tehdä sitä Holtenau'ssa? Suomeen
olimme matkalla.
Holtenau oli ylikuormitettu — selitettiin. Syntyi väittely ja vastaväittely. Mikään ei auttanut.
Ankkuri ylös vain, ja niin meitä •— päällikön vastalauseesta huolimatta alettiin kuljettaa
Hampuriin.
Illan hämärtyessä, kulkiessamme Elbe jokea ylös, avautui hetkeksi suurenmoinen näky.
Hampurin satakunta i.t. valonheitintä suuntasi hetkeksi voimakkaat valokeilansa kohti
avaruutta näyttäen, että kaupungissa tuhoavista pommituksista huolimatta vielä oli eloa.
Keskiyön aikaan ankkuroimme joella. Vihollisen lentäjät olivat jälleen vilkkaassa liikkeessä
ja i.t. patterit toimivat eri suunnilla. Luoteessa, 70 km etäisyydellä näyttäytyi valtava
masuunia muistuttava tulikita — Bremerhafen Oli vuorossa. Seuraavana, eli syysk. 19 p:n
aamuna saavuimme Hampuriin ja laiva kiinnitettiin joessa sijaitseviin diktaaleihin.
Alkoi jälleen odottamisen aika. Maihinmeno oli samoin kuin Emdenissä kiellettyä, nyt myös
päälliköltä. Demagnetisointi luvattiin mutta lykättiin kuitenkin syystä tai toisesta päivästä
toiseen ja samalla tehostettiin vartiointia laivalla. Tupakkapula teki kiusaa. Alettiin uskoa
saksalaisten tahallaan viivästyttävän asiaa voittaakseen aikaa tilanteen kehittyessä.
Viisaina Emdenin seikkailusta pidimme itsemme valmiina koska tahansa jättämään laivan.
Viikon kestäneen, hermoja koettavan odottamisen jälkeen annettiin määräys Olla tunnin
sisällä valmiina jättämään laiva ja nyt ymmärsimme, ettei takaisinpaluu enää tullut
kysymykseen. Moottorivene vei meidät erääseen läheisyydessä sijaitsevaan, merivoimille
kuuluvaan asuntolaivaan, missä väliaikaisesti asuivat ja mistä lähetettiin tarpeellista
miehistöä kauppalaivoihin.
Kohtelua samoin kuin muonaa voitiin täällä tuskin moittia. Savukkeita annettiin samoin
kuin saksalaisille ensin kolme, myöhemmin kaksi savuketta päivää ja miestä kohti. Mitään
suoranaista hätää ei meillä näin ollen ollut, mutta olo täällä kävi kuitenkin ajan mittaan
yksitoikkoiseksi.
Eräänä päivänä meidät kutsuttiin toiseen, Jupiter 14 nimiseen asuntolaivaan, missä meille
esitettiin kolme vaihtoehtoa:
I) Liittyä Saksan armeijaan, 2) Pestata saksalaiseen kauppalaivaan, 3) Tulla internoiduksi.
Seuraavana aamuna meidän piti olla samassa paikassa valmiina antamaan
vastauksemme.
Asiasta syntyi vilkas keskustelu, joka huomioon ottaen sen, että olimme syyttä ja vastoin
omaa tahtoa joutuneet tänne, päättyi siihen, että jokainen toimisi oman harkintansa
mukaan. Osa ottikin pestin ja lähetettiin eri laivoihin, kun taas loput jäivät odottamaan
internoimista. Jonkun ajan odottamisen jälkeen internoiduiksi aiotut kuitenkin lähetettiin
Wilhelmsburgin esikaupungissa sijaitsevalle "Langer Morgen" nimiselle työleirille, ja pantiin
työhön Howaldtswerke A/G nimiselle laivatelakalle.

4(18)
Leirillä, joka sijaitsi Elbe joen vasemmalla puolella Hampurin ja Harburgin kaupunkien
välillä, oli saapuessamme lähes tuhatkunta "asukasta" käsittäen useita eri kansallisuuksia.
Läheisyydessä sijaitsi toinen leiri "Rethe Lager", jonka asukkaat, enimmäkseen
hollantilaisia, myös työskentelivät Howaldtsin telakalla. Näitten kahden leirin välillä sijaitsi
vielä kolmas n.k. "Strafenlager' eli rangaistusleiri ja muodostivat nämä kolme vierekkäin
olevaa leiriä siten tavallaan suuremman kokonaisuuden eli leirikunnan.
Saksalaisen terminologian mukaan olimme nyt ns. siviili internoituja, toisin sanoen
samassa asemassa kuin ulkomaalaiset työläiset. Meille maksettiin työnmukainen palkka ja
saimme vapaasti liikkua kaupungin alueella.
Howaldtswerke A/G, eli entinen Vulcan Werke, minne meidät sijoitettiin eri tehtäviin, sijaitsi
samoin kuin leirialue joen vasemmalla puolella, Neuhofin kaupunginosassa ja jonkin
matkaa tunnetun Blohm & Vossin suurtelakan takana. Telakan työläisten lukumäärä nousi
arvioinnin mukaan n. 5000 henkeen, joista noin puolet oli saksalaisia, loput ulkomaalaisia.
Työaika oli jaettuna kahteen vuoroon, yö- ja päivävuoroon ja työtä tehtiin käytännöllisesti
katsoen läpi vuorokauden.
Laivoista, joita täällä on aikoinaan rakennettu, mainittakoon mm. matkustajalaiva
"Imperator", joka valmistui ensimmäisen maailmansodan aikana ja sodan jälkeen
luovutettiin länsivalloille. Toinen täällä rakennettu laiva oli KDF järjestön lippulaiva, 25.000
tonnin "Robert Ley" valmistuen vuonna 1939. Nykyään täällä rakennettiin U-veneiden osia
sekä suoritettiin U-veneiden ja kauppalaivojen korjauksia.
Uusimman U-vene rakennusohjelman mukaan rakennettiin nämä siten, että eri yleensä
pienemmät — telakat rakensivat kukin määrätyn U-veneen osan eli "sektion" kun taas
suuremmat telakat kuten jo mainittu Blohm & Voss sekä sellaiset Bremenissä,
Vegesackissa y.m. panivat nämä kokoon valmiiksi U-veneiksi. Jos ajattelemme U-veneen
poikkileikkausta viiteen tai seitsemään osaan, niin Howaldtsilla rakennettiin veneen
keskeisin osa eli nk. "Zentrale" monine nerokkaine laitteineen. Mm. sijaitsi veneen torni
sekä sen periskooppi tässä osassa.
Näitä osia rakennettiin telakalla kolmessa eri paikassa. Ensinnäkin eräässä suurehkossa,
4% m paksuilla seinillä ja katolla varustetussa, mitoiltaan noin 120 X 60 X 12 m
bunkkerissa, joka väliseinällä pituussuunnassaan oli jaettu kahteen osaan "Bunker Ost" ja
Bunker West", toiseksi eräässä "Halle 7" nimisessä rakennuksessa sekä kolmanneksi
paljaan taivaan alla erään 140 tonnin "Grosser Kran" nimisen nostokurjen luona. Yhteensä
oli näitä sektioita samanaikaisesti rakenteilla 50—60 kpl ja niitä valmistui 4—5 kpl
viikoittain.
Jo käytännössä olevien U-veneiden samoin kuin kauppalaivojen korjaustyöt suoritettiin
laitureiden luona sekä telakan yhteensä viidessä uivatelakassa — Dock I-V — joista suurin
— Dock II oli 12000 t. vetoinen. Telakalla sijaitsi vielä kolme vierekkäin olevaa "slipiä" —
Helling 1-111 — korseksi eräässä "Halle 7" nimisessä rakennuksessa sekä korkeine,
ylirakennettuine ja kauas näkyvine kuljetustelineineen, jotka kuitenkin pommituksissa olivat
osaksi vaurioituneet eivätkä nykyään olleet käytössä.

5(18)
Telakan sähköosastoon, missä minä työskentelin, kuului sähköpaja — E-werkstatt —
missä suoritettiin moottoreiden, hitsauskoneiden y.m. sähkökojeiden korjaukset, muuttaja
asema — E-Zentrale — kymmenkuntine muuttajakoneineen eri jännitteitä ja virtalajeja
varten, sähkövarasto sekä latausasema telakan sähkökuljetusvaunuja varten.
Sähköosaston alaisina toimivat lisäksi muutamat huoltoasemat, joista huomattavin sijaitsi
jo mainitun 140t. nostokurjen luona. Tämän, n.s. Imperator laiturin luona sijaitsevan
nostokurjen nostokyky oli ohimennen sanottuna aikanaan ollut 200 t. ja tällä oltiin
edellisen maailmansodan aikana nostettu kokonaiset U-veneet mereen. Huoltoaseman,
n.k. "Provisorische beleuchtung" tehtäviin kuului väliaikaisen valaistuksen järjestäminen
korjauksen alaisina oleviin U-veneihin ja kauppalaivoihin sekä rakenteilla oleviin sektioihin,
lisäksi ulkovalaistuksen hoito etenkin uivatelakoissa sekä lukuisten siirrettävien
hitsauskoneiden kytkeminen ja käynnistäminen. Asemalla työskentelevien luku nousi noin
15 henkeen.
Uivan telakan vakinaisen n.k. mastovalaistuksen lisäksi käytettiin niissä apuvalaistuksena
n.k. "aurinkoja", jotka kiinnitettiin telakan sivurakennusten sisäpuolisiin seiniin valaisemaan
siinä olevan laivan ulkosivuja. U-veneiden kannelle sijoitettiin 3—5 aurinkoa ja telakan
pohjalla käytettiin siirrettävillä rautapukeilla kiinnitettyjä valaisimia U-veneen pohjan
valaisemista varten. Kun jokaisessa auringossa paloi 300 å 500 jopa 1000 tai 2000 W
valaisin teki tällainen telakka siinä olevine U-veneineen valaistuksen ollessa täysin päälle
kytkettynä varsin "valoisan" vaikutelman ja kävi työskenteleminen siinä päinsä kuin
kirkkaassa päivänvalossa. Telakoiden, U-veneiden, kauppalaivojen ja osasektioiden
ulkovalaistuksen iltaisin ja aamuisin suoritettava päälle ja poiskytkeminen oli kahden
kolmen miehen toista tuntia kestävä tehtävä. Ilmahälytyksen sattuessa himmennettiin
valaistus etuhälytystä annettaessa ja täyshälytyksen aikana pimennettiin telakka-alue
suoraan keskuksesta.
Oli mielenkiintoista todeta tarvittavan materiaalin moninaisuus ja suuri menekki. Varokkeita
käytettiin eri suuruuksia, pienimmästä 20 Amp. aina suurimpaan 260 Amp. puolisen kiloa
painavaan möhkäleeseen, jota käytettiin päävarokkeena kytkintauluissa. Varokkeiden
samoin kuin valaisimien menekki saattoi nousta kymmeniin vuorokaudessa. Muiden
tarvikkeiden kuten johtimien, kumikaapelin, koskettimien y.m. menekki oli vastaavan
suuruinen ja materiaalia näytti, saarrosta ja pommituksista huolimatta, vielä olevan
riittämiin. U-bunkkerin ja Halle 7 asemat eivät materiaalin kulutukseen nähden jääneet
tästä paljoakaan jälkeen.
Selvyyden vuoksi mainittakoon vielä, että sektioiden samoin kuin kauppalaivojen ja U-
veneiden varsinaiset sähkövarustukset suoritti Siemens-yhtiö omine asentajineen ja oli
yhtiöllä telakka-alueella oma "Siemenshaus" niminen sähköpaja käytettävänään.
Pimeä ja erittäin sateinen syksy kului umpeen. Joulukuun puolivälissä alkoi lämpömittari
laskea, sää kirkastui, tuli lunta ja kanavissa alkoi esiintyä jäänmuodostumista.
Ilmatoiminta, joka syksyn kuluessa oli ollut varsin vilkasta etenkin mitä ylilentoihin tulee,
mutta myös aika ajoin tapahtuviin pommituksiin nähden, jolloin mm. telakan sähkökeskus
sai osuman sekä parin kilometrin päässä leirialueelta sijaitseva Harburgin teollisuusalue
suureksi osaksi tuhoutui, lakkasi.

6(18)
Vietimme joulun ja uuden vuoden pyhät, jotka soivat meille muutaman tervetulleen
lepopäivän.
Vuoden viimeisenä päivänä jälleen aloitetussa pommitustoiminnassa upposi laivamme,
joka takavarikoituna oli korjattavana eräässä telakan läheisyydessä sijaitsevassa satama
altaassa.

Alkoi uusi vuosi 1945.
Lämpötilan aleneminen sekä jäänmuodostuminen kanavissa ja Elbe joessa jatkui.
Lämpömittari osoitti—10—12—15 astetta, mikä nyt ei sinänsä ollut erikoisen mainittavaa,
mutta joka raa'an ja puuskaisen sään vallitessa teki sen varsin purevaksi. Lautta joka
kuljetti meitä työmaalle lakkasi jääesteiden takia kulkemasta ja nyt jouduimme kahdesti
päivässä jalkaisin suorittamaan noin 5 km. pituisen leirin ja työmaan välisen matkan.
Tammikuun puolivälissä tiesi ”Wermachtin" sotatiedonanto kertoa venäläisten rajusta
hyökkäyksestä Baranovin sillanpääasemasta, ja jännittyneinä seurasimme kartalla puna
armeijan nopean etenemisen, joka vajaassa parissa viikossa vei heidät aina Oderin
linjalle. Tämä oli saksalaisille monessa suhteessa vaikea isku ja seuraukset tästä tulivat
näkyviin myös leirillämme, jonka tilava ruokasali ennen pitkää täyttyi talvipakkasessa
idästä pakenevilla pakolaisilla. Telakalla alkoi ilmaantua tarvikkeiden puutetta,
sähkövoiman ja hiilten kulutusta supistettiin. Päällikkö, joka jo syksyllä oli yrittänyt aikaan
saada muutosta, tai parannusta asemaamme, teki Ruotsin lähetystön välityksellä uuden
yrityksen, kuitenkin tuloksetta.
Helmikuu toi mukanaan suojasään ja sen kahtena ensimmäisenä päivänä suli noin 20 cm.
paksu lumikerros. Alkoi lähes kaksi kuukautta kestävä tuulinen ja sumuinen räntäilma.
Kuukauden loppupuolella kiihtyi lentotoiminta entisestään. Pommituksissa vaurioituivat
leirille johtavat voima- ja vesijohdot, joten jouduimme pidemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi
olemaan ilman valoa ja vettä. Telakan läheisyydessä sijaitseva Neuhofin suuri voimalaitos
(HEW) sai pahoja osumia, aiheuttaen keskeytyksen mm. telakan voimavirtatarpeessa.
Myös liittoutuneiden eteneminen lännessä, joka Ranskan nopean vapautumisen jälkeen
syyskesästä lähtien oli ollut hidasta, ja jota saksalaisten ennen joulua tekemä vastahyök-
käys vieläkin viivästytti, pääsi vauhtiin. Amerikkalaiset kävivät neljällä armeijalla
suurhyökkäykseen 60 km. linjalla Roer—Düren ja kahden viikon kuluessa he Weselin—
Kölnin välillä saavuttivat Reinin. Hampurissa toimeenpantiin katuesteiden rakentaminen.
Pääsimme maaliskuuhun. Pommisota jatkui. Blohm & Vossin telakka joutui yhä
ankarampien pommitusten kohteeksi ja myös telakkamme sai pienempiä iskuja jolloin mm.
pari uivaa telakkaa vaurioitui, ja yksi upposi siinä korjauksen alaisina olevine U-veneineen.
Leirille johtavalle tielle muodostui suuria kraatereita, jotka paikoitellen tekivät sen
vaikeakulkuiseksi, ja Rethe leirissä sai pommituksessa kolmisenkymmentä henkeä
surmansa. Kaupunki, joka heinäkuussa -43 oli joutunut siihen saakka historian suurimman
pommituksen kohteeksi, kärsi uusia vaurioita, raitiotieliikenne ja maanalainen rautatie
joutuivat seisahduksiin. Loistoalus "Robert Ley", joka täynnä pakolaisia oli saapunut Itä
Preussista sai osumia, syttyi tuleen ja jäi kallistuneena makaamaan laivojen hautausmaata
muistuttavaan satamaan.

7(18)
Eräänä seurauksena Blohmin telakkaa vastaan tehdyistä pommituksista oli, että siellä
kootut uusimmat U-veneet vaurioituneina tuotiin korjattavaksi Howaldtsille, joten näihin
vähitellen pääsi tutustumaan. Uusmalliset, pehmeän virtaviivaiset veneet lienevät
uppoamaltaan 1200 t. kantoiset. Pituus suunnilleen sama kuin vanhamallisissa mutta
runko oli huomattavasti tilavampi. Veneet oli koepainettu 25 ilmakehälle, sukellussyvyys
200 m, hv = 2 X 1800, yauhti 20 solmua ja niiden 6 torpedo putkea sijaitsivat kaikki veneen
keulassa. Nämä veneet olivat nähtävästi sitä mallia, jotka ensi esiintymisellään Atlantilla
saivat erään amerikkalaisen amiraalin puhumaan "vedenalaisista risteilijöistä". Niiden noin
4 m. pitkä ilma ja pakokaasuputki "Schnorchel", jonka avulla he voivat "hengittää", toisin
sanoen ladata akkunsa tulematta pinnalle, nousi kohtisuoraan läpi veneen tornin. Vanhan
mallisissa veneissä jälkeenpäin asetettu putki sijaitsi makuu asennossa keulakannella ja
kohotettiin tarvittaessa puristetulla ilmalla toimivalla männällä pystyasentoon.
Kymmenen ja puolen tunnin työpäivä, sunnuntaityö, (jouduimme joka toinen sunnuntai
olemaan 8 tuntia työssä) joka kuitenkin yleensä päättyi jo keskipäivän aikaan annettuun
ilmahälytykseen ja sitä seuraavaan pommitukseen, jonka jälkeen, paluumatkalla leirille,
palavat talot ja jonkun pommitetun öljynpuhdistamon yli kaupungin levittäytyneet mustat
savupilvet olivat tavallinen näky. Heikko ja riittämätön ruoka, jokapäiväinen kävely
työmaalle ja takaisin, alituiset ruoan jonotukset sekä usein myös iltasin ja öisin tapahtuvat
hälytykset ja pommitukset alkoivat kysyä voimia. Myös vaatetustilanne kävi
kestämättömäksi. Aloimme heikentyä ja väsyä.
Ei myöskään saksalaisten työläisten asema ollut helppo. Ravinto ja vaatetustilanne oli
heidän kohdallaan tosin parempi, mutta samanpituinen työpäivä, usein hyvinkin kaukana
työpaikalta sijaitseva asunto ja huonontuneet liikenneyhteydet supistivat heidän
lepoaikaansa. Jo vuosia kestänyt pommisota, jossa moni oli menettänyt kodin ja
omaisuutensa jo useammankin kerran.
Työmaalla ollessamme käytettiin vahvaa bunkkeria, mistä aikaisemmin on ollut puhetta,
myös pommisuojana ja täällä voitiin työskennellä pommituksista riippumatta. Ollessamme
leirillä käytettiin taasen sen lähettyvillä sijaitsevien viljamyllyjen pohjakerroksissa olevia
suojia. Nämä sijaitsivat kuitenkin verrattain etäällä eivätkä olleet aivan varmoja. Matka
näihin, joka kulki välissä olevan ratapihan yli, ei pikipimeässä ollut sitä mukavinta suorittaa
ja myöhemmin kiellettiin käyttämästä lähimpinä olevia suojia.
Näistä syistä alet tiin varsinkin kevätpuolella, jolloin hälytyksiä ja ylilentoja alkoi tapahtua
tämän tästä, hakeutua leirin takana olevalle hiekka-aavikolle, tahi jäimme yksinkertaisesti
huoneeseemme siinä toivossa, ettei tällaista syrjässä olevaa aluetta tultaisi
pommittamaan. Hiekka-aavikolla maaten olimme seuranneet jo monia, Hampuria ja
Harburgia vastaan tehtyjä hyökkäyksiä.
Maaliskuun 22 p:n vastainen keskiyö. Yksi niin usein toistuvista hälytyksistä oli annettu.
Väsyneenä lojuin kuitenkin vielä vuoteellani, kun eräs meikäläisistä jo ulkona ollut jossakin
asiassa riensi tupaan sanoen: "Nyt varmaankin tuIevat, valot ovat taivaalla". Nousin ylös ja
pukeuduin. Samassa sammuivat huoneen valot, merkkinä siitä, että koneet lähestyivät.
Astuin ulos parakin läpi kulkevaan käytävään, missä lauma italialaisia entisiä sotavankeja
päättöminä juoksi sen toisesta päästä toiseen. Menin ulko-ovelle ja katsoin ulos.
Tosiaankin, valot olivat taivaalla. Yö oli valoisa kuin kirkkain päivä. Lentokoneiden surinaa

8(18)
oli ilmassa ja ensimmäiset pommisarjat räjähtivät jo. Hyvät neuvot olivat tarpeen.
Enempää ajattelematta juoksin lujinta vauhtia (taisin siinä ohimennen tulla lyöneeksi oman
60 m. epävirallisen ennätykseni) leirin takana olevaan hiekkamaastoon ja heittäydyin
maahan erääseen vanhaan pommikuoppaan.
Ilma täyttyi ennen pitkää helvetillisellä melulla. Ylilentävien koneitten jylinä, putoavien
pommien vihellykset ja räjähdykset, pommien ja it. ammusten sirpaleiden vinkuna,
nähtävästi valo- tai muista pommeista irtaantuneiden alas leijailevien osien ulvonta panivat
hermot mitä kovimmalle koetukselle. Eräässä tilaisuudessa kuului voimakas, epätasainen
ja kummallisesti pamahtava ääni, joka lähestyi suurella nopeudella, ja juuri kun tämä joku
tuntui putoavan niskaan, häipyi ääni. Pahimpien ryöppyjen välillä katsoin ulos kuopastani
nähdäkseni miltä näytti. Taivaalla riippuivat edelIeen voimakkaat valopommit, niiden lisäksi
keltaiset, punaiset ja siniset merkinantopommit. Wilhelmsburgin it. bunkkerit syytivät
valojuova-ammuksiaan, jotka helminauhan näköisinä nousivat korkeuksiin. Jokin parakki
oli syttynyt tuleen.
Pommimatot putosivat yhä lähempänä ja lähempänä. Maa tärisi. Aijoin jo jättää kuopan
missä oleskelin, mutta lähemmin mietittyäni asiaa päätin kuitenkin jäädä paikalleni. Etuna
tilanteessa oli ainakin se, että maa oli pehmeää hiekkamaastoa, joka vaimensi räjähdysten
voimaa. Piti sattua melko lähelle ennen kuin seuraukset olisivat olleet tuhoisat ja eihän
kaksi pommia samaan kuoppaan putoa. — Yhä lähemmäksi sattuivat ryöpyt. Nyt putoilivat
jo aivan lähimmässä ympäristössä. Tuntui terävä, ilkeä isku ja hiekkaa lensi selkääni.
Kuului valituksia. Seurasi jonkin ajan jännittävä hiljaisuus.
Olikohan pommitus todellakin ohi jo? Kuului ääniä ja jossakin annettiin vaara-ohi-merkki.
Kolmeneljännestuntia kestänyt yhtämittainen pommitus oli päättynyt.
Nousin ylös kuopastani ja vilkaisin ympärilleni. Valopommit olivat sammuneet ja hiljaisuus
vallitsi. Aivan kuopan reunalla makasi kuollut italialainen. Mistä lienee tähän joutunutkaan?
Kahdeksan askeleen päähän oli muodostunut uusi syvä pommikuoppa. Kävelin suuntaan
missä tiesin muiden suomalaisten oleskelleen pienissä, kaivamissaan sirpalesuojissaan.
Kaikki olivat hengissä. Olimme kuten ihmeen kautta pelkällä säikähdyksellä ja naarmua
saamatta, säilyneet tuhoavassa pommituksessa. Myös kirvesmies, joka pommituksen
aikana vuoteessaan oli jatkanut nukkumisen jaloa ja virkistävää harrastusta, mutta oli
parakin hajotessa katsonut parhaaksi hakeutua suojaan uunin viereen. Näin onnellisesti ei
kuitenkaan ollut sattunut kaikkialla. Siellä täällä makaavien kylmentyneet katseet näyttivät,
että uhrien luku oli melkoinen.
Aamun sarastaessa menimme täysin hajoitetulle parakille noutamaan sinne jäänyttä
omaisuutta, mutta nyt alkaneet aikapommien räjähdykset pakottivat meidät ennen pitkää
palaamaan hiekka-aavikolle. Vasta muutaman tunnin kuluttua teimme uuden yrityksen ja
onnistuimmekin sekasorrosta löytämään ainakin suurimman osan sentään verrattain hyvin
säilyneistä tavaroistamme.
Kesti iltapäivään saakka ennen kuin pääsimme matkalle. Päästäksemme pois alueelta oli
meidän kuljettava pommitetun alueen läpi. Tämä oli kuitenkin helpommin ajateltu kuin
tehty. Noin kilometrin pituinen ja puolen km. leveä leirialue oli kuin jättiläisauran

9(18)
myllertämä. Parakit lautakasoina tai tykkänään poispyyhkäistyinä, alueen ohi kulkeva tie ja
sen vieressä oleva ratapiha täysin ylös kaivettuna, kiskot vääristyneet tai ilmassa roikkuen,
kiskoilla seisonut juna sinkoutunut syrjään, ja vilja maassa levittäytyneenä, alueen
läheisyydessä sijaitsevat mylly rakennukset niin ikään pahoin vaurioituneet, eräässä
myllyssä sijaitseva suoja saanut osuman ja sieltä kannettiin vielä haavoittuneita ja
surmansa saaneita.
Aloimme selviytyä taistelutannerta muistuttavan alueen läpi. Tapasimme pudonneen
lentokoneen osat, joka selitti pommituksen aikana kuuluneen kummallisen äänen. Koska
leirialueen läheisyydessä, telakan suuntaan johtavalla tiellä, ja erään kanavan yli vievä ns.
Rethe silta pommituksessa myös oli tuhoutunut, jouduimme kiertämään ns. Kattvikin
kautta. Suoritettuamme 3 km. pituisen, mutta silti 5 tuntia kestäneen matkan, saavuimme
myöhään iltapäivällä Kattvikin laiturille, mistä Harburgista saapuva lautta kuljetti meidät
telakalle, minne saavuimme vielä samana iltana.
Olimme kouriintuntuvasti kokeneet erään, sota-ajan tiedonannoissa niin usein toistuneen
uutisen, englantilaisten yö lentäjien Saksaa vastaan suorittamista pommituksista.
"Lager Langer Morgen" in satu oli loppunut, eikä kukaan sitä surrut.
Oltuamme kaksi päivää eräässä vanhassa, palaneessa ja nyt korjauksen alaisena
olevassa St. Louis nimisessä matkustajalaivassa, meidät lähetettiin kaupungin puolelle,
Eppendorffin kaupunginosassa sijaitsevalle leirille. Tänne Martinistrassen varrelle, erään
sairaalan läheisyydessä sijaitsevalle ja osaksi hollantilaisten vapaaehtoisten ss-miesten
asuttamalle leirille sijoitettiin osa äskeisessä pommituksessa kodittomiksi jääneitä.
Oli alettava alusta. Siivottomassa kunnossa olevassa asunnossa ei ollut sänkyjä, ei
kaappeja, ei tuoleja. Käymälää ei löytynyt mistään ja tällaiset jokapäiväiset tehtävät, oli
huolimatta sairaalan läheisyydestä, toimitettava jossakin parakkien takana. Mitä täältä sen
sijaan ei puuttunut tavataan kutsua kirpuksi. Eihän nämä kuitenkaan sitä pahimpaa sorttia
tuntuneet olevan, vai vaikuttikohan ruoan puute? Kutittivat vain kovasti varsinkin nilkoissa
ylläpitäessään nähtävästi ilotanssiaiset saapumisemme johdosta.
Matka työmaalle oli entistä pitempi ja työn lopetettuamme kului lähes kaksi tuntia ennen
kuin olimme leirillä, joten illallisen saaminen tapahtui vasta siinä klo 20 aikaan. Etuna täällä
oli kuitenkin se, että leirin pihalla oli, ellei nyt aivan varmat niin kuitenkin pommisuojat,
joten ilmatilanteen käytyä uhkaavaksi voitiin nopeasti ja vaikka pukeutumattomina siirtyä
läheisiin suojiin.
Olot täällä paranivat kuitenkin vähitellen. Saimme sentään verrattain tilavan asunnon edes
jonkinlaiseen kuntoon, tuli lämpöä ja valoa tupaan. Osa seisahduksissa olleista
raitiotielinjoista saatiin jälleen kuntoon, joka helpotti matkaamme työmaalle. Ruotsin
merimieslähetystön välityksellä saimme tanskalaisen lahjapaketin. Kävimme viettämään
pääsiäispyhää.
Ilomme jäi
kuitenkin lyhyeksi sillä jo pääsiäispäivänä saimme määräyksen pakata tavaramme ja
jälleen muuttaa. Meidät lähetettiin päärautatieaseman lähellä sijaitsevaan "Jernhalle"

10(18)
nimiseen kaksikerroksiseen, punaisista tiilistä rakennettuun ja vankilaa muistuttavaan
rakennukseen, joka varmaankin oli nähnyt parhaat päivänsä jo joskus Wilhelmien aikoina.
Vankila-nimitykseen oli aihetta siitäkin syystä, että tämä oli osaksi italialaisten sotavankien
— Badoglio-miesten — asuttama.
Saavuttuamme tänne ja tutustuttuamme lähemmin oloihin teki tämä meihin kuitenkin niin
vastenmielisen vaikutuksen, että tartuimme muitta mutkitta matkatavaroihimme ja jätimme
paikan.
Päätimme aluksi hakeutua kaupungissa olevaan Ruotsin merimieskirkkoon, jonka
merimiespappi jo monessa tilaisuudessa oli osoittanut apua ja ymmärtämystä meitä
kohtaan ja pääsimmekin asustamaan kirkon pommisuojaan.
Käännyimme telakan puoleen saadaksemme edes jossain rnäärin siedettävän asunnon.
Myönnettiin, etteivät olot "Jernhallessa" olleet tyydyttävät, mutta muuta asuntoa ei ollut
saatavissa. Koska meidän oli saatava ruokaa ja sitä sai ainoastaan leirillä, oli meidän
palattava vastenmieliseen paikkaan.
Huoneessa, jossa jouduimme asumaan, oli lähes puolitoistasataa asukasta, enimmäkseen
ukrainalaisia sekä joitakin hollantilaisia. Sänkyparit seisoivat vieri vieressä pitkissä riveissä
ja niiden välillä Oli kapeat käytävät missä hädin tuskin pääsi liikkumaan. Saadakseen tilaa
kaappeja ja tuoleja varten olisi sänkyjen lukua pitänyt vähentää puolella. Ikkunat olivat
pommituksissa osaksi rikkoutuneet ja katosta vuoti vettä. Lattia toimi roskalaatikkona.
Rakennuksen alla olevassa kellarikerroksessa sijaitsi laitoksen pesutupa ja pääseminen
sinne kompastumatta puolipimeätä, liukasta ja saastaista kivirappua myöten vaati jo
huomattavaa akrobaattista taitoa. Ahtaan pesutuvan seinässä olivat kraanat, joista vesi
juoksi niiden alla oleviin puisiin kaukaloihin, ja niistä lattialle, joka alituisesti oli veden ja
liejun vallassa.
Täällä peseydyttiin, ajettiin parta, pestiin astioita ja pyykkiä. Kaukaloissa ui ruoanjätteitä,
joten ne muistuttivat meidän oloissa paljon pidetyn kotieläimen kaukaloa. Ohuen
puuseinän erottamana sijaitsi laitoksen WC. Jääköön tämä kuitenkin lähemmin
selostamatta. Sanottakoon vain, että se siitä lähtevällä kitkerällä tuoksullaan ilmoitti
läsnäolonsa jo kunnioitettavan matkan päähän. — Vain yksi asia puuttui "idyllistä" —
porsas, mutta se olisi varmaankin ensi tilassa "karannut kentältä".
Jotakuinkin siistinä paikkana on täällä kuitenkin pidettävä leirin ruokasalia, eikä matka
työmaalle entisiin verrattuna ollut aivan pisimpiä. Hälytyksen sattuessa oli meidän
hakeuduttava muutaman sadan metrin päässä sijaitsevalle maanalaiselle rautatielle.
Sotatoimet edistyivät nopeassa tahdissa. Sen jälkeen, kun angloamerikkalaiset
maaliskuun alkupuolella Remagenin luona olivat ylittäneet Reinin, olivat he edenneet jo
pitkälti Saksan sydämeen ja lähestyivät jo Hannoveria ja Bremeniä. Itä-Preussi oli
menetetty ja painostus Oderin seuduilla oli luja. — Kaupungin sotilaallinen leima näytti
lisääntyvän. Huhuttiin 40,000 ss-miehen Himmlerin johdolla tulevan puolustamaan
kaupunkia. Katusulkujen rakentamista jatkettiin. Saksalaisten telakalla pitämässä
kokouksessa, joka päättyi lauseeseen "Hamburg kapituliert nie", päätettiin työaika
vähentää 8-tuntiseksi ja sunnuntaityöt lopetettiin.

11(18)
Ruokatilanne huononi yhä. Samalla kun työaikaa lyhennettiin, lopetettiin tähän asti
telakalla toimitettu päivällisen tarjoilu, joten päivän ensimmäisen ja ainoan aterian, joka
nykyään käsitti melkeinpä yksinomaan keitettyä kaalia, saimme saavuttuamme työstä
leirille. Leipä ja voiannokset vähennettiin puolella ja aikaisemmin jaettu lisäannos ns. '
'extra", jota annettiin tehtyämme 63 tunnin työviikon, poistettiin.
Myöhään huhtikuun 8 p:n iltana annettu hälytys, ja jossain kaupungin alueella toimitettu
pommitus, sai meidät jälleen etsimään suojaa maanalaisella rautatiellä. Kun seuraavana
maanantai aamuna saavuimme työmaalle, totesimme pommituksen kohdistuneen Blohm
& Vossin sekä Howaldtsin telakkaa vastaan, jonka mahtavaa bunkkerirakennusta etenkin
oltiin ahdistettu seurauksella, että sen panssariovet olivat antaneet perään ja lentäneet
pitkälti bunkkeriin. Useat uivat telakat olivat uponneet niissä olevine U-veneineen.
Sähkökeskus sai uuden osuman ja monet työpajarakennukset olivat pahoin vaurioituneet.
Toiminta telakalla lamaantui. Korjaukset voitiin enää suorittaa vain laitureiden luona
olevissa U-veneissä. Jotakuinkin varmana pidetty U-bunkkeri, missä suurin osa telakan
työIäisistä olivat etsineet suojaa oli poissa pelistä, eikä muita kyllin varmoja suojia ollut
riittävästi. Ulkomaalaiset työläiset alkoivat jäädä saapumatta työhön, ja saksalaisista oli
suurin osa kiinnitettynä raivaustöihin.
Kului muutama päivä. Liittoutuneet lähestyivät yhä. Huhuttiin erään englantilaisten
panssariosaston olevan jo 35 km. päässä kaupungista. Olimme kuulevinamme kaukaista
tykkien jylinää.
Huhtikuun 12 p:nä saimme, saapuessamme työstä leirille, määräyksen olla seuraavana
aamuna valmiina jättämään kaupungin. Ruoan jakamisesta ei ollut puhetta, eikä mitään
tietoa annettu matkan päämäärästä. Sen sijaan annettiin vielä tilaisuus käydä telakalla
noutamassa sinne mahdollisesti jäänyt omaisuus, minkä myös teimme. Ohimennen
pistäydyimme Ruotsin merimieskirkossa, minne jätimme osan mukana olevista
matkatavaroistamme, joita olimme niin monessa tilaisuudessa otsa hiessä laahanneet, niin
kuin eräs meistä sanoi, läpi puolen Saksan.
Ohitimme Blohm & Vossin nyt täysin hävitetyn telakan. Veistämöllä laskettiin vielä
seisovan viitisentoista harmaata möhkälettä, rakenteilla olleita mutta keskeneräisiksi
jääneitä U-veneitä.
Poistuessamme Elbe joen yli vievällä lautalla keväisen sään vallitessa, säteili yksinäinen
hitsausliekki jäähyväiset näköpiiristä katoavalta telakalta, missä vaikeissa olosuhteissa
olimme työskennelleet yli puolisen vuotta.
Saavuttuamme illalla jälleen "Jernhalleen", oltiin täällä jo täydessä matkakuumeessa.
Matkatavaroita pakattiin, vuodevaatteet ja ruokailuvälineet luovutettiin takaisin, jokainen
sai kuitenkin pitää hallussaan yhden huovan. Jokaiselle jaettiin 100 kpl. hyviä unkarilaisia
savukkeita, tämä oli jo jotain meille, jotka olimme kärsineet tupakkapulaa koko Saksassa
olomme ajan.
Valvotun, meluisan yön jälkeen annettiin klo 05 aamulla määräys kokoontua kasarmin ohi
vievälle "Grosser Allee" nimiselle kadulle, missä meidät asetettiin 4-miehen riviin.

12(18)
Suoritettiin lasku — 480 miestä — ja vähän vaille klo 06 lähdimme vartiomiesten
saattamina liikkeelle. Marssittuamme kaupungin läpi kaakkoissuuntaan saavuimme
kahden tunnin kuluttua kaupungin ulkopuolelle Elbe joen rantaan joen yli Harburgin
suuntaan vievien siltojen luo, missä pysähdyttiin.
Suoritettiin uusi lasku 12 miehen vajaus nähtävästi matkalla karanneet. Jonkin ajan
odottamisen jälkeen meidät siirrettiin kahteen omalla voimallaan kulkevaan jokialukseen ja
matka ylös Elbe jokea alkoi. Sää oli alussa viileä mutta lämpeni ja kaunistui ajan mittaan.
Vaikka emme tienneet minne olimme matkalla, tuntui kuitenkin helpottavalta päästä pois
rauniokaupungista, pois alituisesta kiireestä, pommituksista ja jonottamisesta, päästä ulos
luonnon rauhaan.
kuitenkaan kestänyt kovinkaan kauan, kunnes sodan jylinä täälläkin kantautui korviimme.
Oli kuitenkin mahdotonta päätellä, johtuiko tämä ilmapommituksista vaiko tykkien
laukauksista. Jo kuului lähempiä ja voimakkaampia jymähdyksiä. Joen vasemmalle
rannalle ilmestyi ajoneuvoja, jotka hurjaa vauhtia pakenivat meistä vastakkaiseen
suuntaan. Kauempana näkyi muutamia pienempiä tuliliekkejä. Ohittaessamme vähän
myöhemmin paikan huomasimme näiden olevan ajoneuvoja, jotka olivat joutuneet
maataistelukoneiden äkkinäisen pommituksen kohteiksi.
Matka joutui. Sivuutimme Lauenburgin, jonka luona joen yli johtavalla sillalla liikkui itäiseen
suuntaan loppumaton jono kaikenlaisia kuljetusneuvoja. Armeijan kuormasto oli jo
vetäytymässä joen oikealle rannalle, kun taas joen yli liikkuvat lautat kuljettivat
siviiliomaisuutta.
Kesäisen sään vallitessa, kauniita rantoja ihaillen ja unkarilaisia savukkeita polttaen
höyrysimme edelleen jokea ylös kunnes klo 14-aikaan saavuimme noin 60 km Hampurista
joen oikealla rannalla sijaitsevaan Boizenburgin laituriin,
missä astuimme maihin.
Vartiopäällikön nyt antaman tiedotuksen mukaan oli meidän jalkaisin suoritettava noin 18
km pituinen matka jonnekin Melkop nimiseen paikkaan. Nousimme aluksi ylös jyrkkää
rantapengermää, kunnes pääsimme joen suuntaan vievälle tielle. Rannalla olivat
saksalaiset jo kaivautumassa puolustusasemiin. Tiellä, joka tässä kohdassa kulki melko
korkeiden harjanteiden välillä, jouduimme yhteen siinä liikkuvan sotilasosaston kanssa.
Samalla ilmestyi itäisestä suunnasta suurehko pommitusmuodostelma lentäen kohti meitä.
Silmä tarkkana seurasimme niiden liikehtimistä. Tulisivatko huomaamaan meidät? Ei
minkäänlaista suojautumisen mahdollisuutta. — Ohi menivät. — Olivat nähtävästi
paluumatkalla jo suoritetuista tehtävistään.
Jatkettiin läpi sotilasosastoja täynnä olevan Boizenburgin ja edelleen leveätä asfalttitietä
myöten maaseudulle.
Matka jatkui tunti tunnin jälkeen. Meidät saavuttivat jäljestä päin tulleet hollantilaiset, vasta
talvella Saksaan saapuneet, vielä hyvässä kunnossa olevat nuorukaiset, joilla oli kiire
nähtävästi jossain odottaville lihapadoille. Tahti lisääntyi. Alkoi hämärtyä — alettiin väsyä.
— Kolonna piteni ja harveni ja liikoja kantamisia alettiin heittää tiensyrjään. — Tie huononi
—4Llkoi pimetä. — Jälkijoukko uhkasi eksyä kärjestä. Klo 22 saavuimme erään kartanon

13(18)
pihalle, missä pysähdyttiin. Vihdoin perillä? — Ei vielä — eteenpäin vain. Lentokoneiden
surinaa, "Tiefflieger", valopommeja nopeasti suojaan läheiseen metsään. Lentokoneiden
ahdistamina jatkettiin päätietä myöten, kunnes poikkesimme hiekkaiselle,
raskaskulkuiselle sivutielle ja jatkettiin tätä myöten kunnes klo 02-aikaan löysimme
itsemme kapealta, synkältä ja pikipimeältä metsätieltä, jolloin pysähdyttiin. Olimme jo
läpiväsyneitä. Varovaisten laskelmiemme mukaan olimme suorittaneet vähintään 25 km
matkan. Hakeuduimme metsään lepäämään. Perjantai, huhtikuun 13 päivä — todellinen
pitkäperjantai — oli loppunut.
Jo muutaman tunnin viluisen levon jälkeen olimme jälleen liikkeellä. Alettiin marssia
takaisin. Pimeydessä oli vartiopäällikkö erehtynyt tienviitoista seurauksella, että olimme
joutuneet yksinäiselle metsätielle. Saavuttuamme jälleen päätielle jatkettiin, kunnes
poikkesimme uudelle sivutielle. Avautui mitä kaunein maisema. Erittäin hyvin hoidetut
viljelykset ja metsät. Sodan olemassaolosta muistuttivat kuitenkin siellä täällä pelloilla
sijaitsevat i.v. tornit.
Klo 07 olimme perillä ja olinpaikaksemme osoitettiin erään
78

yksinäisen talon läheisyydessä sijaitseva hiekanottopaikka, missä saimme luvan tulen
käyttämiseen. Ympäröivästä maastosta kokosimme polttopuita ja ennen pitkää savusivat
sadat pienet roviot, joissa mitä erilaisia astioita käyttäen keitettiin korviketta tai ruokaa,
mikäli asianomaisella oli jotain valmistettavaa. Läheisestä pellosta saimme mielemme
mukaan noutaa siellä säilössä olevia perunoita, joita sitten joko keitettiin tai mieluummin
paistettiin kokonaisina ja muun särpimen puutteessa söimme sellaisinaan. Näissä
puuhissa sekä seuratessamme liittoutuneitten matalalla lentävien maataistelukoneiden
liikkeitä, kului päivä. Nämä n.k. "Tiefflieger" joilla nykyään oli täydellinen ilmaherruus, olivat
erittäin vaarallisia. Ne syöksyivät konetuliasein ja kevein pommein kohteisiin, missä
huomasivat tai epäilivät jotain olevan tekeillä. Illan tultua kävimme me suomalaiset
ilmavaaran takia levolle muutaman sadan metrin päähän hiekka kuopasta olevaan
kuusikkoon, missä vietimme kylmän yön.
Seuraavana aamuna olimme jälleen varhain liikkeellä. Yöpymispaikan läheisyydessä
olevaan tammimetsään sytytettiin yhteinen suurempi rovio, jonka ääressä lämmitimme
jäykistyneitä jäseniämme ja jatkettiin perunoiden paistamista. Mahdollisesti saapuvien
uusien määräyksien takia pidimme partioiden avulla yhteyttä hiekkakuoppaan. Iltapäivällä
kuopalla käynyt partio totesi tämän tyhjentyneen. Eräiltä paikalla olevilta "alkuasukkailta"
saimme tietää että kuopassa olleet, kahteen ryhmään jaettuna, olivat poistuneet eri
suuntiin. Päätimme seurata enimmäkseen ukrainalaisia käsittävää ryhmää ja parin tunnin
kävelyn jälkeen saavutimme nämä Rossin-nimisessä suurkartanossa. Meille osoitettiin
oleskelupaikaksi suurehko, tyhjennetty navettarakennus ja viimeisinä paikalle saapuneina
jouduimme sen ullakolle, missä yöpyminen siellä olevilla pellavapahnoilla sentään oli toista
kuin metsässä makaaminen.

14(18)
Aamulla olivat rovionpolttajat jälleen liikkeellä mutta se kiellettiin ennen pitkää ja tulet oli
sammutettava. Viides ruoaton päivä oli menossa. Monen kuukauden aliravitseminen ja
viime päivien rasittavat marssit olivat heikentäneet meitä jo siinä määrin, että vain suurin
ponnistuksin pystyimme liikkumaan. Iltapäivällä levisi tieto, että meille annettaisiin ruokaa.
Tunteja kestäneiden järjestelyjen ja valmistelujen jälkeen meidät suomalaiset pienen
lukumme tähden määrättiin ruoanjakajiksi, alkoi tärkeä toimitus. Jokaiselle annettiin
kourallinen keitettyjä perunoita ja mukillinen heikosti ruisjauhoilla keitettyä vettä. Ruoan
jakajina oli meillä kuitenkin se etu, että saimme näitä perunoita riittävästi. Syötyämme
tunsimme itsemme — yhtä nälkäisiksi kuin aikaisemmin.
Vähän myöhemmin tuli jälleen määräys muuttaa. Ukrainalaisten omaisuutta alettiin nostaa
paikalle saapuviin autoihin ja heitä alettiin ryhmittää marssikolonnaan. Meidät määrättiin
mukaan, mutta kieltäydyimme lähtemästä heidän seuraansa ja pysyttelimme syrjässä.
Selitimme kantamme eräälle paikalla olevalle upseerille, joka kehoitti meitä odottamaan
lähempiä tietoja. Vihdoin saapui eräs i.t. luutnantti sanoen, että voisimme seurata
ranskalaisten mukana eräälle, vain muutaman kilometrin päässä olevalle leirille ja
päällikkömme jäisi neljän sairaan kanssa paikalle odottamaan Hampurista saapuvaa
sairaskuljetusta. Eräs meistä, puolalainen, joutui ukrainalaisten seuraan ja hävisi sen tien.
Kolme miestä, jotka ennen lähtöämme Hampurista olivat saaneet sairastodistukset, jäivät
sinne, joten Hampurissa ollessamme 16 miestä käsittävä joukkue nyt oli supistunut 7-
miehiseksi.
Seurattuamme ranskalaisia noin parin km matkan, saavuimme eräälle Brahlstorp-nimiselle
rautatieasemalle ja täältä jatkettiin poikkisuuntaan vievälle tielle. Käveltyämme kilo-
metrin toisensa jälkeen löytämättä leiriä, joka aina vain sijaitsi 5 kilometrin päässä ja
saamatta mistään yösijaa, oli meidän yön tultua ja väsyneinä, hakeuduttava metsään
yöpymään. Tällöin olimme jo joutuneet erilleen ranskalaisista, ja vartijat olivat matkalla
häipyneet tiehensä.
Jatkaessamme aamulla matkaa tapasimme noin puolen km päässä siistin näköisen leirin.
"Förstimme" kävi tiedustelemassa sinne pääsyä, mutta sanottiin leirin olevan "OT" eli Todt
järjestön leirin ja meitä kehotettiin jatkamaan lähellä sijaitsevaan Neuhaus an der Elbe-
nimiseen kylään. Saavuttuamme sinne ja selitettyämme asiamme eräälle tapaamallemme
vääpelille, kehoitti hän meitä käymään paikalla olevan pormestarin puheilla. Pormestarin
— Bürgermeister nimitys tuntuu ehkä oudolta, mutta vastannee se meidän oloissa
nimismiehen virkaa.
Odottaessamme pormestarin vastaanottoa, joka ei vielä ollut alkanut, kiinnittyi
huomiomme ohittaviin maitokuormiin sekä maitokannuja kantaviin naisiin ja lapsiin. —
Mistä mahtoivat tullakaan? — "Tujumme" ( stuertti ) kävi tarkkailemaan. — Ahaa —
läheisestä meijeristä tulivat. — Kävi tiedustelemaan, saisiko jotain ilman korttia. — Jawohl
— Buttermilk — kirnupiimää å 13 Pf. litra. — Hetkistä myöhemmin olimme kippoinemme
meijerissä. On kai turha mainita, että tämä maistui paremmalta kuin koskaan ennen ja
vaikutti kuin pumpuli särkyneelle sydämelle.
Pormestarin vastaanotto alkoi. — Ketä olimme? — Hampurissa internoituina olleita

15(18)
suomalaisia merimiehiä. — Vai suomalaisia, entisiä aseveljiä. — Entäs kuinka
Neuhauseniin joutuneet? — Niin, sitähän mekin ihmettelimme, että meidät oli
ukrainalaisten, ranskalaisten y.m. seurassa lähetetty tänne sisämaahan sen sijaan, että
meidät oltaisi määrätty pohjoiseen suuntaan. Eikö tulostamme oltu ilmoitettu? Ei
aavistustakaan — keine Ahnung —. Oliko meillä passit mukana? — Ojennettiin passit ja
meitä kehotettiin myöhemmin saapumaan uudelleen paikalle.
Saapuessamme uudelleen pormestarin luo selitettiin, että seutu Oli täynnä pakolaisia ja
että majoituksen mahdollisuuksia ei ollut. Meitä kehotettiin mielemme mukaan
hakeutumaan muualle ja meille jaettiin kullekin todistus, joka oikeutti meidät viikon ajan
vapaasti liikkumaan valtakunnan alueella.
Poistuimme paikasta.
Tilanne, joka vielä eilen oli näyttänyt melkeinpä toivottomalta, oli nyt huomattavasti
helpottunut. Tiemme vapauteen oli alkanut. Suuntamme oli selvä — kohti Lyypekkiä.
Tehtyämme pienet ostokset ja käytyämme vielä meijerissä, aloitimme keskipäivän aikaan
matkan takaisin Brahlstorpin asemalle. Brahlstorp II km — luimme kylän reunassa
olevasta tienviitasta. Eilen suoritettu matka Rossin kartanosta Neuhausenin läheisyyteen
oli siis noin 12 km.
Suoritimme paluumatkan verrattain nopeassa tahdissa. Olimme jo tottuneet marssimaan
tyhjin vatsoin. Noin puoIen matkan päässä pysähdyimme tien poikkisuuntaan kulkevan
pienen joen rannalla. Sytytimme tulet, keitettiin korviketta ja paistettiin Melkovista
kantamiamme perunoita. Laukusta löytyi jo leivänkimpale, makkarankappale, hieman
sokeria ja voita sekä kenttäpakissa piimää. — Pitkästä aikaa todellinen juhla-ateria.
Syötyämme riisuuduimme alasti, peseydyimme, hävitimme viimeiset kirput ja lepäsimme
auringonpaisteessa.
Tuli aika jatkaa. Sää, joka aina Hampurista lähtien oli ollut mitä kaunein, kävi
ukkosluontoiseksi, aurinko meni pilveen ja alkoi sataa. Läpimärkinä saavuimme
Brahlstorpin asemalle ja kävimme tiedustelemaan Lyypekkiin päin menevää junaa.
Olimme hieman myöhässä. Viimeinen juna oli hiljattain ohittanut ja seuraava saapuisi
vasta keskiyön jälkeen.
Sään jälleen parannuttua tutustuimme ympäristöön viettääksemme aikaa. Taivaalla
kaartelivat jälleen taistelukoneet. Rautatien suunnassa tekivät muutamat koneet syöksyjä
sen läheisyydessä olevaa kylää vastaan. Pommit räjähtivät, konetykit rätisivät ja savupilvi
nousi yläilmoihin. Rossin eilinen perunajakopaikkamme oli kohteena.
Luukun avauduttua menimme lippuja ostamaan ja nyt olivat pormestarilta saamamme
liikkumisluvat hyvään tarpeeseen, sillä ilman niitä ei meillä ylipäänsä olisi ollut
mahdollisuutta matkustamiseen. Saimme liput Hampuriin vievän radan varrella sijaitsevalle
Büchenin asemalle. Hämärän tultua hakeuduimme odotushuoneeseen ja klo 22-aikaan oli
meidän mitä kiireimmiten astuttava silloin saapuvaan ja vain hetkeksi pysähtyvään junaan.
Hyväluontoinen mutta hieman myöhäinen kirvesmiehemmekin ehti viimeisenä hypätä jo
hyvässä vauhdissa olevaan junaan.

16(18)
Olimme jälleen matkalla Hampurin suuntaan. Marssimme Lüneburgin teillä, oleskeleminen
sen metsissä ja navetoissa oli loppunut. Puolitoista tuntia kestäneen, pimeässä ja
kylmässä vaunussa matkustamisen jälkeen saavuimme Büchenin asemalle, missä meidän
oli muutettava Lyypekkiin menevään junaan.
Alkoi toista vuonokautta kestänyt pitkällinen odottaminen. Yöllä, ollessamme aseman
sotilaita ja pakolaisia täynnä olevassa odotussalissa ja päästyämme huonosti uneen,
heräsimme yhtäkkiä voimakkaaseen moottorien surinaan ja konekiväärien papatukseen.
Pimeässä salissa syntyi yleinen sekasorto. Taistelukoneiden asemaa vastaan tekemä
hyökkäys oli ohi muutamassa sekunnissa ja vaikutti olevan pelkkä
säikähdyttämishyökkäys.
Vasta seuraavana yönä klo 02-aikaan pääsimme jatkamaan. Etsivien taistelukoneiden
pudottamat valopommit valaisivat silloin tällöin pimennettyjä vaunuja, jolloin juna hiljensi
vauhtia ellei seisahtunut. Kaikki kävi kuitenkin onnellisesti ja noin kahden tunnin kuluttua
saavuimme klo 04-aikaan Lyypekin asemalle.
Viivyimme ihmisiä täynnä olevalla asemalla, kunnes aamulla kävimme kaupungin
ruotsalaisen merimieskirkon papin puheille, joka lupasi järjestää meille sekä ruokaa että
asunnon. Kirkko toimi samalla Ruotsin punaisen ristin avustusjärjestön tukikohtana ja sen
yhteyteen oli perustettu meitä erikoisesti kiinnostava laitos, nimittäin keittiö. Saimme
pitkästä aikaa keitettyä ruokaa — kuumaa velliä — joka lämmitti ja virkisti nälkiintynyttä ja
kuivunutta ruumista aina sisimpää myöten. Pääsimme asumaan erääseen kouluun ja
pastori lupasi järjestää luvan päästääksemme jatkamaan matkaa.
Saimme pitkästä aikaa kuulla uutisiakin. Taistelu Berliinistä alkanut. Angloamerikkalaiset
saavuttaneet Elbejoen Wittenbergen luona mutta lyöty takaisin.
Saapuivat myös päällikön johdolla neljä Rossin kylään jäänyttä sairasta, jotka ihmettelivät
kovasti nähdessään meidän jo olevan täällä. Luulivat meidän vielä kituvan jossain
Lüneburgin leirillä. Koska luvattua kuljetusta ei ollut saapunut, olivat he omin voimin
alkaneet vetäytyä pohjoiseen päin. Olivat ensin vierailleet Melkopin hiekkakuopassa
täydentämässä perunavarastoaan, jatkaneet sen jälkeen reittiä, joka kartalla merkitään
nimillä Suckow—Wittenburg— Zarrentin—Ratzeburg— Lübeck. Joutuneet jalkaisin
suorittamaan suurimman osan matkasta. Käyneet tien varrella olevan kylän pormestarin
luona ja yöpyneet hänen heinä ladossa. Päässeet jatkamaan vasta loppumatkan linja-
autolla, joka matkalla oli joutunut samanlaisen hyökkäyksen kohteeksi kuin me
ollessamme Büchenin asemalla, ja olivat Lyypekkiin saapuessaan varsin heikossa
kunnossa. Joukkomme oli jälleen kohonnut 12-miehiseksi.
Pastorimme, joka oli käynyt Gestapon luona anomassa maasta pääsy lupaa palasi
yllättävällä tiedolla. Meidän oli viipymättä palattava Hampuriin.
Päällikkömme, joka nyt oli saapunut, päätti puolestaan käydä selventämässä asioita.
Suomeen matkustamiseen ei voitu suostua koska maamme olivat keskenään sodassa,
mutta meille myönnettiin oikeus matkustaa Ruotsiin siinä tapauksessa, että Ruotsin
hallitus myöntäisi meille mahantuloluvan. Tähän eivät Ruotsin viranomaiset kuitenkaan
suostuneet ja me jouduimme odottamaan.

17(18)
Lehdet kertoivat yhä enemmän uutisia: Taistelu Berliinistä nousemassa huippuunsa. Hitler
saapunut Berliiniin ja ottanut korkeimman komennon haltuunsa. — Venäläiset ylittäneet ja
muodostaneet suuren sillanpääaseman alisen Oderin varrella — etenemässä kohti
Pasewalkia.
Saapui Punaisen ristin autokolonnia, jotka keskitysleireiltä kuljettivat nääntyneitä
kolmannen valtakunnan uhreja edelleen Ruotsiin vietäväksi. — Saapui myös matkalla
surmansa saaneita, jotka olivat joutuneet liittoutuneiden taistelukoneiden kohteiksi.
Päällikkö kävi uudelleen Gestapon luona. Tilanne kuitenkin ennallaan. Hänen kysyessä
voitaisiinko jatkaa Tanskan rajan läheisyydessä sijaitsevaan Flensburgiin vastattiin, ettei
mikään estänyt meitä tekemästä sitä.
Koska ehkä kävisi liian pitkälliseksi lähemmin selostaa ne monet selvittelyt ja tapahtumat,
jotka vielä olivat edessämme ennen kuin selviydyimme matkalta, selostan loppumatkan
lyhyemmässä muodossa.
Oltuamme Lyypekissä noin viikon verran, pääsimme 27/4 viimeisen sieltä lähteneen
kolonnan mukana Flensburg’iin. Kolonna, joka kuljetti Ruotsin ja muiden pohjoismaiden
kansalaisia, saapui kahdeksan tuntia kestäneen melko rasittavan matkan jälkeen perille.
Saapuessamme Flensburgiin loppui ruotsalaisten meille antama apu, mutta pääsimme
siellä olevan Tanskan ulkomaan kirkon vieraiksi. Kirkon sihteeri, mm. talvisodassamme
vapaaehtoisena mukana ollut herra Poul Jensen, auttoi meitä mitä kiitettävimmällä tavalla.
Flensburgissa ollessamme tapahtui suuren sodan loppuratkaisu. — Berliinin kukistuminen
— Hitlerin kuolema — Dönitzin lyhytaikainen hallitus — aselevon solmiminen — Norjan ja
Tanskan vapautuminen.
Vasta toukok. 7 :nä ( 1945) saimme Tanskan konsulaatin välityksellä Ruotsin
kauttakulkuluvan ja 9/5 pääsimme tanskalaisen punaisen ristin autolla jatkamaan
Kööpenhaminaan. — Seurasi juhlallinen matka kautta vapauttansa riemuitsevan Tanskan.
Ylitettyämme lautalla Iso-Beltin ja saapuessamme illalla Korsööriin, kohtasi meitä näky,
jota emme olleet nähneet moneen vuoteen, nimittäin täysin valaistun kaupungin.
Otimme jäähyväiset vieraanvaraiselta herra Jenseniltä, joka oli seurannut mukana
matkalla. Tässä yhteydessä palautettakoon mieleen se itseuhrautuva apu, jonka meille
antoivat Hampurin ja Lyypekin merimiespapit sekä Flensburgin tanskalainen kirkko, jota
ilman matkamme varmaankin olisi muodostunut paljon vaikeammaksi.
Viivyimme Montgomeryn laskuvarjojääkäreiden miehittämässä ja yhtenä ainoana
lippumerenä olevassa Kööpenhaminassa yli Helatorstai-päivän ja seuraavana päivänä
ylitimme ' 'Malmö"-nimisellä lautalla Juutinrauman sekä saavuimme kahden tunnin
"merimatkan" jälkeen Malmöhön.
Saavuttuamme sinne lähetettiin meidät suoraan desinfioimislaitokselle, joka harmiksemme
jo toisen kerran sai meidät myllärien näköisiksi, koska olimme — turhaa kyllä — jo
Lyypekissä läpikäyneet saman jutun ja täältä edelleen karanteeniin. Panimme
vastalauseemme mutta ei auttanut. Selitettiin, että kaikki Saksasta saapuneet oli pidettävä

18(18)
kahden viikon ajan karanteenissa ja me jouduimme yöpymään aseistettujen sotilaiden
vartioimassa paikassa.
Kahden viikon karanteeni vielä kaiken päälle, olisi tärkeämpiäkin tehtäviä ja vielä parhaana
riista-aikana. — Ei millään. Nyt suuttui matkan aikana vaikeimmissakin tilanteissa niin
rauhallisena pysynyt päällikkömme.
Kutsuttava laitoksen johtaja ja yhtiön asiamies paikalle mitä pikimmiten.
Eikö käsitetty, ettei tarkoituksemme Ollut jäädä Ruotsiin vaan olimme kauttakulkua varten
saapuneet tänne, matkalla Suomeen, tämähän jo osoitti paperimmekin. Toiseksi — olimme
viimeksi olleet ja myös saapuneet tänne Tanskasta. Internoimiskäsky ei voinut koskea
meitä vaan oli meidät sekoitettu niiden kanssa, jotka suoraan Flensburgista toisella
aluksella samanaikaisesti olivat saapuneet satamaan kuin me. Ja ellei meitä päästettäisi
pois täältä, tulisi hän karkaamaan laitoksesta, lisäsi päällikkö.
Nämä olivat tehokkaita sanoja. Jo muutaman tunnin kuluttua annettiin kiireesti määräys
poislähtöä varten. Meille annettiin todistus suoritetusta täydestä karanteeniajasta ja
oltuamme täällä vähän päälle vuorokauden, jätimme hattua heiluttaen paikan ja vielä
samana iltana jatkettiin matkaa Tukholmaan.
Istuimme Tukholmaan kiitävässä yö-pikajunassa. Nopeasti olivat asiat muuttuneet. Vielä
muutama tunti sitten tuomittuja kahden viikon eristäytymiseen, vielä muutama viikko sitten
reppu selässä marssimassa Lüneburgin teillä tai istumassa kylmässä vaunussa, missä
savukkeen sytyttäminen oli toimitettava varovasti ja jonka ainoa valaistus oli silloin tällöin
putoava valopommi. Nyt sen sijaan täysin valaistussa, siistissä, pehmeästi ja nopeasti
kiitävässä sähköjunassa, maassa, missä ei tunnettu raunioita, ei pommituksia, ei nälkää
eikä hävitystä.
Seurasi muutaman päivän oleskelu Tukholmassa, jolloin saimme pahasti tahraantuneet ja
rytistyneet asusteemme kuntoon ja pääsimme lopullisesti aliravitsemisesta johtuneesta
näläntunteesta.
Laivamme alunperin 23 päätä käsittävästä miehistöstä seisoi 11 miestä käsittävä
"kantajoukko" s/s Brynhildin kannel la tämän nostaessa toukok. 15 p:nä ankkurinsa
viedäkseen meidät yli Ahvenanmeren. Loput olivat matkan varrella eri tilaisuuksissa
hajaantuneet eri suuntiin. Viimeisen heistä, erään ei suomalaisen, oli jäätävä Tukholmaan.
Laskettuna siitä, kun eräänä suloisena heinäkuun päivänä olimme Reposaaren rediltä
matkalle lähteneet, oli tasan 10 kuukautta kulunut. — Seurasi vielä valvottu yö matkustajia
täynnä olevalla laivalla, mutta tällaiseen olimme tottuneet ja olimmehan jälleen hyvissä
voimissa.
Sodan loppupyörteissä tehty seikkailurikas, joskin rasittava matka oli päättynyt ja päivän
sarastaessa olimme jälleen omassa, kovia kokeneessa kotimaassa.

ss BRITA - historiaa ja valokuvia:
https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/1120

Anonymous (ei varmistettu)

Ma, 31.03.2025 - 18:52

Mielenkiintoista ja samalla tunteita järisyttävää luettavaa. Kiitos tästä matkakertomuksesta ajalta, jonka omakohtaisesti kokeneita ei enää seiloreiden joukosta löytyne.

Laivayhtiöiden asiamiehet

Lähettänyt TimoSylvänne

Simo Hankkio Ähtäristä valaisi siirtolaisia kuljettaneiden laivayhtiöiden asiamiesverkostoa

Hei,
Kysyit veljelleni Eerolle lähettämässä viestissä oliko ähtäriläinen kauppias Dimitri
Volama (Wollkoff) Scandinavian–American laivalinjan asiamies.
Vanhoja 20-luvun paikallisia sanomalehtiä selatessa Kansalliskirjaston digipalvelun
sivuilta, löytyi ainakin yksi Sandinavian-American linjan Nick Heimburgerin
ilmoitus, jossa mainitaaan asiamieheksi D. Wollkoff Ähtäri. (Virtain, Ähtärin,
Alavuden, Kuortaneen ja Töysän Sanomat nro 30 27.04. 1928 sivulla 4).
Kauppias Volamaa voi siis pitää em. yhtiön maaseudun asiamiehenä, jollaisia oli
kaikilla suuremmilla yhtiöillä ympäri Suomea. Lähes kaikilla maamme yritteliäillä
kauppialla oli sivutoimena jonkinlainen edustus, vakuutusyhtiöiden, pankkien tai
siirtolaismatkoja myyvien laivayhtiöiden. Jopa nimismiehet, pankinjohtajat ja
opettajat tekivät oman toimensa ohella samaisia sopimuskirjoja.

KAUPPIAS DIMITRI VOLAMA (vuoteen 1935 saakka WOLLKOFF)
* Venäläinen kulkukauppias Terentij Wollkoff ja nuori vaimonsa Eufrosinja o.s.
Panyatin olivat tulleet asumaan Ähtärin Alataipaleen kylään vuonna 1896 mukanaan
heillä oli poika nimeltä Jussi.
* Dimitri syntyi syntyi Alastaipaleella 07.11. 1900. Samohin aikoihin hänen isänä
perusti kylälle ensimmäisen kaupan, mutta myi sen pian talollinen Herman Pakarille
vuonna 1903. Alastaipaleella syntyi Volaman perheelle 1904 kolmas poika, Afanasij,
joka nimi muuttui myöhemmin Pekaksi. Myös hän oli kauppias, pitäen omaa K-
kauppaa Ähtärin aseman aukiolla heti sotien päättymisen jälkeen 1947. Pekka Volama kuoli 1962.
* Vuonna 1903-04 Wollkoffit muuttivat Ähtärin rautatieaseman (myöh. Ätsäri)
tuntumaan Ostolan kylään, jonne Dimitrin isä Terentij rakensi talon sekä perusti
sekatavarakaupan Virroille menevän tien varrelle, kilometri asemalta.
* Tässä kaupassa nuori Dimitri-poika oli jo 10-vuotiaana isänsä apulaisena ”kynä
korvan takana”. Muutamaa vuotta myöhemmin (1914) toimi 14-vuotias miehenalku
jo kaupanhoitajana. Jussi-veli oli Venäjän kansalaisena joutunut Tsaarin lähestyvää
sotaa odottavaan armeijaan. Tiettävästi hän ei koskaan palannut tältä reissulta.
* Vuonna 1926 Dimitri sai koko kaupan hoidon vastuulleen, jota kauppaa hän kävi
tunnollisesti ja menestyksellisesti, aina kuolemaansa 1982 saakka, ollen useana
vuonna aina paikkakunnan entien veroäyrejä saanut kauppias.
* Dimitri Wollkoff vaihtoi sukunimensä yhdessä veljensä kanssa vuonna 1935
Volamaksi ja saivat myös Suomen kansalaisuuden. Heidän vanhempansa eivät
vaihtaneet sukunimeään.
* Dimitri Volaman kauppa sai olla auki koko sota-ajan, eikä häntä entisenä Venäjän
kansalaisena internoitu edes näkyvän tarkkailun alaiseksi.
* Venäjänkielen taitoisena Dimitri Volamalla oli hyvät suhteet Venäjälle, viljaa
tuotiin rautateitä pitkin useita vaunulasteja Saratovista saakka. Bensiiniä myytiin
Teboilin, Shellin ja Esson säiliöistä. Kaupan jälkeen löytyneistä rahtikirjoissa on
myös tieto kaupan myyneen kymmenkunta pikku-Valmet traktoria isännille.
* Kaikki paikalliset ja turistit muistavat yhä kauppias Volaman legendaarisen
lauseen: ”Hetkinen, hetkinen – löytyy kyllä! Toimitetaan...”. Kysyipä sitten 30-luvun
radioputkia, englantilaisia lippalakkeja, myrskylyhtyjä, 6-voltin akkumalaattoreja,
naisten juhlakenkiä tai Jenkki-purkkaa. Ja mitä tiskillä ei ollut (sen alla tahi hyllyjen
takana), niin pian nähtiin kauppiaan vielä vanhoilla päivillään ketterästi selkä
hieman kumarassa hölkkäävän lukuisten pihavarastojensa suuntaan. Joita oli
todistettavasti yli 20 kpl.
* Volaman kauppa suljettiin lopullisesti tiistaina 10.9. 1985 klo 18.00 (Ostolan
Uutiset pvm?) pari-kolme vuotta kauppiaan kuoleman jälkeen.
* Dimitri Volaman muu eläämäntyö:
- Perusti kansalaisodan jälkeen urheiluseuran Ostolan Pojat (pj.) sekä shakkikerhon.
- 1920 seuran nimi muutettin Ähtärin Urheilijoiksi, oli (pj.), pitkäaikanen vetäjä ja
ideanikkari: seura järjesti mm. ravikilpailuja, potkukelkkakilpailuja, 10 km umpihangen
hiihtokilpailuja Ouluveden jäällä ja SM-hiihtoja, murtomaajuoksukilpailuja, ÄU:n oman
urheilukentän rakennushankkeen vetäjä. Oli mainio urheilija, pikajuoksusta 3-otteluun ja
uintiin.
- Maakauppiaitten Oy:n osakas (Keskon edeltäjä)
- Pohjanmaan Kauppiaitten Oy:n osakas
- Rautakauppa Teräs Oy:n osakas
- Vakuutusyhtiö Turva Oy:n osakas
- Keräsi ja myi postimerkkejä ja harvinaisia rahoja (erik. venäläisiä).
- Oli Turun maakunta-arkiston tunnustusta saanut vanhojen kansantapojen kerääjä.
- Harrasti ensimmäisenä oman paikkakunnan ja kotimaan matkailun edistämistä.

 

Katso ilmoituksia ja kirjeenvaihtoa Äänimeren Los Documentos albumista:

https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/2311/start-24#content

 

Ähtärissä Volaman kauppa noin 1979. Kuva internetin Ähtärin historiaa-sivuilta

Kauppias Volama 1970. Kuva internetin Ähtärin historiaa-sivuilta

Kauppias Volama 1970-luvulla. Kuva internetin Ähtärin historiaa-sivuilta

Pollux 70-luvun alussa junkkina

Lähettänyt Anonymous (ei varmistettu)

Mistä johtuu että vaikka oli vain yhden pätkän junkkina pollux laivalla, joitakin kuukausia, jätti se johonkin, jotakin sellaista, mitä toisinaan mietin. Tein työni yli 20 v puolustusvoimien palveluksessa, sitä ennen ajoin linja-autoja ja rekkaa. Niinpä asiaan, sotaväen varuskuntien selaaminen netissä ei kiinnosta, eikä muutenkaan puolustusvoimien jatkuva selaaminen netissä. En katsele vanhoja linja-autoja saati rekkoja. Mutta vanhoja laivoja, kuvia niistä, tarinoita luen, monet yöt menee kun ei malta lopettaa. Selittäkää te mikä tuosta lyhyestä ajasta tarttui päähäni, pitäskö viimeine mennä nuppitohtorille?.
Ohessa on linkki tekemääni muisteluun tuosta lyhyestä hetkestä, joka vieläkin vaikuttaa.
https://youtu.be/Wz87Sj_Oe7U
ps, kävin loppuvuodesta 2023 EU parlamentissa ja menomatkalla tutustuin samaan paikkaan menevään kaveriin, jossain matkan alussa hän kertoi olleensa laivalla töissä, monena päivänä juteltiin laivoista, ei Eu-jutuista? Miksi.

Merimieskirkon vapaaehtoinen Kalle Heikkinen

Lähettänyt TimoSylvänne

Bertel Bergqvist lähetti Merimieskirkon kesäkuun uutiskirjeen

Kalle Heikkinen

Uuden vapaaehtoisen Kallen esittely:

Olen syntynyt Oulussa ja olen asunut myös pitkiä aikoja Raahessa perheeni kanssa. Minulla on kaksi aikuista poikaa. 

Työurani alkoi vuonna 1972 16 vuotiaana hinaajan kansimiehenä. Olin silloin kesälomalla keskikoulusta. Vuonna 1974 sain puolimatruusin jobin ensimmäiseen kauppalaivaan maarianhaminalaiseen M.S Atlakseen. Olin silloin 18 vuotias ja suuri maailma aukeni edessäni. Seilasin mm. Henry Nielsenin laivoissa, jotka liikkuivat eri puolilla maapalloa. Yhdellä matkalla vuonna 1977 M.S Forano kiersi Cape Hornin matkallaan Sydneystä Buenos-Airesiin ja sain kiertää tämän kuuluisan paikan, jonka isäni kiersi nelimastoparkki Olivebankilla vuonna 1933.

Rotterdamin Merimieskirkolla kävin ensimmäisen kerran vuonna 1974. Niihin aikoihin Merimieskirkoilta soitettiin kotiin, lähetettiin postikortteja jne. Kaukaisin Merimieskirkko, jossa kävin oli Buenos-Airesin kirkko. Kävin siellä vuonna 1977.

Meriurani jatkui ja valmistuin vuonna 1985 merikapteeniksi Raumalta. Työskentelin kansimiehistössä ja - päällystössä suomalaisissa kauppalaivoissa.

Perustin perheen ja jäin maihin vuoden 1987 alussa, jolloin aloitin Raahen kaupungin satamakapteenina. Olin välillä pari vuotta Oulun sataman liikennepäällikkönä. Kaiken kaikkiaan työskentelin  satamasektorilla yli 30 vuotta. Tasavallan presidentti myönsi minulle vuonna 2019 satamaneuvoksen arvonimen. Koin, että se oli suuri kunnianosoitus koko Raahen satamaa kehittäneelle yhteisölle.

Aloittaessani Raahessa kaupungin satama Lapaluoto nukkui Ruususen unta ja oli hienoa tulla kehittämään täysin uutta satamaa. Vuodet kuluivat nopeasti.

Jäin lokakuussa 2020 eläkkeelle Raahen Satama Oy:n toimitusjohtajan tehtävästä. Silloin mietin mihin kaikki nämä vuodet ovat kuluneet.

Eläkkeelle jäätyäni olen valvonut mm. laivojen  tuulivoimalalastien purkua Perämeren satamissa sekä olen tehnyt myös muita laivatarkastuksia. Tykkään käydä laivoissa. Vaikka olen ollut  jo pitkään poissa laivoilta niin tuntuu hienolta mennä laivaan ja todeta, että puhun laivaväen kanssa heti "samaa kieltä".

Raahessa ollessani autoin osaltani Raahen Merimieskirkon perustamista ja  käynnistämistä. Jo tällöin keskustelin Merimieskirkon edustajien kanssa voisinko lähteä "sitten joskus" vapaaehtoiseksi johonkin ulkomaan Merimieskirkkoon.

Nyt se sitten toteutuu. Siirtymiseni Rotikseen on minulle suuri ja mielenkiintoinen elämänmuutos. Myin talvella asuntoni ja suurimman osan huonekaluista. Loput tavarat laitoin välivarastoon odottamaan paluutani.

Vapaaehtoisuuteni kesto on kuusi kuukautta. Olen innolla lähdössä kohti uutta elämänvaihetta ja odotan tältä jaksolta paljon. Olen ajatellut, että on tosi hienoa tuntea kun vielä tässä iässä "kelepaa" johonkin tällaiseen tehtävään. 

 

Kalle Heikkinen 

Vuosivapaaehtoinen

jokke (ei varmistettu)

Ma, 22.04.2024 - 10:28

Tuostai kirjoituksestasi tuli mieleen Foranon matkoja.
Ensimmäisellä törnillä menimme Argentiinasta Japaniin Kap Horni kiertäen. Tuo kertomasi oli toinen kerta , mutta päin vastoin. Tuon reissun jä jälkeen tulin Argentiinaan ja sieltä menimme Peruun Magalhaesin salmen läpi.

Muistoja Buenos Airesista 2

Lähettänyt IlkkaYlikojola

BISNESTÄ :  Tapasin 60 - luvun alussa Teneriffalla nuoren rihkamakauppiaan Pedron, joka kävi laivassa äitinsä kanssa myymässä turistikamaa. Myöhemmin tuli valikoimaan viinat ja tupakat. Kokeneet bisnesmiehet pyysivät minulta rahaa tupakkabisnekseen. Olin silloin messipoika. En nähnyt tupakoita mutta Boniksessa sain rahat yli tuplana. En nähnyt osto - enkä myyntitapahtumaa. Enkä tiennyt mihin tupakat oli jemmattu. Tätä jatkui pari vuotta.

Tuli kevät ja porukka lähti vuosilomalle. Minua pyydettiin bisneksen "sisäpiiriin". Kippari oli täysillä salakuljetusta vastaan. Teneriffalla kaikki perämiehet vartioivat ettei bisnestupakkaa tule laivaan. Petrosta oli kehittynyt kovan luokan bisnesmies. Hän leikkasi tupakkakeissit pitkittäin halki ja tuli veneellä ahteriin. Me vedettiin kastliinalla ruorikoneen venttiileistä tupakkaa niin paljon ettei ruorikonetta näkynyt. Sitten näin ensimmäistä kertaa mihin tupakat jemmataan. Se oli kannattavaa puuhaa. Chesterfield regular keissi (50 kartonkia ) maksoi 56 USD. Boniksen poliisipäällikön poika maksoi 145 USD / keissi. Kun laiva tuli Bonikseen ostajat tulivat heti laivaan. Heillä oli kassi täynnä Argentiinan pesoja. He kyselivät kenellä on tupakkaa. He maksoivat osan etukäteen varmistaakseen ostokset. Yleensä he tulivat hakemaan tupakat viikon päästä. Ei tarvinnut nostaa vastakirjalla palkkarahoja. Kun puolikkaita keissejä lekotettiin kaijalle oli siinä melkoinen meteli yön hiljaisinpina aikoina. Ostajat pelasivat varman päälle. Satamaa vartioivat marinerot. Jokainen marinero sai 10 pesoa /kartonki. Sattui kerran tapaus ettei edes oma porukka päässyt laivaan kun lekotus oli menossa. Siitä tuli sanomista.

Olin ollut kolme vuotta putkeen ilman vuosilomia. Lähdin armeijaan moottorimiehenä. Armeijan jälkeen olin PA. Sain jobin samaan laivaan. Onneksi menimme bunkraamaan Teneriffalle. Petro tuli ja kysyi paljonko laitetaan. Ei ole rahaa sanoin. Ei se ole ongelma. Maksat sitten myöhemmin. Oli se ihme että bisnestupakkaa sain luotolla. Onneksi kaikki meni hyvin ja pääsin taas alkuun.

25 DE MAYO :  (myöh. sinkko ) Tätä katua on pidetty synnin pesänä. Se on kuitenkin vain muutaman korttelin pituinen surkea kadunpätkä. Jos puhutaan synninpesästä niin St. Pauli ja Reeperbahn on kaikilla mittareilla huijareiden ja sutenöörien paratiisi. Suomalaisille merimiehille sinkko - katu ja sen baarit ovat tulleet tutuiks etenkin Sylvia - baarin ansiosta. Hyvät pojat menivät merimieskirkkoon kuulemaan Boniksen viimeiset uutiset. Pahat pojat menivät sinkolle Sylvia - baariin kuulemaan samat uutiset. Uutiset kertoi puhtaalla suomen kielellä aina ihana Cristina. Ja aina muistetaan makeat naurut.

Argentiinassa vaihtui usein hallitukset ja kenraalit olivat vallankahvassa. Poikkeusoloissa syntyi lakeja joita Cristina selvitti merimiehille. Kaduilla kulkeminen oli joskus onglma. Ryhmäkoot oli määrätty. Jos porukkaa oli liikaa ryhmä hajotettiin. Sinkko - kadun kapakat joissa oli naisseuraa olivat poliisien tarkkailussa. Portsareiden tärkein tehtävä oli antaa hälytys valomerkillä. Jos hälytys tuli tarjoiliat herättivät sammuneet vanutupolla jossa oli raakaa ammonjakkia. Se oli varma konsti herättää sammunut.

Sinkon ja Vaimote - kadun kulmassa oli kreikkubaari joka erosi muista "erityispalvelulla". Minulle tuli tavaksi mennä aikaisin nukkumaan ja herätä kolmen aikaan yöllä. Sitten lähdettiin sinkolle koska kapakat suljettiin klo. 4. Aikaisemmin oli sovittu naisen kanssa jatkolle lähtemisestä.

Kerran sattui ikävä tapaus. Olin tulossa selvin päin Texas - baariin. Baarin edessä oli poliisiauto ja takaovi oli auki. Sisällä istui laivan säkäkokki. Kun kysyin mitä sä siellä teet niin samalla minutkin työnnettiin autoon. Poliisiasemalla otettiin pois kaikki ylimääräiset kengännauhoja myöten. Putka oli kylmänkostea ja lähes pimeä. Olimme olleet putkassa 12 tuntia. Kun sitten poliisit tulivat hakemaan oli ohjelmassa papereiden allekirjoitus. Minulle lyötiin eteen toistakymmentä sivua koneella kirjoitettua lehteä. Jokaisen sivun a. lakulmaan piti laittaa allekirjoitus. Yritin lukea mistä on kysymys. Poliisi huusi "rapidamente". Olisi se kiva tietää minkälainen rikollinen olen Argentiinan rikosrekisterissä. Kaikki tavarat ja rahat annettiin takaisin. En pidä sinkko - katua kovin pahana turvallisuuden suhteen . Pahimmat henkirikokset ovat tapahtuneet satama - alueella. Huijaukset ovat pieniä verrattuna esim. St. Paulin tapaiseen synnin pesään.

MENNÄÄN  SYÖMÄÄN : Ajan kuluessa tuli tavaksi käydä syömässä lähes joka ilta. Vakiopaikaksi tuli La Estancia Lavalle - kadulla. Ainoa oikea pihvliha tulee härästä joka syö vain luonnonlaitumella. Asiantuntevat kokit sanovat , että sen näkee lihan rasvan väristä. La Estancialla on oma karja ns. Pampaksella.

Lavalle - kävelykadulla on paljon nähtävää ja hyviä ravintoloita ja baareja. Toinen tapa syödä lounasta on lyöttäytyä yhteen satamaan rahtia tuovien autokuskien kanssa. Puerto Nuevossa oli kymmenittäin vilja-, rehu- ja omenarahtareita. Melkein jokaisessa autossa oli hiiligrilli. Silloin satamassa oli tilaa parkkeerata ja oli myös nurmikenttiä. Kun laivassa oli tärkeimmät työt tehty (esim. männänhaalaus) ei enää ollut mitään kiireitä. Lähdettiin pienellä porukalla "pitkälle lounaalle" viinipullot mukana. Kyseltiin autokuskeilta pääseekö porukkaan. Aina onnistui. Maksettiin pihvit ja grillmestari aloitti työnsä. Pihvit maistuivat ja hauskaa oli. Espanjan kieltä opittiin siinä samalla. Voi niitä aikoja !

Tässä tulee mieleen, että nykyiset merimiehet eivät pääse nauttimaan siitä mitä takavuosina on ollut. Satamat ovat aidattuja ja vartioituja eikä ulkopuoliset pääse satama - alueelle. Ennen Boniksessa sunnuntaina argentinot tulivat katsomaan laivoja perheittäin.                                                                                                                                                                                                                            Hyvää Joulun odotusta !  Ilkka Ylikojola

Viimeiset tuulenpurijat matkalla Afrikkaan

Lähettänyt PenttiUtriainen

(Poikkeuksellisesti Äänimeressä julkaistaan purjelaivahistoriaa. Muutoinhan sivusto tallentaa vain Suomen kauppalaivaston konelaivoja. Timo Sylvänne)

 

Elettiin vuotta 1946, sota oli juuri jäänyt taakse ja elämä alkoi muotoutua uusille urille. Niinpä Santaholman sahallakin oli täysi työnhyörintä päällä ja tuotantoa piti saada maailmalle. Yhdeksi kulmakiveksi Martinniemen satamahistoriaan muotoutui Ahvenanmaalainen VIKING yksi maailman viimeisistä purjelaivoista, joka kulki täysin ilman koneita.

Alus oli maannut sodanajan Maarianhaminassa toimettomana, jolloin siihen rakennettiin lisää hyttejä ja hankittiin radiolähetin. Tällöin se sai kutsun jälleen merelle. Siitä tulikin yksi maailman viimeisistä syvänmeren purjehduksesta ilman koneita. Laivaan lastattiin alkulasti Pateniemestä lokakuussa, jolloin siirtyi Martinniemeen lastaamaan Santaholman sahalta höylätavaraa vietäväksi Durbaniin Lounais-Afrikkaan. Loppulastin se sai Vaasasta, josta uloslähtö tapahtui 15.11.1946 klo 13.50 avustajat päästivät hinausvaijerit. Satamassa olleet laivat töräyttelivät visseleillään hyvänmatkan toivotukset joihin Viking vastasi lipputervehdyksin.

Toisena "lastina" oli neekerinpaistia 28 ihmisen verran. Aluksen päälliköksi oli tullut kokenut 42-vuotias Karl Broman, mies joka varsin nuoresta iästään huolimatta oli ehtinyt matkata Australiaan 18 matkaa vuodesta 1920.

Hänen vaatimuksensa varustamolle oli, että saa ottaa vaimonsa mukaan. s/v VIKING oli rakennettu Kööpenhaminassa 1907, aluksen päämitat olivat pituus 107.5 m leveys 14.5 m ja syväys 8.5 m Mastot piirtivät huippunsa 55.5 metrin korkeuteen. Purjeiden kokonaispinta-ala oli 42.000 neliöjalkaa. Purjeita oli 32 kpl. Gustaf Erikson oli ostanut laivan v.1929 6500 punnalla, se oli nelimastoinen teräsparkki , alus kuului GE-laivastoon vuoteen 1951, jolloin se oltuaan Rotterdamin telakalla myytiin Göteborgiin merenkulkukouluksi 261.000 kruunun hinnasta ja on tänä päivänä Göteborgissa museolaivana.

Miehistöön oli liittynyt Ouluseudulta neljä miestä, nimittäin 3- perämies oli 27 vuotias oululainen Karl Johan Lindholm, jonka kuukausipalkaksi sovittiin 9500 mk. Hänen nuorempi veljensä Elias Wilhelm Lindholm pestattiin jungmanniksi, samoin 22 vuotias Tauno Olavi Nevanlinna lisäksi oululainen 24-vuotias Erkki Johannes Reinilä liittyi joukkoon Vaasasta. Jungmannien palkka oli 4000 mk kuukaudessa.

MATKA AFRIKKAAN ALKAMASSA.

Kun laiva oli saatu Martinniemestä meriklaariin se saattoi aloittaa matkansa kohti kaukaista Durbania. Kuitenkin piti poiketa vielä Vaasaan ottamaan loppulastin, josta sitten lähdettiin kaukopurjehdukselle 15.11.1946.

Puolenpäivän aikaan tarkemmin klo 12.45 touvit löysättiin kaijasta jolloin tarkastusalus "Vaasa" ja hinaaja "Kaija"avustivat Vikingin avomerelle. Välietappina ennen Durbania oli East London Afrikassa. Saattajina oli ainoastaan kaksi henkilöä nimittäin Vaasan ruotsalaisen seurakunnan pastori, joka Vikingin lipuessa avomerelle teki valkoisella vaatteella ristinmerkkejä, sekä uskollinen vanha diakonissa.

Vaasassa oli laivaan noussut myös 28 matkustajaa, joista 26 lähetystyöntekijöitä matkalla Ambomaalle. He olivat Aino Ahti, Miina Anttila, Linda Helenius, Jalmari Hopeasalmi, Alpo Hukka, Leena Hukka, Kauko Kanervo, Aino Kanervo, heidän lapsensa Liisa, Annikki Keinonen, Ilmi Laitinen, Liina Lindström, Anni Melander, Aino Nupponen, Elias Pentti, Kalle Petäjä- jo 65 vuotias ja matkalla kolmatta kertaa Ambomaalle, Bertta Puputti, Lempi Pöyry, Bertta Rapo, Impi Ruuska, Martti Suominen, Kaija Suominen, Alma Tenkama, Maire Tuhkanen, Rauha Voipio, ja Lahja Väänänen. Lisäksi lähti yksi äiti pienen lapsensa kanssa Australiaan siirtolaiseksi. Miehistö alkoi kutsua matkustajia "neekerin paistiksi". Viikon purjehduksen jälkeen Viking saapui Maarianhaminaan odottelemaan parempia tuulia. Joulukuun puolivälissä alus oli kuitenkin hyvässä myötätuulessa kohti Karlshamnia, jossa sitten alus antimagnetiseerattiin, mahdollisia miinoja varten. Meret alkoivat olla miinoista vapaat, mutta kaikki laivat piti suojata mahdollisia yksittäisiä miinoja varten. Horisontissa alkoi näkyä myös toinen purjealus, se oli saman varustamon PASSAT, joka sekin matkasi etelän vesille.

VIRSI KAIKUI YLI LAIVAN YÖN PIMEYTEEN

Kun sitten saapui jouluaattoilta, taivas hämärtyi, täysi juhlavalaistus otti Vikingin syleilyynsä, viettämään suurta juhlaa.

Hämärä messi, vanhojen purjelaivojen kuvia kehystettyinä seinillä, punaiset plyyshipäällysteiset sohvat; koko miljöö uhkui 1800-luvun tunnelmaa. Siinä Lähetystyöntekijät hyräilivät vanhoja joululauluja näperrellen joulukelloja punaisesta kreppipaperista, joululiinoja, enkeleitä ym. joulupöytien koristeeksi.

Skansseissa oli hämärää, messit ja hytit olivat saaneet juhla-asunsa, jokaisella hytin pöydällä paloi kynttilä. Messiin oli katettu jouluateria. Lähetystystyöntekijät kulkivat kaikkialla laivassa ja jakoivat joulupaketit, niin päällytölle kuin miehistöllekin ja samalla lauloivat joululauluja.

Jouluateria piti syödä kahdessa eri messissä ja kahdessa ryhmässä tilanahtauden vuoksi. Tuntui uskomattomalta sodan runtelemasta ja köyhästä Suomesta tulleena istua pöytään, mistä ei mitään puuttunut. Aterian jälkeen koko väki kokoontui samaan messiin illanviettoon. Joulukuusi oli otettu Suomesta mukaan. Kun kynttilät oli sytytetty, alkoi joukko veisata: Enkeli taivaan lausui näin... Virsi kaikui ympäri laivaa ja ulos yön pimeyteen. Tuntui kuin se olisi kantautunut Suomen rannoille saakka. Sitten aukaistiin vanha raamattu " Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustuskselta kävi käsky...

Laulettaessa vanhaa joululaulua Jouluyö, juhlayö, tuntui kuin olisi kuullut sen ensimmäistä kertaa. Tämän jälkeen alkoi lahjojen jakaminen. Suomalaiset ystävät olivat säilöneet matkatavaroihinsa hienoja yllätyksiä. Vilpitön oli riemu, kun paketista löytyi paksuja, vanhanaikaisia harmaita villasukkia, todellisia "pässinpökkimiä"

Samassa kaijassa maakaavan PASSATIN miehistä olivat muutamat tuutinkeja ja kävivät VIKINGIN joulua katsomassa.

Oven raosta he huokailivat: "Voi sentään ko meilleki olis joku laittanut tollasen joulun... Meille ei kukaan laita" Näin he hoipertelivat pois ja palasivat Passatin jouluun. Vikingin "kipinällä" oli kiireinen ilta. Joulutervehdykset kulkivat Ruotsin ja Suomen välillä puoleen jos toiseenkin.

MATKA AFRIKKAAN SAATTOI ALKAA

Ystävällinen ja vieraanvarainen Ruotsi oli jäämässä taakse, kun hinaajat Kirata ja Dou irroittivat touvinsa Helsingörin kohdalla. Viking nosti purjeensa ja kova myötätuuli kiidätti alusta Kattegatista ulos. Vuodenvaihteessa suuntaa muutettiin ja alus suuntasi kurssinsa länttä kohti vinhassa "looringissa" laitatuulessa. Vikingin kiitäessä Pohjanmerelle vain majakkaavalot Norjan rannikolla vilkkuivat, ikäänkuin viimeisinä jäähyväisinä. Jo ensimmäinen päivä näytti mitä tuleman piti. Äkäinen Pohjanmeri velloi ja vaahtopäisinä aaltoina. Tammikuun toisena päivänä 1947 tuuli yltyi jo myrskyksi. Laivassa poikkisuunnassa olevissa koijissa nukkuminen oli todella epämukavaa. Milloin lakanat ja tyynyt nukkujan mukana valahtelivat jalkopäähän, toisessa hetkessä venyivät pitkiksi ja sen jälkeen pää takoi kovaa komeron seinää. Mutta eipä koijassa paljon joutanut virumaankaan, kun piti koko ajan juosta irtainta omaisuutta varjelemaan. Vesikannut, tuolit, matkalaukut ja kirjat - kaikki vaeltalivat levottomina hytin ulkoseinän ja oven väliä edestakaisin. Minkä ihmeen takia hytissä pitikin olla niin paljon irtainta omaisuutta, että narut loppuivat heti alkuunsa. Myrsky natisutti ja revisteli alusta niin, ettei koisaamisesta tullut mitään. Muuan lautakasa rojahti, ovet paukkuivat, kermapullot menivät alkutekijöihinsä. Mutta tuli sellaisenkin stormin jälkeen kuitenkin aamu, hämärä ja alakuloinen. Merenkäynti voimistui, aallot löivät jo kannen yli. Valkea vaahto kohisi tervatuille lankuille, Veden haihduttua havaittiin suuren pelastuslautan rojahtaneen alahangan puolelle painunutta reelinkiä vasten.

Illalla tuuli veti henkeä, yltyen seuraavana päivänä. Viking oli juuri poistumassa Pohjanmereltä. Nyt alus voi suunnata Orkney- ja Shetlanninsaarten välistä Atlantin valtamerelle.

MYRSKYJÄ TÄYSI "PIRUNTUSINA"

Kolme viikkoa myrskyä, pitmeyttä ja kylmää oli kärsittävänä Pohjois-Atlantilla Laiva kitisi ja natisi, matalapaine seurasi toistaan. Kapteenin laskujen mukaan myrskyjä oli ollut 13 eli täysi piruntusina.

Purjeet oli laskettu alas niin, että vain pari-kolme puolikasta oli raaoissa. Tyhjät mastot piirtelivät komeita kaaria, parhaissa heilautuksissa ison maston kärki, joka oli kannesta 55.5 metrin korkeudessa, teki itsensä mittaisen matkan laiva poikkisuunnassa. Elias Pentti valmisti heilahdusmittarin ja siitä saadut heitot olivat 70 astetta toiseen ja 20 astetta toiseen suuntaan. Aallot hakkasivat täkille, niin että nakkasi ruorimiehenkin nurin. Alahangassa oleva reelinki oli kaksikin metriä veden pinnan alla. Ilmapuntari laski lukemaan 712, aallot nousivat jopa yli 20-metrisinä, kivitalon korkuisina, vaahtoharjoaisina. Oli hirmumyrsky, tuulen nopeus ylitti 12 boforia. Tammikuun 15 päivän 1947 vastaisena yönä osui kohdalle pyörremyrsky, jonka nopeus oli vieläkin suurempi. Silloin neljä purjetta hajosi ja kaksi vahvaa vaijeria katkesi, oli uhkaava tilanne. Messissä ja hyteissä kulki elämänlanka, jonka varasssa saattoi siirtyä paikasta toiseen. Venttiilien eli ikkunoiden kautta takana näkyi sinivihreä vesi kaikessa kauneudesaan. Luonto on kaunis, siihen ei vain sovi ihmiskäden kajota. Viikon ajan laiva ajelehti lämmittämättömänä ja valoa piti säästää. Aamulla ei saanut vettä, koska kokki oli saanut kiehuneen veden syliinä. Molemmat "kusineerot" kokit paiskautivat nurkkaan, kattilat lattialle, tuli leiskahti biisistä ja vesi ryöppysi skailetaista. Ja vielä sellaisessa tilanteessa kokki jaksoi aína vain hymyillä ystävällisesti.

On ruokailun aika. Vain aniharvat uskaltautuivat messiin syömään. Laiva oli niin paljon laaksillaan, ettei kukaan uskalla istua. Vaan seisoen seinää vasten nojaten valmiina tasapainoilemaan. Joku jätti lautasensa pöytätukien suojaan hetkeksi. Siinä ohikiitävässä hetkessä lautanen on muuttunut sirpaleiksi nurkkaan. - sirpaleet tietävät onnea sanoo sananlasku-

Jokainen yrittää niellä ruokansa, äkkiä skailetti avautuu, vesi syöksähtää tyttöjen niskaan ja märkinä he painuvat kongin suojaan. Viimeine myrskypäivä oli tammikuun 25, jolloin tyrskyt löivät kanne yli.

Seuraavana päivänä purjeet riippuivat velttoina, oli peilityven, laiva makasi piissä, ei liikkunut minnekkään. Mutta sitten matka alkoi taittua. Asema oli latitudi 42 astetta pohjoista leveyttä ja longitudi 20 astetta läntistä pituutta. Suotuisa tuuli kuljetti Vikinkiä kohti aurinkoisia vesiä.

Kapteeni Broman kirjoitti 1.3.47 varustaja Gustaf Eriksonille kirjeen, joka oli perillä 18.4.1947 matkattuaaan puolitoista kuukautta. Kirjeessä kapteeni selosti varustajalle matkan vaiheita, miten Norjan rannikolla oli vain kapea väylä miinakentässä. Tuultaoli niukasti mutta onnellisesti päästiin läpi Orkney- ja Shetlannin saarten välistä purjehdittaessa, kiitos radion, saimme suuntimat koko ajan. Meri möyrysi kaakkoismyrskyssä ja tiheässä sumusateessa. Useimmille matkustajille, joista osa oli lapsia ja naisia, merenkäynti oli kova rasitus. Pohjois-Atlantilla ratsastimme kaksi viikoa noidantanssia, joka toinen päivä. Myrsky kääntyi lounaaseen, jolloin halkaisijapuomin verkko särkyi ja laivan keulakuva.

PURJEHUSTA 95 VUOROKAUTTA.

Myrsky hakkasi kolmosluuken päälle sidotut palastuslautat oikeanpuoleista laitaa vasten, joka kuitenkin kesti.

Matkustajia oli kielletty tulemasta kannelle, huonolla menestyksellä, mutta pastori Hukka meni yli laidan. Hän jäi toisesta jalastaan suojaverkkoon, joten hänet saatiin vedettyä takaisin. Farmaseutti Nupponen sensijaan jäi toisen pelastuslautan alle murtaen jalkansa jalkaterän yläpuolelta. Lautat menivät käyttökelvottomiksi, joten niistä otettiin talteen vain käyttöarvonen tavara.

Norjan rannikon jälkeen kapteeni ei kolmeen viikkoon voinut riisuuntua jatkuvan vaaran ja vastuun painamana. Sähkövaloa ei ole ollut sitten Skotlannin rannikon, generaattorin käynnistäminen on suuren työn takana.

Tuo liki neljä ja puoli kuukautta kestänyt matka päättyi vasta huhtikuun lopulla 1947, jolloin purjeet laskettiin East Londonissa Etelä-Afrikassa. Yhtämittaista purjehdusta oli kestänyt 95 vuorokautta. East Londonista lähetyssaarnaajat sitten levittäytyivät kukin omille asemilleen Ambomaahan. Viking jatkoi matkaansa Durbaniin, jossa sitten Santaholman höylätavara purettiin laivasta.

Sieltä Viking lastasi hiililastin Santosiin Argentiinaan, ja haki Australiasta Port Victoriasta vehnälastin Lontooseen.

Tällä matkalla Tauno Nevanlinna jäi Australiaan, josta hän rantautui kotimaahan vasta viime vuosina.

Purjelaivojen aika oli kuitenkin auttamattomasti ohi. Gustaf Eriksonin kuoltua 1947, hänen poikansa Edgard yritti löytää lopuille laivoille sellaiset omistajat, että niistä olisi myöhemmin hyötyä merimiestaitoja koulutettaessa.

Viking sai vielä kerran purjehtia myötätuulessa, sille löytyi ostaja, Göteborgin kaupunki osti sen 1951 koululaivaksi.

Rotterdamista jossa laiva makasi se hinattiin koksilastissa Göteborgiin, missä se sai arvoisensa vastaanoton, kun tanskalainen Krononprinsessan Ingrid suoritti kunniatervehdyksen merellä laivan luo ja reittilentokone poikkesi suunnastaan tervehtiäkseen alusta ja toinen teki kunniakierroksen laivan ympäri. Huviveneiden armada saattoi laivavanhuksen viimeiselle leposijalleen Göteborgin vapaasatamaan. Vikingin yli 44 vuoden purjehdus maailmanmerillä oli päättynyt.

Pentti Utriainen

VIKING

 

Kuva kirjasta Suomen valtameripurjehtijat

 

 

Ambomaa

 

Kuva Ambomaalta 1948 Oik. pastori (Chalutta) Kalle Petäjä.

 

Lähteet:

Gustaf Erikson Purjelaivojen kuningas

Sanomalehdet

Merimuseo

Suomen Lähetysseura

Merenkulkuhallitus

Oulun Tullikamari

Oulun Luotsipiiri

Henkilöhaastattelut

Lloyds Register

Teksti julkaistu sanomalehti: Suomenmaa joulukuu 1994 (lehti jättänyt lähdeluetteloin poissa)

paikallislehti Rantapohja 22.12.1994

kirja Muistojen Saha marraskuu 1998 (lähdeluettelo jäänyt jostain syystä pois)

Kovan onnen OSTSEE

Lähettänyt PenttiUtriainen

Vuonna 1912 valmistui Nüschke & Co A.G :n telakalla Stettinissä uusi höyryrylaiva, joka laskettiin vesille 23.1.1913 ja luovutettiin omistajalleen William Sprengerille Stettinistä 27.3.1913 nimellä IRMA, Stettin kuului silloin Saksalle. Mutta jo elokuun 3 p:nä 1914 alus otettiin Venäjän haltuun. Laiva sai uuden nimen OLAND (ÅLAND) Venäjän Keisarillisessa laivastossa, sukellusveneiden apulaivana. Olihan menossa 1:n maailmansota. Aluksen henkilökunnan toimesta OLAND upotettiin 3.4.1918 Hangossa.

Merenkulkuhallituksen Pelastusosasto suoritti hylyn noston ja 31.10.1919 hinasi sen Turkuun kunnostettavaksi. Samalla alus luovutettiin entiselle saksalaiselle omistajalle ja nimi IRMA palautettiin, mutta 1919 englantilaiset valtasivat laivan.

Vuonna 1921 uusi omistaja Stange & Dreyer antoi nimeksi GERDA, 1928 alus siirtyi lübeckiläiselle L. Possehl & Co ja uudeksi nimeksi tuli LUBECA. Omistaja vaihtui jälleen 1935 ja uusi omistaja Lübeck-Linie AG, nimesi aluksen OSTSEE nimiseksi. Laivan kansallisuustunnus DRCQ bruttovetoisuudeltaan 1193 tn, netto 693 tn. Tyypillinen sen aikainen "kolmisaari laiva". Pituutta laivalla oli 71.18 m, leveys 10.06 m ja syväys 4.38 m. Höyrykone kehitti 800 hv Chrisriansen & Meyerin koneilla.

MATKA OULUUN

Torstaina 22.10.1936 kolmiluukkuinen s/s OSTSEE oli saanut Lübeckissä lastiksi ruuminsa 1460 tonnia kalisuolaa, joka oli tarkoitettu Keskusosuusliike Hankkijalle ja samana päivänä klo 17.30 alus lipui Trawe-joen alas ja suuntasi matkansa kohti Oulua, josta tarkoitus oli purkaa loppulasti paluumatkalla Ykspihlajassa. Laivan vakinainen kapteeni oli jäänyt vuosilomalle ja tilalle tuli E. Köhler. Seuraavana yönä 2 aikaan sivuutettiin majakkalaiva Gjedser, ja samana iltana 21.30 jo majakkalaiva Ölands-Rev. Merenkäynti oli vähäistä ja tuuleskeli 2 bof. voimalla kaakosta. Tuuli kuitenkin voimistui ja 24.10.36 majakkalaiva Svenska Björn sivuutettiin "luuvartin" puolelta, puoliltaöin tuulen voimakkuus oli jo 5-6 bof. Meri velloi jo korkeana, laiva rullasi jo aika tavalla. Aamulla 25.10 ohitetaan majakkalaiva Storbotten styrbordin puolelta. Majakkalaiva Östra Quarken saadaan näkyviin 26.10 aamulla viiden aikaan. Majakkalaiva Nahkiainen suunnittiin e/s SE1/4E klo 16 aikaan. Raahen valo suunnittiin klo 17.00 ja sitten tuntia myöhemmin saatiin Marjaniemi horisonttiin. Kohtapuoliin otettiin loki täkille.

Aluksen lähestyessä Marjaniemen luotsiasemaa maanantai-iltana 26.10.36 klo 20.01, se pyysi luotsia, ja Heikki Nikula nousikin sitten kannelle mukanaan luotsioppilas. Matkaa jatkettiin täydellä höyryllä, mutta 20 minuutin kuluttua muutettiin suuntaa, jolloin alus alkoi "laaksittamaan" puolelta toiselle. Kapteeni Köhler tivasi luotsilta oliko paikalla merivirtoja, johon tämä vastasi ettei niistä ollut kyse. Sää oli kehno 7 bof. länsimyrskyssä alus poikkesi reitiltään.

Keskiniemen vihreä valo tavoitettiin klo 20.52, ja samassa silmänräpäyksessä kosketti laiva pohjaa n. 6 mpk päässä Marjaniemestä ns. Välikelmin matalikolla, jolloin se sai vuodon ja alkoi nopeasti täyttyä vedellä. Komento "hard babord" kuului välittömästi, jotta vältyttäisiin juuttuminen karille.

Jo ensimmäiset peilaukset osoittivat laivan kuitenkin vuotavan, kaikissa palleissa oli vettä 6-40 tuumaa ja föripiikki oli jo täynnä. Vahtipäällikkönä toimi 1-mestari Henry Cabell, tunnelilaipio jouduttiin sulkemaan välittömästi. Klo 20.57 koneet käynnistettiin uudelleen hiljaa eteen, mutta useiden pohjatöysäyksien jälkeen ne pysäytettiin jälleen. Tässä vaiheessa legotettiin babordin ankkuri. Vain hetkeä myöhemmin laskettiin myös toinen ankkuri. koska alus mutkaili edelleen kovasti. Jatkopeilaukset osoittivat vuodon suurentuneen ja veden tulon lisääntyvän.

Klo 23 aikaan saapui luotsikutteri Marjaniemestä. Yöllä ei saatu puhelinyhteyttä mantreelle, niin ensimmäinen perämies Westphal lähti Oulusta kutterilla hälyyttämään apua.

Jo heti puolenyön jälkeen vesi valtasi konehuoneen ja pataruuman, jolloin oli pakko vetää tulet fyyreistä turkille. Muutamaa minuuttia vaille yksi yöllä pumput ja valokoneet lakkasivat toimimasta, höyryn loputtua. Konemiesten oli välittömästi jätettävä konehuone, veden nousun vuoksi. Paikalla oli vettä 6-7 metriä ja Ostseen syväys oli 15 jalkaa, joten alus ei uponnut kokonaan, vaan reelingit jäivät näkösälle. Tuuli yltyi ja riuhtoi alusta niin, että babordin pelastusvene tippui taavetistaan. Pohja onnettomuuspaikalla on tasaista hiekkaa, joten toiveet hylyn pelastamiseksi olivat olemassa.

Pelastusapuun hälytettiin ruotsista Valkyria ja Oulu Oy:n Norma, sekä ruotsalainen Helios, mutta pelastustoimista ei tullut mitään kovan merenkäynnin vuoksi. Pelastusalus Valkyrian kapteeni Jacobi oli todennut kiistämättömästi magneettisia häiriöitä.

Onnettomuuden syitä oli usempia, myrsky, merivirrat ja magneettinen häiriö. Saksalaisissa merikorteissa on ollut merkintäkin Hailuodon seudun magneettihäiriöistä. Laiva oli tehnyt samana kesänä useita matkoja Ouluun.

Marraskuun 1 p:nä oli menetetty perävanna, peräsin ja kaikki kansiluukut, mutta jo 4 päivänä OSTSEE luotolaisittain "UTSE", oli lopullisesti tuhoon tuomittu. Helioksen sukeltaja ilmoitti pohjasta irronneen monta pohjalevyä. Näinollen oli ilmeistä laivan katkeavan millä hetkellä hyvänsä, alus oli nimittäin keskiosastaan kovalla kalliolla ja ahteri ja fööri kuitenkin pehmeässä hiekassa, miitsepissä komentosillan kohdalla oli reelingissä 6 tuuman repeämä. Samalla alus painui yhä syvemmälle.

Ainoaksi tehtäväksi jäi enää laivan irtaimiston pelastaminen ja siirtäminen tullivarastoon. Laivan miehistö käsitti kapteenin lisäksi 15 miestä, aamulla 27.10.36 klo10.30 laskettiin ainoa pelastusvene veteen, johon sijoittui 12 miestä, jotka suomalainen s/s Tervsund poimi veneestä ja Valkyria loput 4 miestä tuoden Toppilaan. Pelastusaluksetkin palasivat kotisatamiinsa.

Alukselle yritettiin heti haverin satuttua viedä 25 miestä, lossaamaan ykkösruumassa olluta suolaa, joka oli vielä kuivana. Mutta kovan tuulen vuoksi työ ei koskaan päässyt käyntiin.

Ostsee jäi hylyksi ja 1942 Vuoksenniska Oy alkoi purkaa alusta ja se räjäytettiin. Osat sitten kuljetettiin laivalla pois. Sanovat varustamon saaneen niin hyvän korvauksen vakuutusyhtiöltä, että se sai hankittua uuden laivan.

Myös saksalainen höyrylaiva August Blume oli saman sunnuntain 24.10.36 aikaan vaikeuksissa, mutta selvisi hiuksen hienosti vastaavalta onnettomuudelta, saaden kuitenkin vuodon.

kirjoittaja on martinniemeläinen laivahistorian harrastaja.

Pentti Utriainen

ÅLAND

Kuva: Rami Wirrankoski kokoelma

Laivan GA ja tietoja Hangon pelastustöistä kuin myös viimeisestä matkasta löytyy Juha Joutsin julkaisusta

SATTUMIA 4

Lähettänyt IlkkaYlikojola

M/t Tebostarin päällikkö Jussi Helanto lähetti kutsukirjeen viisumia varten Klaipedan öljyterminaalin päällikölle Mr, Bakroville. Mr. Bakrov oli mukava mies ja harrasti metsästystä. Sain häneltä tuoretta villisikaa.

Neuvosto - aikana ei joustettu viisumiasioissa. Kun anomus oli hyväksytty oli sitten lähdettävä sinä päivänä mitä "pumaskaan" oli laitettu. Sattui niin, että Helanto oli töissä kun Bakrov saapui Suomeen. Helanto soitti mereltä ja pyysi, että joku hakisi Bakrovin kaivopuiston osoitteesta ja toisi hänet Raumalle. Veljeni Kari hoiti tämän homman.

Bakrovilla oli opas (lue vartija) mukana. Bakrov ja vartia sekä Helanto jatkoivat Jussin kotiin Vehmaalle. Olen aikaisemmin käynyt Helannon kotona Vehmaalla.  Paikka on meren äärellä ja erittäin kaunis luonto. Yksi erikoisuus oli Helannon naapuri joka on paikallinen kylähullu, valtakunnan johtaja natzi Pekka Siitoin. Natzi-Pekan pihalla liehui hakaristilippu ja hakaristejä oli siellä täällä. Mitähän Mr. Bakrov  ajatteli moisesta.

Bakrovin vierailu päättyi aikanaan. Kun tapasimme sitten myöhemmin Klaipedassa kysyin häneltä mikä oli parasta suomen vierailulla. Hän vastasi: se, että sain ajaa Helannon amerikkalaista autoa jossa oli automaattivaihteet. Pahin pettymys oli ettei hän päässyt isoihin tavarataloihin. Hän oli myös katkera vartiasta joka seurasi häntä joka paikkaan. Bakrov oli nähnyt, että vartialla oli myös taskuase. Eihän Bakrovilla ollut mitään aikeita loikata eikä hän ollut poliittinen henkilö. Kyllä kävi vähän sääliksi hyvää miestä.

Ilkka Ylikojola

TEBOSTAR kuvia ja historiaa

SATTUMIA 3

Lähettänyt IlkkaYlikojola

Olin M/s Actiniassa ykkösmestarina 1970 kesästä vuoden 1971 kevääseen. Minulla ei ollut kuin konemestarin kirjaa mutta laivan siiffi anoi ja sai minulle dispanssin ylikonemestarin jobiin.

Laivan loppulastia lastattiin Kotkassa. Lähtöpäivänä viisi poliisia tuli laivaan ja veivät siiffin (jatkossa Arska). Päällikkö oli tilannut uuden siiffin konttorista jo aikaisemmin. Tuli selvitetyksi, että poliisit veivät Arskan tutkimuksiin koska poliisin tietoon oli tullut että Arska ottaa vaimonsa mukaan reissulle ja heittää hänet matkalla mereen. Päällikkö kyseli konttorista uutta siiffiä ja sai kuulla, että odotellaan tuloksia viranomasilta. Neljä tuntia poliisit ja psykiatrit tutkivat onko mies hullu vai järjissään. Kun Arska tuotiin laivaan hän meni suoraan kipparin luokse ja näytti papereita. Minulla on terveen paperit mutta onko sulla.

Juttelimme asiasta Arskan kanssa. Hän kertoi, että psykiatri oli sanonut: Kyllä te olette terve mies mutta teillä on hyvin pirullinen luonne. Ja tämähän piti tasan tarkkaa paikkansa. Arska sanoi, että väärään ilmiantoon syylliset tullaan viemään oikeuteen. Oikeutta ei tiettävästi koskaan käyty. Kansipuolen ja konepuolen välit tässä laivassa olivat erittäin huonot. Tästä johtui, että kippari halusi päästä Arskasta eroon.

Ilkka Ylikojola

ACTINIA kuvia

OULU 2 katoaminen

Lähettänyt PenttiUtriainen

Hinaaja Oulu 2:n katoamisesta 60 vuotta.

Oulun Pikisaaressa valmistui 1908 höyryhinaaja Warma Snellman yhtiölle, joka myöhemmin fuusioiden kautta muuttui Oulu Oy:ksi 1936. Pituutta oli 22.59 m, leveyttä 5.04 m ja syväys 2.2 m. Koneteho oli 290 hv.

Talvisotasyksynä 1939 hinaaja oli tulossa tarakan kanssa Oulun Korkeasaareen, kun tuli määräys lähteä kiireesti Porin edustalla olevaan Reposaareen. Siellä ulkovartiointia suorittaessaan 6.1.1940 Warma kaatui jäiden puristuksessa ja upposi. Aluksessa oli tuolloin kaksikerroksinen bryggaus. Warma saatiin kuitenkin nostettua ja Reposaaren telakalla suoritettiin perusteellinen uusinta. Tällöin kansirakenteet muutettiin yksikerroksisiksi.

Kuten alkuperäiset tutkintapöytäkirjat, joiden on luultu kadonneen, kertovat: lauantaina aluksen päällikkö Iivari Karppinen oli maininnut piiriesimies Virtarannalle aikovansa ajaa ulkoväylää, sillä kapea ja matala rantaväylä syyssumussa olisi liian vaarallinen. Luotsien ilmoituksen mukaan oli näkyvyys hyvä ja tuuli 1-2 bof. länsietelästä. Illalla klo 20 aikaan tuuli kiihtyi ja muuttui lumipyryksi. Merivartioveneen MP 110:n päällikön mukaan tuuli oli illalla jo 6 bof. Vartiovene oli yrittänyt sunnuntai aamuna samaa reittiä Raaheen kuin Oulu 2, mutta tuulen vuoksi joutunut palaamaan suojalle ja jatkanut matkaa vasta maanantaina.

Hinaaja Oulu 2 (II) ent. Warma, jonka nimi oli muutettu, lähti sunnuntaiaamuna 21.11.1943 klo 8 aikaan, kohti Kalajokisuuta, mutta se ei saapunut määränpäähänsä milloinkaan. Hinaaja katosi matkallaan ja joulukuun 13 päivänä Hanhikiven rannassa löytyi pelastusvene, ilman airoja, eikä veneessä ollut myöskään pohjatappia paikoillaan. Vartiovene MP 110 ajoi keskiviikkona Raahesta Rahjaan, mutta ei kuitenkaan havainnut merkkiäkään Oulu 2:sta matkan aikana.

Virtaranta sai kuulla tiistaina ettei hinaaja ollut saapunut perille Kalajoelle. Koska maanantai ja tiistai päivät olivat sankan sumun peitossa, ei alusta osattu kovin kovasti kaivata, koska oletettiin sen makaavan ankkurissa jossakin Maakallan luona. Marjaniemen luotsiasema ilmoitti aluksen ohittaneen aseman sunnuntaina klo 13 aikaan. Nahkiaisen majakkalaivalta ei sitä ollut havaittu, eikä Ulkokallastakaan.

Keskiviikkona klo 19 aikaan lähetettiin radiossa viesti: Laivuri Iivari Karppinen, koetamme etsiä teitä huomenna Ouluyhtiö. Sama tiedote välitettiin vielä samana iltana klo 22 uutisissa. Oletettiin hinaajan saaneen konevian. Komentajakapteeni Enqvist antoi vartiovene MP 101:lle määräyksen aloittaa Oulu 2:sen etsinnät. Myös Luulajasta pyydettiin etsintäapua. Jälkeäkään aluksesta ei havaittu, vielä 30.11.43 suoritettiin ruotsalaisten toimesta lentotiedustelu, mutta tuloksetta. Aluksella oli 20 tn. kivihiilibunkkeri, josta 3 tn kannella. Välirallit oli tosin jätetty pois, jotta hiili pääsisi valumaan pataruumaan. tässä oletetaan olevan uppoamissyyn. Myrskyssä vesi pääsi aluksen sisään, ja upotti hinaajan.

Kaksi viikkoa katoamisen jälkeen insinööri E. Mannerin mukaan luovuttiin etsinnöistä ja todettiin hinaajan uponneen. Kuten Lauri Vallon Viljo-veli ihmetteli, että mihin perämies tarvitsi pyhäpukua ja kivääriä, jotka hän otti matkalle ? Oliko matkan tarkoituksena jotain muuta kuin tarakan haku ?

OULU 2:n mukana hukkuneiden siunaus toimitettiin lauantaina 13.7.1946 Hailuodon edustalla, Marjaniemen kohdalla mereen. Pekka Starck oli unessa ”keskustellut” Iivari Karppisen kanssa, joka oli sanonut paikan missä ovat. Siunaus suoritettiin tällä paikalla. Miehistöön kuuluivat pääll. Vilho Iivari Karppinen s. 13.4.1895 Säräisniemellä kotipaikka Oulu, konem. Ahti Arvid Mikkonen 6.9.1915 Oulu, lämmittäjä. Mikko Emil Heusala 8.9.1904 Haukipudas, konem. Svante Pisilä 10.6.1906 Alavieska, peräm. Lauri Viljam Vallo 19.7.1901 Alatornio kotip. Haukipudas, lämmittäjät Leander Arffman 3.7.1888 Oulu, Reino Armas Navila (Nalkki) 28.10.1924 Oulu, kansimies Matti Suorsa, 18.3.1926 Tyrnävä kotip. Oulu sekä kokki Senja Viero 24.10.1922 Nivala. Laivamiesten seppeleen laskivat pääll. Jussi Starck ja ajomies V. Huhtakangas. Myöhemmin on selvinnyt, että on löytynyt toinen vene Simosta ja pelastusliivejä Ruotsista. Veitsiluoto Oy:n konttorissa paljastettiin muistolaatta 30.3.1994.

Teksti ja kuvat: Pentti Utriainen

laivahistorian harrastaja

 

Lähteet: Alkuperäiset poliisi tutkintapöytäkirjat

Tuula Annala: isänsä Kalle Vierron kertomaa

Lehtitiedot Kaleva ja Liitto

Tuomon Starckin puhelinhaastattelu.

Viljo Vallo / Seura

Toinen yhteydenotto, joka on myös tutkittava tuli eräältä kalastajalta. Hän sanoi puhelimessa, että lokakuussa 1960 tarttui heidän verkkoihinsa useita laivan pohjalevyjä. Ne olivat jo aika ruostuneita, mutta osaksi hyvässä punaisessa maalissa. Niissä oli sormen mentäviä niitin reikiä. Lukiessaan Rantapohjassa 20.11.2003 olleen kirjoituksen, otti yhteyttä. Harmitteli tavattomasti, ettei silloin tullut ilmoitettua kenellekään, mutta asia on vaivannut kaikki nämä vuodet. Hän halusi, että tieto menisi joillekin sukeltajille, että se selviäisi. Kyseinen kalastaja on laittanut minulle merikortin kyseiseltä alueelta, johon hän on merkinnyt tarkan paikan. Tapahtumapaikka on Raahesta etelään ja olen ollut yhteydessä Merimuseon arkeologiseen osastoon. Kalastajan mielestä se voisi olla Oulu 2:n haveripaikka, mutta voihan levyt olla jostain muustakin hylystä. Karttalehden toimitan Helsinkiin, joten jäädään odottamaan tuloksia.

 

OULU 2 KOHTALO

Kun nyt on lehdistössä nostettu esiin jälleen Oulu 2:n kohtalo, niin palataan Rantapohjassa 20.11.2003 ja 29.4.2004 olleisiin kirjoituksiini.

Kuten alkuperäiset tutkintapöytäkirjat, joiden on luultu kadonneen, (yhdet kappaleet ovat minun hallussani) kertovat: lauantaina aluksen päällikkö Iivari Karppinen oli maininnut piiriesimies Virtarannalle aikovansa ajaa ulkoväylää, sillä kapea ja matala rantaväylä syyssumussa olisi liian vaarallinen.

On liian paljon kysymyksiä ja liian vähän vastauksia niihin. Miksi Iivari Karppinen keskeytti lomansa ja vapautti tuuraavan kapteenin matkalta? Miksi Viljo Vallo otti mukaansa pyhäpuvun ja kiväärin. Tällaiset varusteet eivät kuuluneet normaalisti hänen matkatavaroihinsa? Miksi otettiin Oulusta kahden viikon muonavarasto? Evästä olisi saatu Kalajoeltakin. Ja oliko kuinka normaalia ottaa täkille noin suuri bunkraus?

Olen keskustellut joidenkin hinaajan miehistön omaisten kanssa, vuosien varrella. Heidän käsityksen mukaan, hinaaja ei ollut tarakanhakumatkalla. Heidän mielestään edessä oli Saksan matka, ja joidenkin tietojen mukaan se on nähtykin Saksassa toisen nimisenä.

Jos näin on nousee mieleen kauhuskenario, mitä miehistölle on voinut tapahtua, sen jälkeen kun asevelisopimus Suomen ja Saksan välillä päättyi.

Tuon syksyllä 2003 olleen kirjoituksen johdosta sain puhelun eräältä kalastajalta, jonka verkkoihin oli tarttunut Raahen eteläpuolella lokakuussa 1960 laivan pohjalevyjä. Ne olivat ruosteisia, mutta niissä oli myös varsin kirkasta punaista pohjamaalia. Warma, josta myöhemmin tuli Oulu 2 oli kunnostettu ja pohjamaalattu edellisen uppoamisen jälkeen 1940, siis kolme vuotta ennen onnettomuutta. Kalastajat olivat vihapäissään nakanneet nuo levyt, jossa oli sormenmentävät niitin reijät, takaisin mereen, koska olivat rikkoneet verkot. Soittaja oli ollut erittäin harmissaan nämä vuosikymmenet, sillä nehän saattoivat olla Oulu 2 levyjä. Laitoin hänelle merikortin kyseiseltä alueelta ja hän merkkasi paikan ruksilla ja palautti kortin minulle. Olin yhteydessä Merimuseon arkeologiseen osastoon ja laitoin merikortin ja kyseiset artikkelit sinne. Sieltä luvattiin, että kun seuraavan kerran sopiva laiva tulee Perämerelle niin viistotutkalla ajetaan kyseinen alue. Oli vain niin huono tuuri, että kummallakin kerralla oli liian huono sää, kuvaukselle. Eräs konemestari, joka palveli näillä aluksilla oli minuun yhteydessä ja piti ajantasalla. Myöhemmin ei asiaan sitten ole palattu. Toivottavasti asia saadaan rullaamaan ja mysteeri vihdoin ratkaistua.

OULU 2:n mukana hukkuneiden siunaus toimitettiin lauantaina 13.7.1946 Hailuodon edustalla, Marjaniemen kohdalla mereen. Pekka Starck oli unessa ”keskustellut” Iivari Karppisen kanssa, joka oli sanonut paikan missä ovat. Siunaus suoritettiin tällä paikalla.

Silloisen Veitsiluoto Oy:n konttorissa paljastettiin muistolaatta 30.3.1994.

WARMA

Kuva: Pentti Utriainen kokoelma

Pentti Utriainen