Muuta muistelua

” Kauan etsin - kauan kuljin - vihdoin saavuin Hampuriin..” lauloi Irwin 1970-luvun menestyskappaleessaan. Sen taustallahan olivat Irwinin ja Vexi Salmen seikkailut 1960

-luvun Hampurissa. Itse ”seikkailin” kaupunkiin sillä kertaa viheliäisellä feederillä, jonka nimen jätän kertomatta. Voin vain todeta, että eräässä asiassa kirkas mitalisija olisi langennut tälle muinaiselle saksalaiskölille. Nimittäin mikäli sitä olisi mitattu sekä kansallisten että kansainvälisten määräysten rikkomisessa.

Luonnollisesti pihistelystä oli tehty tiedettä ja taidetta. Se käsitti esimerkiksi Itämeren veden evaporointia juomavedeksi, tai ainakin sen yrityksen. Reittijakojärjestelmien ”oikaisemista” siten että luhistuvan suurvallan rajavartiostoakin varmasti hirvitti. Kuukauden provianttitilaus mahtui Post It -muistilapulle; edamjuustoa ja lauantaimakkaraa, vv. Porukan esti nälkiintymiseltä vain ja ainoastaan hyvän kokin taidot sekä työmotivaatio. Hyvä kokkihan tekee huonommistakin tarpeista kelpo ruokaa – huono pilaa hyvätkin tarpeet.

Porukan lohtuna oli kuitenkin privatti kanta-asiakkuus Zerssen -shipsuliikkeessä Kielissä. Ostokset eivät suinkaan käsittäneet muonatarpeita. Niinpä tämä ”asiakkuus” ylen harmitti erästä nimeltä mainitsematonta organisaatiota. Se toimi vielä silloin itsenäisessä Suomessa Valtiovarainministeriön alaisuudessa.

Edelleen aluksen stailia kuvannee varustamon viisasten kiven löytäminen vakavuusongelmiin. Sen mukaan GM:n (eli vaihtokeskuskorkeus/aluksen vakavuus) tunsi ”perstuntumalla”. Hyvä neuvo maista käsin alukselle jossa on jatkuvia vakavuusongelmia. Varustamon hengessä eli ”päällikkö”, jonka vähäisen järjenjuoksun oli 24/7 -vahdin ajo himmentänyt lopullisesti. Hänen habitustaan kuvasi hyvin hänen hammasharjaviiksissään törröttänyt kuivunut piimä. Se tuntui vain lisääntyvän silloin kun minimaalinen ruokaraha siihen riitti.

Saavuimme siis ”Elben kaupunkiin” ja kölivanhus joutui pakkotokkaan varustamon mieliharmiksi. Iltasella suuntasimme läheiselle St.Paulin kaupunkialueelle. Siellä kun oli tarjolla sekä sielun että ruumiin virkistystä; Suomalainen Merimiekirkko ja syntinen Reeperbahn.

Noihin aikoihin Hampurin Merimieskirkolla oli kookas puhava papukaija Zeke.

Kuka muistaa? Silloin sattui olemaan Kalevalan päivä, ja kirkolle saapui runsaasti suomalaisperäisiä ns. Saksan morsmaikkuja.

He saapuivat kirkolle pääosin Volkkarikyydeillään. Se vähän mietitytti koska läntisessä Saksassa Mersut ja Bemarit olivat jo tuolloin ihan tavallisia keskiluokan autoja. No, ehkeivät kaikki ollet päässeet, tai joutuneet, naimisiin ”Herr Doktor`in” kanssa. Sitä pohdiskelin seuratessani heidän saapumistaan ja salin täyttymistä.

Väkeä kyllä riitti; joku oli pistänyt päälleen oikein kansallispuvun. Morsmaikut katselivat vähän alentuvasti meitä muutamia jotka kai tunnisti merenkulkijoiksi.

Eräskin nirppanokka on jäänyt mieleeni. Hänet kun toi paikalle vanhalla Volkkarin rämällä miekkonen joka ei ollut ihan kantasaksalainen. No, tohtorismies varmasti hänkin.

Niinpä tilaisuus saattoi alkaa. Kansallispukuinen esiintyjä oli tullut ihan Suomesta asti.

Hän aloitti esiintymisensä lausuen otteita, varssyjä Kalevalasta. Samalla Zeke alkoi huutaa häkistään salin nurkasta: ”TURPA KIINNI, TURPA KIINNI.. !” Esiintyjän värssyt menivät sekaisin pahan kerran yleisön pidätellessä naurua – eihän kirkossa saa nauraa.

Joku laukaisi tilanteen ja pisti mustan hupun Zeken häkin päälle. Zeke luuli että oli tullut yö ja lopetti huutonsa. Tilaisuus saattoi jatkua pienen hämmingin jälkeen.

Itse olin kuitenkin saanut riittävän annoksen sielun ravintoa. Poistuessani pohdiskelin oliko Zeke tehnyt merkittävimmän tulkinnan kansalliseepoksestamme Kalevalasta, sitten Elias Lönnrothin päivien.

Suuntasin kohti läheistä Herbertstrassea. Se tunnettiin paremmin ”peltikujana”. Myöhemmin tieni vei Grosse Freiheit`lle; suureen vapauteen. Siellähän sijaitsi Irwinin ja Vexin tunnetuksi tekemä yökerho Colibri!

Hank

... matkanjohtaja ja ciiffi ruokailivat pääsääntöisesti kahdestaan salongissa, joissakin aluksissa mukana oli försti. Asian kai päätti ”His Master`s Voice”.

Asetelma oli varmasti mukava ja ateriahetket sen mukaisia. Silloin kun henkilökemiat toimivat. Eikä sitä ruokaryyppyä, toistakaan tarvinnut ottaa salaa pentterissä. Jos kipinä vielä oli yhteistyökykyinen ja -haluinen sekä Helsinkiradio ”lakkasi”yllättäeän kuulumasta Ristnan majakan valon painuessa pohjoiseen horisonttiin, saattoi ottaa kolmannenkin ruokaryypyn....

Entäs sitten jos ne henkilökemiat eivät pelanneet ollenkaan ja erimielisyyttä oli kaikesta. Yhteiset ruokahetket saattoivat olla ”ikuisuuksia”. Silloin varmasti mitattiin salongin pöydän pituus. Päällystömessiin ruokailemaan siirtyminen olisi kuitenkin ollut tappion myöntämistä, vai?

Ainakin matkanjohtajan oli vaikea vedota erimielisyyksissä ”limadskeihin”. Silloinhan antoi toiselle psykologisen aseen.”Olen sinua ylempi arvoasteikossa – olen oikeassa” -kapiaisasenne paljastaisi sekä heikot kommunikaatiotaidot että huonon itsetunnon. Siten kadotettua itsetuntoa ei palauttaisi edes uudet piilokorot tai tupee, jonka vakioparturi oli luvannut pysyvän päässä hirmumyrskyssäkin. No, mutta salonkiruokailu oli varmasti monelle tärkeä asia, mikä ettei. Oltiinhan niissä myös tiedon lähteillä, jos oltiin. Asetelma oli varmasti tärkeä ciiffeille vaikka siitä saivatkin joskus kärsiä. Muistan monetkin kerrat seurailleeni brygalta kuinka ciiffi taituroi lehmänsiltaa pitkin myrskyportilta toiselle sadetakkiinsa kääriytyneenä, varoen visusti alla täkillä vellovaa vihreää valtamerta. Sitä jonka pärskeet välillä kastelivat varomattoman munaskuita myöten. Salonkiville ja kipinäkin kun saivat myös omat pärskeensä munaskuilleen, tai, jos ne olivat hameen alla..

Tällaiset asiathan yleensä pysyivät - josko niitä oli - salongin skottien sisällä. Muistan kuitenkin erään tapauksen melko läheltä seuranneena. Matkanjohtajan ja ciiffin välillä oli ollut kitkaa jo pidempään. Se leimahti ilmiriidaksi kun tämä nimitteli ciiffiä ”pojaksi”. Taisipa vielä olla niin, että ciiffi oli muutaman päivän vanhempi kuin matkanjohtaja!

Hank

Kirjoitin äskettäin mt Enskerin viinanhöyryisestä miehistön vaihdosta. Moni ei ehkä usko, mutta nuo asiat tapahtuivat todellisuudessa.

Turha sitä on kaunistella, että etenkin tankkilaivoilla käytettiin alkoholia reippaasti, liiankin usein. Se oli aikansa ilmiö. Silti hommat pelaisivat melko hyvin, lastit tulivat ja menivät perille. Viinaa siis tuli käytettyä ja kannettuakin ihan muidenkin tarpeisiiin, milloin se vaan oli mahdollista. Harvan sitä käy kieltäminen, vai?

Olen itse seuraillut, läheltä ja kaukaa – maista ja mereltä, suomalaista merenkulkua 1970-luvulta lähtien. Eräästä aisasta olen hyvilläni. Huumausaineet eivät ole koskaan olleet suomalaisen merenkulun tai –kulkijoiden suosiossa! Jos olisi mitenkään ollut, olisin siitä varmasti kuullut meneniden liki 40v aikana. Olen myös nähnyt asiakirjoja ”for your eyes only” joista asian olisi pitänyt esiin nousta, mikäli se olisi ollut vähänkään laajempaa.

Asia mietityttää täällä Aasiassa, missä välillä oleilen.Täällä huumausaineet ovat kasvava riesa, huolimatta niiden kriminalisoinnista. Ei täällä kannata mennä paikalliseen PRH:n kannabisyhdistyksen perustamisasiakirjojen kanssa. Näissä maissa useimmissa kun on kuolemanrangaistus huumerikoksista.

Näin esim.Indonesiassa, missä tilanne erikoinen ja relevantti. Kuolemanjonossa ”death rowssa” on noin 130 henkeä, joista valtaosa huumeiden diilauksen vuoksi. Jonossa on myös ulkomaalaisia, ml brittiläinen vanhempi nainen. Uudella presidentillä on erittäin tiukka suhtautuminen näiden armahtamiseen. Nähtäväksi jää, päätyykö myös ”hänen majesteettinsa alamainen” telotuskomppanian eteen!?

                                          Oikeassa olet Brother Hank,kyllä elo oli silloin stressittömämpää,satama-ajat pitempiä,ja kai silloin kateltiin vähän läpi sormien pienempiä töppäyksiä,tietysti jos joku mulkkusberg oli laivassa niin se voi tehdä olon ikäväksi.

                                              Sanotaan nyt heti,ettei tule sellaista tunnetta että minä tässä brassailen pitkillä seilauksilla että minulla oli pisimmät ajat laivassa,kerran n,18 kk,jatoinen noin puoltoista vuotta.

                                              Mutta piti kertomani eräs tarina:Olimme kerran Monfalconessa,Venetsian nurkilla,lossasimme paperikoneen osia,Suomalaiset rakensivat paperikonetta jossain lähistöllä.Kaijalla oli siisti ravintola karvalakki-ja ruokapuoli ja siellä vietettiin aikaa,eräänä Sunnuntaina sinne tuli näitä rakentajia perheineen syömään,eihän me oltu mitään rähinöitsijöitä,tupakkia poltetiin ja kiroiltiin,äänet tais vähän nousta,mutta kuitenkin eräät rouvat siitä veti hernet nenäänsä ja tuli vähän sanomista,no teknikot häipyivät aikanaan jasitten paikan isäntä tuli juttelemaan ja kertoi että häntä oli vaadittu ulkoistamaan meidät."NeverHappens" oli isäntä sanonut ja kertoi sitten seuraavan stoorin:Hänellä oli ollut samalla paikalla sjappi joka oli jo parhaat aikansa elännyt sitten kaijaan sattui yht aikaa pari Suomalaista villin linjan laivaa nimet olivat tutut mutta nyt jo unohtuneet.Pojat olivat tapella jytyttäneet siihe malliin että kun laivat viimein lähtivät oli hänen sjapistaan suurinpiirtein vain päreet jäljellä,mutta niillä rahoilla mitkä nämä pugilistit jättivät hän rakennutti tämän uuden rakennuksen,ja Suomalaisia ei sieltä heitettäisi ihan helpolla ulos. 

                                               Että tällaista,muuten se otsikkohan on Provosointi että välillä voi vetää vähän yli?

Lokakuussa 1978 Nesteen mt.Eskerissä oli Bilbaossa suurehko miehistön vaihto. Alus ajeli tuohon aikaan Yhdysvaltain ja Länsi-Afrikan sekä Euroopanliikenteessä. Se saapui silloin Nigerian Bonny Riveriltä raakaöljykuorma päällään tähän Baskimaan satamaan.

Moista vaihtomatkaa piti lentää peräti Köpiksen ja Lontoon kautta. Osa porukasta oli ”matkakunnossa” jo etupainotteisesti, mikä oli ajalle tyypillistä. Sähkömies oli jo Heathrowssa aika vauhdissa tai vauhditon, miten vaan. Matkanjohtaja toiminut kippari meni terminaalin tiskille ja kuulutti keskusradiolla. Se kuului ainakin siinä Euroopan lentojen terminaalissa:” Ssähhgömies [...] hethi lenthogoneeseen!” Tämä mahtoi naurattaa muitakin terminaalissa olleita suomalaisia. Tuskin kenellekään suomalaiselle jäi epäselväksi ettei mikissä ollut ihan kantasuomalainen. No, sähkömies löytyi ja Bilbaon lento pääsi lähtemään melko ajoissa. Kommellukset eivät tulisi jäämään tähän.

Bilbaon lentokentällä eräältä löytyi puukko tullitarkastuksen yhteydessä. Baskimaassahan oli jo tuolloin separatistien aiheuttamia levottomuuksia ja lentokenttäturvallisuutta oli tehostettu. Tullimiehelle ei meinnanut riittää selitykseksi, että kysessä oli merimiehen työkalu. Pääsimme kuitenkin ulos kentältä ja meklarin järjestämään bussikyytiin sekä edelleen matkaan kohti öljysatamaa.

Enskeri makasi melko tyhjänä VLCC-luokalle tarkoitetussa kaijassa. Siinä oli isot fendarit ja tukeva hydraulinen maagangway. Siten ulkosivun ja kaijan välissä oli runsaasti tilaa. Osa sekä tulevasta että lähtevästä porukasta oli jo poissa pelistä. Kaippa koneessa joku oli tolpillaan kun aluksessa oli valot ja lastiturbiinit vinkuivat tasaisesti.

Täkillä oli porukkaa heikosti, mutta jokunen sentään. Poosu oli aika vauhdissa, silti toimintakykyinen. Hän oli varsinainen näky vaaleissa matkatamineissaan. Ne kun olivat jo tuossa vaiheessa länsiafrikalaisella raakaöljyllä kyllästetyt.

Itse aloin heti venttiilivahtiin. Samalla tuli tietysti myös suuri määrä provianttia. Provianttikuskilla oli jotensakin myynnissä juomia, mikä ei ollut ihan tavallista. Tuskinpa ns. provianttikaljat olisivat riittäneet sellaista etukenoa takaamaan, mikä harvalukuisella kantajaporukalla oli.

Päälle saapunut kippari - tyylilleen uskollisena - oli jo toteuttanut pikakieltolain. Se tulisi jatkumaan seuraavat kuukaudet tai ainakin hänen törninsä ajan. Tämä ei kuitenkaan täysin tepsinyt tilanteeseen, etenkin kun pois lähtevällä kipparilla lienee ollut hieman erilainen näkemys asioista.

Bussi oli saapunut hakemaan pois lähtijöitä jotka olivat todella lomatunnelmissa.

Ollessani miehistön messissä ahterissa kahvia keittämässä, siellä notkui eräs ulosmaksava puolikas. Hänkin oli varsinainen näky; ilman paitaa ja olkalaukku poikittain yli rinnan. Siitä pilkisti matkapullo. Kädessään hänellä oli hieno lasikuitunen matkalaukku. Hän lähti messistä hoippumaan kohti gangwaytä

Hetken kuluttua kuului vahtiperämiehen ääni walkie-talkiesta: ”Mies meressä laivan ja kaijan välissä – mene heti apuun!” Lähdin vauhdilla kohti gangwaytä mikä oli tosi tukeva ja hyvä sekä lähes vaakatasossa. Oli melkoinen saavutus pudota siltä, mutta edellä mainittu puolikas oli siihen kyennyt. Onneksi hänellä oli tilaa pudota/hypätä mereen jonne oli noin 10m pudotus. Fendariin tai muuhunkaan ei ollut vaaraa osua putoamisen aikana. Puolikas uiskenteli meressä kaijan ja ulkosivun välillä eikä ollut välittömässä hengen, mutta muussa hädässä kylläkin. Alhaalta merestä kuului epätoivoinen huuto: ”Matkalaukkua uppoaa, perkele! Siinä on paljon rahaa, auttakaa..!” Matkalaukku tosiaan kellui meressä hänen vierellään. Kaijan rakenne oli sellainen, että spanjurit kaijamiehet pääsivät pelastamaan häntä lähes meren pinnan tasossa. Heiltäkään ei hupia puuttunut. Puolikas kun oli riisunut housunsa laukkua pelastaessaan ja samalla oli menneyt kalsarit, josko niitä oli ollutkaan. Niinpä hän oli munasillaan kaijamiesten nostaessa hänet ylös merestä. Laukkukin pelastui ja viimeinen havainto hänestä oli poistumassa kohti kaijalla olevaa bussia. Alasti ja matkalaukku kädessään! Hänen lomansa oli alkamassa todella vauhdikaasti..

Porukat siis lähtivät ja alus alkoi olemaan tyhjä. Stripattiin viimeisiä ja peilailtiin tankkeja. Täkkiporukkaa oli minimissään kaikilta osin. Luotsi tuli ja päästiin lähtemään. Legotus piti tehdä hitaasti koska legotusporukkaa oli vain kolme; pumppumies, poosu ja vahtipuolikas(allekirjoittanut) lisäksi taisi joku koneporukastakin olla apuna. Onneksi kippari oli taitava aluksen käsittelijä. Lähtö siis oli vaikea ja hankala, sillä normilegotuskin oli raskas isommallekin porukalle.

Jotenkin sitä päästiin liikkeelle. Rikasimme poosun kanssa gangwayn ja leidarit luotsia varten. Luotsi tuli brygalta ja lähti laskeutumaan gangwayta alas. Poosu perässä. Luulin hänen varmistavan homman gangwayn päähän, mikä ei ollut tapana. Niin hän kuitenkin teki, mutta sen lisäksi hän laskeutui gangwayn päässä olleet leidarit luotsin perässä alas luotsikutteriin! Oli siinä luotsilla varmaan ihmettelemistä. Kutteri lähti palaamaan maihin poosuineen. Kesti jonkin aikaa jolloin kippari ilmeisesti kävi pientä neuvonpitoa VHFllä luotsien kanssa. Hetken päästä kutteri palasi ulkosivulle ja poosu kiipesi ylös. Hänen vaaleat vaatteensa olivat saaneet hieman lisäryvetystä raakaöljykyllästeen lisäksi. Matka saattoi jatkua...

Loppuhuomautus: Tämä tositapahtumasarja oli hyvin intensiivinen. Helsingistä lähdettiin aamukoneella ja Bilbaossa oltiin illan hämärtyessä. Luotsi jätettiin seuraavan vuorokauden puolella ennen Baskimaan auringon nousua. Paljon ehti kuitenkin tapahtua siinä välissä. Mysteeriksi jäänee, miten lomalle lähtevä puolikas päätyi mereen laukkuineen. Hyppäsikö hän pudottamansa laukun perään, vai? Poosun yllättävä ”poistuminen” hakee vertaistaan. Kyseisenä tapahtumahetkenä aluksessa oli toki paljon porukkaa. Vaan siitä pieni osa oli näkemässä, saatikka muistelemassa noita kadonneita hetkiä.

Those were the days!

Hank

       Kyllä se 40+ täyttyy 50-luvulta 90-luvulle ja tapahtui sinä aikana paljon,kolistimmipaatit lähtivät,olin itsekin "myymässä yhtä viimeisistä,ellei viimeistä säännöllisessä liikenteessä olutta.Lähtivät oljystimmit itse olin 60-luvun alussa vielä s/s Yrsassa,ihan mukava paatti,mutta en tiedä koska lähti viimeinen höyrylaiva.Katosivat trimmarit ja rasvarit.

       Katosivat stimmikaapit,ihan käteviä jos vain olivat sopivan kokoisia,eikä polttanut persettään stimmipillissä.Täytyy kertoa eräästä laivasta,stimmikaappi  oli lähemmäs 10 neliötä,vaikka kuutiothan sen määräsivät,sitä oli mahdoton saada kuumaksi ainakaan talvisaikaan,siinä oli suihku mutta putket olivat kalkkeutuneet umpeen jo aikoja sitten joten ainoa keino oli pumpata vettä käsipumpulla joka ei ollut stimmikaapissa,ahteriin ei tullut vettä hanasta.Donkeylle ei olisi ollut iso työ uusia putket,"mutku kaik on nykyäs niin kallist ni ei semmossi putkei ruveta ostamaha".Käytössä oli tasan kaksi pytsiä,jos meinasi ottaa rundvaskin täytyi välillä käydä pumppaamassa lisää vettä.En ymmärrä mikä meidät sai seilaamaan sellaisissa laivoissa  kun muitakin oli tarjolla,joku viehätys niissä oli.

     Tuli nähtyä Nielsenin nousu ja tuho Algot hävitettiin, FÅA sellaisena jona sen muistan, pieniä mustia laivoja vilisteli Itä-ja Pohjanmerellä katosi. AL-olihan niitä. Ruotsista kaatuivat "jättiläiset" Broström-konserni, Johnsson-line, Salen ja Transerit.

      Olihan siinä myllerrystä yhdelle työuralle.

                                                Jotenkin hiljaiselta tuntuu tämä muistelu-palsta,ovatko kaikki jo sanottavansa sanoneet,jättäneet tämän Hankin ja minun tehtäväksi,no nyt on aloittanut Marjatta,tervetuloa vain Hermannin Nuorisoseuraan,mukava kuulla myös vastakkaisen sukupuolen näkemyksiä.Täytyy kai heittää vähän bensaa hiillokseen jospa se roihahtaisi liekkiin.

                                                  No niin.Mielestäni 70-luvulla alkanut muutos,joka romutti sen kahden vuoden seilauksen ulkona jos aikoi saada vapaan kotimatkan,lyhenikö se kuuteen kuukauteen,en oikein muista koska seilasin 70-luvun pääosin svenskeissä,niin se mielestäni toi merelle porukkaa joka ei oikein kuulunut sinne. Väitän että esimerkiksi Nielsenin olisi ollut vaikeaa saada porukkaa jos olisi ollut vaara jumittua kahdeksi vuodeksi ulos,väitän myös etteivät miehet pienistä mustista laivoista jotka olivat työskennelleet vuosia laivoissa mutta eivät koskaan olleet merillä olisivat edes ajatelleet lähteä ulkoseiloreiksi Nielssenin kasvavaan laivastoon entisissä olosuhteissa.Nielsenillä keksittiin loistava idea viihtyvyyden nostamiseksi:Perustettin avioliittotoimisto!En tiedä miten se lähti käyntiin,kuten sanottu olin silloin muualla mutta kun 80-luvun alussa palasin taas yhtiöön oli toiminta jo saanut vakiintuneen muodon.eivät ne parisuhteet minua muuten kiusanneet,olin onnellisesti naimisissa,mutta kun näillä pareilla oli etuajo oikeus,pari kertaa sai sanoa hyvästit mielenkiintoiselle barcolle kun sinne tarvittiin taloushenkilökuntaa ja sellaista ei saatu ellei perämies/poikaystävä päässyt mukaan.

                                                    Tietysti uutta,kokematonta naispuolista miehistö jäsentä odotti joku kiiluvasilmäinen luigi joka tarjosi suojelua,se oli vaikea valinta monille kun kaikki oli uutta.Toisaalta oli myös naisia jotka ilmoittivat tulleensa töihin eikä muodostamaan parisuhdetta.Tavaroiden vaihto hytistä toiseen saattoi myös joskus mennä pieleen,menin kerran erääseen laivaan, hytin ovessa oli miehen mentävä aukko,tunteet olivat nousseet pintaan.

                                                    Vielä on kerrottava eräs tarina ahvenanmaalaisesta.siellä perämies ja messityttö olivat lyöneet hynttyyt yhteen,molemmat olivat tahoillaan naimisissa,sitten tuli miehistönvaihdoksia ja messitytön mies oli tulossa moottorimieheksi,silloin täytyi nauraa vahingoniloisesti,ei muuten mutta perämies sai elämänsä sätkyn,hän pelkäsi tosissaan.Hän olisi ottanut ulosmaksun mutta rahat eivät riittäneet lentolippuihin Valloista Suomeen ja vielä uudelle miehelle Suomesta Valtoihin,varustamo vaati tämän.perämiehen oli vain odotettava kohtaloaan.Ei siitä mitään tragediaa syntynyt.motori ehkä jotain oli arvaillut ja pyysi ja sai seuraavassa mahdollisessa satamassa ulosmaksun.

                                                     No niin,tällaista.Nyt vaan kaikki provosoitumaan!

         Rabaul,New Britain,Australian Papua New Guinea Territorio,nyt oltiin aussien vieraina ja sen huomasi heti rennosta aseenteesta,shortsihousuiset virkailijat ottivat asiat rennosti.Rabaulissa hoidettiin viralliset asiat ja lastauspaikka oli laguuni saaren toisella puolella,josta ei ollut kuin käsin piirretty "spesiaali",aussit kehoittivat meitä rentoutumaan ja tutustumaan Rabauliin, lähteä ehtisi ennen pimeän tuloa,kuljetus maihin oli"on the house".Näin tehtiin,ja seuravana aamuna aloimme lähestyä laguunia,tutkassa alkoi näkyä kaikuja jotka osoittautuivat kalastusaluksiksi ja niiden emälaivaksi johon saimme VHF:llä yhteyden,he ilmoittivat laguunin sisääntulon merkityksi kahdella tyhjällä öljytynnyrillä,näin oli,ja ajoimme sisään heidän toiveidensa mukaan,kun olimme ankkuroineet valmiiksi ajoivat he meidän sivullemme,siin sattui pieni kämmi heille ja ja meidän reelinki sai vähän koilhuja mutta ennenkuin me olimme saaneet satamaklaaria kunnolla tehtyä olivat heidän repairinsa jo korjaamassa vaurioita.Emälaiva oli Japanilainen erittäin hyvin organisoitu ja sain luotua hyvät suhteet heihin,mm.heidän kipinänsä hoiti meidä radioliikenteemme milloin oli tarpeellista,laivassa oli paljon eri alojen ammattilaisia jotka eivät varsinaisesti kuuluneet miehistöön.Eräs sukeltaja,ei laitesukeltaja,oli pyydystänyt suurimman simpukan mitä minä olin koskaan nähnyt,ehkä 50x80 cm,yritin tehdää kauppaa siitä mutta sukeltaja vain naureskeli,minä olin ehkä heppoinen ostajaehdokas,muut kohtelivat tätä miestä kunnioituksella,oli ehkä alansa huippua.

                                Tonnikalojen jäädyttäminen tapahtui niin että saalis pistettiin ensiksi jonkinlaiseen kemikaaliliuokseen jonka jälkeen se stuuvattiin jäärumaan ja sitten edelleen meille,tämä vei aikaa ja alkoi näyttää että lastauksesta tulisi pitkä mutta hätäkös meillä oli.Otettiin joskus Japanilaisten kipparin ja förstin kanssa päiväkaljat ja he kyselivät oli olut hyvää,minä myöntelin ja sen jälkeen hyttini oven eteen ilmestyi joka aamu koppa kaljaa.Mehän olimme aikarahdattuja joten mitään makuuaikoja eikä lastauspäiviä laskettu,mutta alkoi näyttää siltä että tämä lastaus venyisi rahtaajan mukaan turhan pitkäksi,ja rahtaaja alkoi tiedustella halujamme tiettyihin kompromisseihin,lähinnä siten että emälaiva antaisi lastille kemikaalikäsittelyn sitten vähän kuivumisaikaa ja lasti meidän jäädytettäväksi.Minä vihjaisin Japanilaisille että ehkä koppa kaljaa chiiffille voisi edistää asiaa,hän kun oli katsonut vähän vinosti minun saamiani kaljakoppia,neuvottelimme Kippari,chiiffi ja minä asiasta ja päätimme kokeilla yhtä satsia,joka onnistui hyvin,kalat jäätyivät odotusten mukaan mutta sitten oli vielä kustannuskysymys,meillä pyörivät kompurat jatkuvasti.Kippari vaihtoi sähkeitä Tukholman kanssa,Japanilaisten radiolla,ja lopputulos oli se että me jatkoimme lastin jäädyttämistä.

                               Aloimme aavistella timechartauksen loppumista sentähden että näitä kapasiteettivaikeuksia oli ollut ennenkin,laivan ja varastojen sopivuus ei oikein mätsännyt.Ninpä en ollut yllättynyt kun seuraavaksi lossaus-satamaksi ilmoitettiin Cambridge Md,oli tullut aika sanoa hyvästit näille kauniille saarille.Vielä kerran Rabauliin klaaraamaanulos ja sitten Havaijin ja Panaman kautta Valtoihin hiukan tuli haikea olo olivat nämä saaret tehneet suuren vaikutuksen.

Finlandian merinaiset kertoivat seilauksistaan rahtilaivoissa.  Kuuntelin heidän tarinointiaan kuin seikkailukertomusta kaukaisista maailmoista. Ihmettelin, miten he naisina selvisivät valtaosaltaan miehisessä työympäristössä. Eräs neuvoi heti tullessa katsomaan sopivan ”laivakaverin”. Se helpottaisi kaikkien elämää. Hangvindissä ymmärsin, mitä hän tarkoitti.

Myllyyn

Sain päähäni, että ehdin tehdä lyhyen reissun rahtilaivassa ennen lähtöäni Canadaan. Saisin matkustaa ja vielä rahaakin.  Merimiestyönvälityksessä selvisi, ettei minulla ollut mitään koulutusta alalle. Maan korvessa lapsonen ei merestä oppinut mitään. Vanhimpana lapsena sain olla isän käskassarana hevoshommissa. Talouspuolen työt olivat pikkasen hakusessa. Mutta messitytöksi kelpasin.

Klinikalle

Oli järkytys sinisilmäiselle maalaistytölle mennä sukupuolitautien poliklinikalle kuppa-ja tippuritesteihin. Liekö ollut muitakin tauteja… Eihän minun nuoruudessani tämmöisistä puhuttu koulussa saati kotona. Seksi oli tabu. Luonnon piti ajaa tikanpoika puuhun. 70-luvun alussa keskikaljan tulo kauppoihin ja hippiaate vapaasta seksistä auttoi huomattavasti tikanpoikaa.

Matka laivalle

Sain lentolipun Bremeniin ja agentin puhelinnumeron. Matkaseuraksi tuli ujonpuoleinen moottorimies. Soitin kentältä agentille, joka käski ottaa taksin ja mennä odottamaan Bier Stubeen. Minua jännitti mahdottomasti, ymmärtäisinkö, mitä ohjeita tämä agentti antaa puhelimessa. En uskaltanut edes maistaa saksalaista olutta. No, moottorimies uskalsi. Agentti sanoi, ettei Hangvind ole vielä laiturissa. Meidän pitäisi vaan odottaa. Hän tulisi hakemaan sitten meidät. Syödäkin saisimme hänen piikkiinsä. Illansuussa pääsimme laivaan.

Alku harvinaisen hankalaa

Tilanteen hirvittävyys selvisi pian minulle. Mihin olinkaan sotkenut itseni? Laivassa oli vain yksi tyttö, joka kaiken lisäksi ei tuntunut haluavan olla missään tekemisissä kanssani. Miehistön messikalle oli sitäkin avuliaampi. Apua minä tarvitsinkin. Koko homma, kaikki tavallisetkin käytännöt olivat outoja. En osannut mitään! Päätin selvitä ahkeralla työllä. Minä olin päällystön messissä. Toinen tyttö oli villenä. Miehistön ja päällystön messit olivat vierekkäin, joten auttavainen kallepoika varmaankin alussa teki töitä kahden edestä.

Rullaa

Illalla lähdettiin ulos Bremenistä. Yöllä Pohjanmerellä alkoi keinuttaa. Heti aamulla astiat ja puurokulho lähtivät liukumaan pöydällä. Minun olisi pitänyt kastella pöytäliina ja laittaa ne reunat pöytään. Ja kas kummaa, keittiön hellassakin oli reunat! Kahvinkeittokin Melitalla meni pieleen. Stuju parka!  Millaisen tumpelon maalaistytön hän olikaan saanut riesakseen. Hänen tuomionsa minun keittämästäni kahvista oli harvinaisen selvä: ”Mitä mullin kusta tämä on?”

Ihmissuhdeongelmia

Miehistön messikalle oli kiltti auttaessaan minua, mutta hän taisi ajatella saavansa muutakin kuin ystävyyttä ja kiitoksia. Kun homma ei mennytkään toiveitten mukaan, hän heittäytyi tosi hankalaksi, kerrassaan v-maiseksi. Lopulta stuju armahti minua. Hän vaihtoi salonkitytön ja minun työpaikkaa. Olen vieläkin pahoillani aiheuttamastani harmista.

Lastia ja maissa

Otimme lastia jossain Dunkerquen lähellä. En tiedä, vedätettiinkö minua. Minulle kerrottiin nimittäin, että lastin puulaatikoissa ei ollutkaan maataloustyökaluja vaan aseita. Olimme menossa Israeliin hakemaan Jaffoja.  Veisimme sinne ehkä salattua lastia.

Oli mukavaa, kun koneykkönen pyysi mukaansa maihin. Hän tuntui ihan selväpäiseltä ja luotettavalta.  Tuskin olisin yksin uskaltanut poistuakaan laivasta. Myöhemmin sain tietää, että hän oli ollut laivassa jo 244 päivää. Pysyykö siinä selväpäisenä? Käyttäytymisnormit olivat laivassa erilaiset kuin maissa. Huomasin sittemmin, että maissa lomalla aluksi oli ihan OK, mutta sitten alkoi rahat loppua ja laiva kutsua. Laivasta oli tullut koti ja laivatovereista perhe.

Biskaja ja Gibraltar

Matka jatkui kohti Haifaa pienoisessa merenkäynnissä työntekoa opetellen. Minua peloteltiin, että Biskajalla myrskyää aina. Ihmeekseni huomasin, etten tule merisairaaksi. Mutta auta ja varjele, kun menin huvipuistossa viikinkilaivaan. Ja sama juttu vuoristoradassa, meinaa kuolema tulla!   Enpä tiennyt, kun ohitimme Gibraltarin, että tulisin vielä menemään siitä monta monituista kertaa.

Haifa-Ashdod

Saavuimme yöllä perille. Lastia alettiin heti purkaa valonheittäjien loisteessa. Ihmettelin laiturilla olevia sotilaita, mutta sittemmin huomasin heitä olevan joka paikassa, esimerkiksi kauppakeskusten ovenpielissä. Siirryimme redille odottamaan jaffoja. Aamuisin sumu hälveni auringon alkaessa lämmittää. Haifan vanha kaupunki Jaffa (raamatun Joppe) näkyi palmuineen. Myös Karmel-vuori tuli vähitellen kokonaan esiin sumusta. Pojat hyppäsivät uimaan laivan kannelta. Aika poikia! Välimeri siihen aikaan (70-luvulla) oli vielä likainen. Olin näkevinäni muun moskan seassa jopa paskakikkareita. Silloinhan myös laivoista heitettiin monenlaista roskaa mereen. Itse muistan tyhjentäneeni biojäteastian kalojen syötäväksi.

Appelsiineja ja greippejä

Ashdodissa saimme niitä Jaffoja Suomeen vietäväksi. Iltaisin pääsin koneykkösen mukana käymään maissa. Kävimme uimarannalla ja kerran Karmel-vuoren rinteellä hienossa ravintolassa syömässä.

Monesti matka maihin tarkoitti rantakuppilaa. Yhdessä sellaisessa oli vessassa vain reikä lattiassa eikä varmasti paperia. Aika pian koneykkönen pyysi muuttamaan omaan hyttiinsä. En tiedä, pitikö kysyä lupa kapteenilta. Minä olin kyllä huono ville, mutta kapteeni oli fiksu mies eikä huutanut mulle. Se oli tietysti stujun tehtävä esimiehenä. Entinen ville alkoi jostain syystä suhtautua suopeammin minuun. Niin sanottu sosiaalinen elämä sujui.

Kohti Suomea

Menomatkalla olimme pimeän aikaan Englannin Kanaalissa. Silloin näkyi paljon valoja ja kuului tuuttauksia. Paluumatkalla satuimme valoisaan aikaan. Lontoossa oli todella äimistyttävää huomata vuoroveden vaikutus. Laiva meni ylös ja alas. Langkonki oli milloin missäkin asennossa ja venttilistä näkyi välillä pelkkää laiturin kiveä, välillä sataman rakennuksia. Olisikohan se vuorovesi ollut noin neljä metriä? Merimieskirkon työntekijä kuljetti porukkaa pikkubussilla kirkolle ja kaupungille.  Taaskaan en voi taata, että oliko se juuri tämä laiva, johon otettiin Suomeen tuotavaksi ruumis. Muistaakseni ”sinkkiarkku” pantiin provianttiruumaan.

Omenapuitten kukkiessa saavuimme Ouluun. Minun pestini (21.3.1975 - 26.5.1975) päättyi. Kone ykkösen pesti jatkui vaan. Lupasimme kirjoitella. Koneykkönen oli Hagvindissä 24.9.1974 -24.7.1975 eli 304 päivää ja 13.11.1975 - 9.2.1976. En  tajua, miten toiset olivat jopa yli vuoden laivassa. Tapasin yhden perämiehen, joka oli ollut laivassa 18 kuukautta! 1980-luvulla taisi lopullisesti muuttua systeemit, ettei vastikkeita voinut kerätä mielettömästi ja lomat oli pidettävä.   Koneykköselläkään ei ollut omaa kämppää maissa. Kun sitten myöhemmin hänen lomallaan tapasimme, asuimme hotellissa. Kyllä siinä rahat loppuivat ja laivaa tuli ikävä.

                              Aika on tehnyt tehtävänsä,vai oliko Suva liian väritön kaupunki,asukkaita siellä oli about 50 000,se sijaitsi Viti-Levun saarella ja englantilaiset olivat jättäneet sinne jälkensä,mm vasemmanpuoleinen liikenne ja pubintapaisia baareja.Poliisit käyttivät myös lava-lavoja,mutta niiden helmat oli saksittu niin että ne olivat kuin kellokukkia.Heimopäälliköitä ja muita merkittäviä miehiä kunnioitettiin Big Talking Chief-arvolla kuten Samoallakin.

                                Lossasimme ja bunkrasimme Suvalla,mutta muistijäljet sieltä ovat hyvin hatarat,joten ei kannata vääntää mitään väkisin,tulipa sielläkin käytyä.Niin turistiristeilijöitä vieraili siellä useampiakin päivän,parin vierailuilla.

                                Next port of call Rabaul New Britain

                         Tahiti,Society Islands,pääkaunki Papeete.Romaani Bountyn kapina,ja siitä tehty elokuva,sekä taidemaalari Paul Gauguin ovat antaneet näille saarille tarunhohtoisen maineen "Rakkauden Saarina".Entiedä sitten.

                          Papeeteen saapuminen sujui ilman suurempia murheita,sisään päivänvalossa,luotsin opastuksella nyt alkoi olla suuren maailman meininkiä.supercargoa ym,ja taas yksi onneton jenkki joka ei muuta osannut sanoa kuin valitella kovaa kohtaloaan kun yhtiö oli lähettänyt hänet tähän Jumalan hylkäämään paikkaan.lastaus sujui muuten hyvin mutta joka aamuinen ankkurista lähtö ja illalla kaijasta ankkuriin otti oman aikansa.Stuuvarijengiä oli kahdenlaista,osa porukasta oli toommosia 150kg:n jättejä ,osa taas pikkusia kuin kärpät,sanottiin että nämä isommat olivat hallitsijasukujen jälkeläisiä,yhdessä kuitenkin tekivät töitä.Heidän käyttämänsä lava-lavat,jonkinlaisia kietaisuhameita eivät varmaankaan olleet erityisen käteviä työvaatteita,lava-lavoja käytettiin yleisesti koko Oceanian alueella.

                         Kippari vuokrasi ilman suurempia mutinoita moottoriveneen käyttöömme,joten maissakäynti sujui vaivatta,niin,Papeete,rakkauden saarten pääkaupunki sitte,oli kyllä turismin pilaama,epäsiisti ja kaupallinen,varmaan saarilta löytyi sivussa  aitoja paratiisisaariakin mutta ne jäivät näkemättä.sipsu kyllä kuljetteli minua,kauppojen toivossa,maaseudullakin ja siellä oli kyllä hienot maisemat ja näköalat merelle,ei valittamista.Sipsu kyllä tarjosi naisseuraakin mutta en viitsinyt hirttää itseäni tällaiseen kauppaan,sillä hän odotti palvelua palvelusta.Huippu oli kun olin kerran yksin kävelemässä niin näin siistinolosen valkoiseksirapatun hotellin,puutarhamaisella pihalla oli baaritiski ja pöytiä hiema ihmetytti makean mädäntyneen tuoksu,mutta kyllähän noilla leveyksillä on kaikenlaista mädäntyneiden lehtien yms hajuja joten en kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.Vain merimies voi tietää kuinka kalja kusettaa ja aloin tuntea pienoista painetta,kyselin baarimikolta vessaa ja hän viittasi epämääräisesti puiston perälle,siellä selvisi tuoksun syy,hylätty uima allas toimitti vessan virkaa,sinne vain heitettiin kumpikin lasti. Kysellessäni baarimikolta asiaa hän selitti että baarilla ei ollut mitään tekemistä hotellin kanssa,hotelli oli suljettu ajat sitten.

                        Että tämmöistä Rakkauden Saarelta.Toki siellä oli hyvätkin puolensa,tuli nyt vain näistä huonommista kerrottua,ei sitä osaa olla koskaan tyytyväinen!

                         Next port of call,Suva Fiji Islands.