Muuta muistelua

Markku Kääntä välittänyt Äänimereen Pentti Utriaisen oheisen muistelun:

Vuosi 1956 oli maailmassa aika risaista aikaa, kuten on tänäänkin. Syksyllä puhkesi Unkarin kansannousu, Algeriassa oli itsenäisyystaistelut ja sitten syttyi Suezin kriisi. Oli huikaiseva kokemus 15 vuotiaalle pojannaskalille kokea näitä paikanpäällä. Joulu ja uudenvuoden vietto Egyptissä kaukana kotoa etelän auringon alla.

Oli marraskuun 9 p:nä kun meitä haukiputaalaisia poikia useampia sai pestin samaan laivaan. Helsinkiläinen höyrylaiva Turid oli Veitsiluodon redillä, kun menimme laivaan. Ahon Teppo ja Nikulan Helge trimmariksi, Raappanan Jussi jungmanniksi, Ojalan Oiva puolimatruusiksi, minä messipojaksi. Lisäksi timpaksi tuli hailuotolainen Lauri Virpi ja kun vielä Kemistä oli lämmittäjä Rissasen Tauno ja puolikkaana Pietilänahon Jorma, oli meitä pohjoisen poikia ihan kiva määrä, ei tuntenut itseään yksinäiseksi.

Tuntui uskomattomalta kun menimme meklarin moottorilla laivaan ja meklari sanoi meidän lähtevän Egyptiin Alexandriaan, illan pimeydessä valaistu vanha musta laiva näytti sellaiselta ettei sillä sinne asti voi mennä. Olihan sillä kuitenkin kokoa 4000 dwt ja pituus 95 m. Lastasimme 1200 standarttia sahatavaraa, loppulasti kuitenkin otettiin Ajoksessa koska Veitsiluodon vedet eivät riittäneet. Kaijassa makasi samaan aikaa suomalainen BERNA niminen alus jolla oli sama päämäärä, Alexandria, ja jonka miehistössä oli kurtinhautalainen Vilho ”Nesori” Toppinen. Lähdimme ulos Kemistä 16.11.1956 jäänsärkijä Sisun avustamana useamman laivan letkassa. Jäätä oli jo huomattavan paljon. Radiossa soitettiin sävellahjalähetystä Unkarin kansannousun uhrien hyväksi.

Saavuimme muutaman päivän jälkeen Kielin kanavaan jossa viivähti aikaa koska oli vilkas liikenne ja jouduimme odottamaan. Holtenaussa olimme iltaa viettämässä ja yöllä sitten koppasimme kadulta kissan mukaan laivaan mutta eipähän siitä ollut talon tavoille joten eroon oli päästävä pian. Kun laskimme sitten Ranskassa Le Havren laituriin, veimme sen kaupungille ja jätimme sinne sopivaan paikkaan. Yllätys oli melkoinen, kun yöllä tulimme laivaan niin katti oli ehtinyt jo ennen meitä laivalle.

Le Havresta lähtiessämme kolmas perämies Erik Forssell meinasi seilata ahteriin mutta tuli sitten luotsikutterin mukana laivalle. Siinä sitten reelinkiin nojatessamme hän kertoi minulle, että olemme juuri paikassa jota kutsutaan laivojen hautausmaaksi. Muistossa oli neljä vuotta aiemmin kun seurasimme jännityksellä radion välityksellä amerikkalaisen Flying Inteprisen taistelua myrskyä vastaan. Laivan kapteeni Henrik Carlsen taisteli laivastaan ja hengestään. Nyt sain olla itse samalla paikalla, nyt kuitenkin meri oli varsin rauhallinen.

Höyrykattila reistaili lähellä Espanjaa

Atlantin pätkä ennen pahamaineista Biskajan lahtea oli tyyni, samoin itse Biskaja näytti kauneimmat kasvonsa. Saapuessamme Espanjan rannikolle höyrykattiloissa ilmeni vuotoja joita kävimme korjaamassa Vigo nimisessä kalastajasatamassa. Saimme kalastajilta simpukoita joita sitten höyrypillillä tyhjennettiin ja tehtiin tuhkakuppeja. Försti Henry Arling otti heiltä pienen mustekalan elätiksi. Kun olin offiseerinen messikallena jouduin hoitamaan sitä aina hyttisiivouksen aikana, Arlingilla oli kaksio hyttinä jossa oli lepohuone ja päivähuone erikseen. Mustekala oli päivähuoneessa sinkityssä soikossa johon piti laittaa aina vettä, mutta ei siinä montaa päivää mennyt kun mustekala pääsi omaan elementtiinsä mereen. Sattui näet, että försti vahtiin lähtiessään unohti välioven auki ja mustekala oli hiipinyt makuuhytin puolelle.

Kun menimme Gibralttarista läpi tuli vastaan kreikkalainen laiva jonka täkille oli rakennettu aitaus missä kasvattivat sikoja. Saivatpahan tuoretta lihaa.

Suuntasimme keulan Algeriaan Oranin satamaan bunkraamaan kolia. Siellä sitten tuo katti meni koliproomuun uteliaisuuttaan ja hinaaja lähti juuri viemään proomuja pois joten pääsimme eroon siitä. Lähdimme Pietilänahon Jorman kanssa postiin viemään kirjeitä, niin siellä oli hienosti pukeutunut rouva, jolla oli todella upennäköinen koira. Sanoin Jormalle katoppa kun on sievä koira, johon hän sanoi ostetaan se. Niinpä menimme rouvaa puhuttelemaan mutta hän ei ollut halukas luopumaan siitä mutta Jorman kielitaidolla kaupat syntyivät kun tarpeeksi tuli frangeja. Olin edellisenä kesänä palvellessani Axelissa, ostanut Rostockista veivattavan grammarin. Eräs arabi tuli sitä ostattelemaan ja niinpä vaihdoin sen isokokoiseen kilpikonnaan. Pitihän sille antaa yksi levykin, niinpä annoin Harmony Sistersien Sataman valot. Eipä aikaakaan kun hän tuli vaatimaan kilpikonnaansa takaisin koska oli vääntänyt grammarista vieterin poikki ja kampi potkaissut kynsille. Vaan ei siitä kaupan purusta mitään tullut koska hän oli vihoissaan paiskannut vekottimen Välimereen.

Myös Nikula Helgellä oli ollut epäonnistuneita kauppoja. Helge oli juuri viemässä byssasta 10 l kahvipannua ahterin messiin kun arabi tuli taas hätyyttämään Helgeä. Tästä tulistuneena Helge heitti arabia sillä kahvipannulla muttei osunut. Vastakirjalta sitten perittiin reelingin yli menneen kahvipannun arvo. Kaupungilla kuhisi valtavasti sotilaita osa lienee ollut OAS:n miehiä mutta osa myös Ranskan muukalaislegioonalaisia. Algerian itsenäisyystaistalut olivat menossa, passeja ja muita papereita jouduttiin näyttämääm useaan otteeseen.

Kun pääsimme Maltan ohi tuli taivaanrannalle yhtäkkiä ikään kuin majakka joka liikkui erittäin nopeasti meitä kohti. Se osoittautui lentotukialukseksi joka vaati meitä pysähtymään. Saattueesta irtaantui fregatti joka laski meidän kylkeen ja sotilaita kävi laivassa tutkimassa paperit ja kyselivät mistä tullaan ja minne mennään ja mitä on lastina. Lähestyimme nimittäin sotatoimialuetta, Suezin kriisi oli alkanut kesällä. Nasseri joukot kansallistivat kanavan, Kuningas Faruk oli syösty vallasta muutamaa vuotta aiemmin.

Kun aloimme tulla Alexandriaan, se oli 16.12.56 eli päivälleen kuukausi siitä kun olimme lähteneet Kemistä. Meille tuli valtava kiire, koneista revittiin kaikki irti mitä lähti. Siiffi Eero Vartiainen komensi kaksi vahtia ”turkille” pataruumaan, fyyreihin lapioitiin kolia sen minkä ennätti polttaa. Nimittäin horisontissa alkoi näkyä s/s Berna, joka lähti viikkoa myöhemmin Kemistä ja uhkasi ottaa kiinni ja satamassa oli vain yksi kaijapaikka vapaana.

Olimme vielä kaukana laiturista, kun ensimmäiset kauppiaat nousi laivaan, heille heitettiin leidarit laivan sivulle joita myöten he nousivat täkille. Sieltä tuli räätäliä, suutaria, parturia ja ties mitä lienevät kaikki olleetkaan. Räätälit alkoivat mittailla miehistöä jotta pääsevät tekemään khaki-pukuja. Oli muuten hyvämuistista porukkaa löysivät kenelle mikäkin puku kuuluu ja kuka oli sellaisen tilannut.

Pääsimme sitten lossaamaan lastia, mutta mieleen hiipui ajatus selviämmekö ennen kevättä pois. Lossaus tehtiin nimittäin laivan omilla vinsseilla kaijalle, siitä arabin ottivat muutaman lankun tai laudan olalleen ja juoksivat kauemmaksi pinomaan. Paljon heitä oli, olipa joillakin aasit tai muulit vankkurien edessä johon lastasivat sahatavaraa. Pääsimme kuitenkin heti joulun jälkeen malmikaijaan lastaamaan kuparikiisua Saksaan, Nordenhamin kaupunkiin. Nyt se vasta usko meinasi loppua lastin saannissa. Laivan sivulle laitettiin niin fööriin kuin ahteriinkin kaksi laakonkia molempiin. Lasti näet kannettiin käsin sellaisilla sapilailla joissa kahden aisan varassa oli pieni lava ja kaksi miestä kantoi sitä. Ei se määrä voinut suuri olla mitä he kerralla kantoivat.

Onhan kuparikiisu painavaa tavaraa, mutta samalla painollahan lastikin lisääntyi. Mutta se loputon miesjono toista ylös toista alas, tuotti lopulta täyden lastin. Satamassa oli kyllä jonkinlainen elevaattori mutta Rostedtin SUSANNE oli ehtinyt sen alle ensiksi. Susannen täkkikolmosena oli martiniemeläinen Reijo Simojoki.

Työ jatkui arabeilla tauottomana, ainoastaan Allahin kumarruksen ajaksi työt pysähtyivät kaikki kumartuivat kontalleen ja kumartivat kohti mekkaa. Loppiaiselta pääsimme sitten lähtemään ulos satamasta.

Karmea hammaslääkäkarimatka

Mieltä mykistävä oli matka hammaslääkärille, kun meni enempi aikaa katupartioiden kanssa kun mitä itse hammaslääkärissä josta jäi karmeat muistot. Puudutusaineet olivat niin hidasvaikutteisia, että minullekin laitettiin kuusi piikkiä yhtä hammasta varten. Sitten se tohtori, iso mies kyllä olikin, puristi tongillansa hampaan ikenen juuresta poikki. Tämän jälkeen piti hakata meisselillä tynkä kappaleiksi ja ottaa palasina pois. Näin kävi myös Helgelle, kumpikin kuljimme suut auki seuraavana päivänäkin jolloin puudutus vasta alkoi poistua leukaperistä.

Paluumatkalla pysähdyimme edelleen levottomaan Algeriaan, Bônessa nyk. Annabassa, siellä täydensimme niin muona kuin hiilivarastoja kotimatkaa varten. Laiva oli rakennettu v. 1900 joten ikää oli 56 vuotta. Bônen satamassa täkkimiehet rappasivat ulkosivua niin ruosterapa meni kylestä läpi. Sisäpuolelle valettiin sitten betonipaikka jonka turvin päästiin jatkamaan matkaa. Vaurioalue oli onneksi vesirajan yläpuolella noin metrin verran.

Tammikuu oli jo sivu puolenvälin kun pääsimme Atlantille ja nousimme kohti pohjoista. Oli todella paha paikka Cadizin lahden jälkeen, Vicenten niemimaan edustalla, jossa meri alkoi möyrytä ja sitä jatkui Biskajalle saakka jossa oli nyt valtava myrsky. Jonkin aikaa ajettuamme jouduimme kääntymään takaisin ja ankkuroitiin Espanjan Cap Finisterren satamaan tuulta makaamaan. Eräs ranskalainen laiva lähti ylittämään 11-12 boforin myrskyssä Biscajan lahtea mutta viljalasti siirtyi ja syttyi palamaan. Laiva painui syvyyksiin mutta miehistö saatiin pelastettua. Meidän kipinä Pertti Laakso piti porukan hyvin ajan tasalla. Saavuimme kuitenkin onnellisesti Nordanhamin satamaan, josta siirryimme tyhjänä Gdanskiin lastaamaan.

Määränpäänä oli Porin Mäntyluoto, jonne saavuimme helmikuun lopulla. Mieleen on jäänyt satamaan tullessamme lähistöllä olevassa koulussa oli Suomenlippu puolitangossa. Sanottiin erään koulun oppilaan menehtyneen silloin raivonneeseen ”aasialaiseen”. Satamassa sain Haukiputaan seurakunnan kirkkoherralta Evert Kauppiselta kirjeen jossa hän ilmoitti rippikoulun alkavan joten otin ulosmaksun laivasta.

Rippikoulu oli jäänyt pahasti kesken syksyllä kun karkasin koulusta hankkimaan papereita merille lähtöä varten. Pastori Lennart Pellikka ei tästä tykännyt ja toiset pojat toi terveisiä, ettei tarvitse enää tulla rippikouluun.

Tällä reissulla sain kokea sen kusetuksen mitä nuoret pojat saivat osakseen, kylläkin huumorimielellä. Kapteeni Lars Tallqvist kutsui minut brygalle ja antoi pytsin käteen ja käski mennä konehuoneesta hakemaan ”korsteeni deekuja”. Lähdin pytsin kanssa konehuoneeseen jossa oli vahtivuorossa kone kakkonen Aleksanteri Sario. Kysyin häneltä kyseistä ainetta mutta hänen ilmeestä olisi pitänyt osata lukea ettei kaikki ole kohdallaan. Siirryin siiffin luokse hän sanoi, kuules poika nyt sinua juoksetetaan turhan perässä. Mene nyt kipparin luokse ja sano, että aine on loppunut, vein pytsin kipparille ja episodi oli päättynyt. Ei tällaista ainetta ole olemassakaan, mutta se on vanha tapa juoksuttaa kokemattomia. Kummallista ettei ensimmäisessä laivassa Axelissa tätä harrastettu.

Toinen episodi oli kun försti Ralph Henry Arlingilla oli tapana käydä ahterimessistä syömässä pullat. Trimmari Ahon Teppo nimitti hänet rusinapullaksi ja kehitti laulun Veturi-Villen nuotilla: Rusinapulla meiltä se pullat taas söi. Turidin siiffi Eero Vartiainen antoi nuorelle messikallelle elämänohjeen: elä poika ala tolskaamaan viinan kanssa. Iske siitäkin edestä lujasti kusisuoneen, se on hyvä harrastus.

Laiva myytiin Saksaan romuksi 28.8.1958, ehti kuitenkin käydä Iin Röyttässä josta lähti ulos 25.7.1958. Turid vei paperipuulastin Rostockiin ja tämä oli vanhan täällä kävijän viimeinen matka ennen romutusta. Viimeinen miehistö pestattiin 1-4.9.58 matkaa Mäntyluoto - Calais varten. Miehistö sai sieltä vapaan matkan ja palkan kotimatkalta. Ulosmönsträys tapahtui Helsingissä 19.9.58. Laiva kulki 1920-40 luvuilla paljon täällä Hulda Thorden nimisenä.

Pentti Utriainen

Katso kuvia HULDA THORDÉN ja TURID

Aina kun mainitaan TORNATOR, muistaa joku Juha Vainion laulun Albatrossi:

”Nään vanhan Tornatorin yhä vielä mielessäin, kun sillä silloin matkaan lähdit lapsuusystäväin”

Hieno laulu, jossa muutamalla sanalla maalataan tunnelma, mikä aina liittyy laivan lähtöön satamasta.

Suomen kauppalaivastossa on ollut kaksi TORNATOR nimistä valtamerilaivaa. Ensimmäinen oli moottorilaiva ja avasi AL:n linjan Suomesta Liinahamarista Japaniin ja jäi sille tielleen upottuaan Japanissa tammikuussa 1942. Toinen oli höyrylaiva ja sodan jälkeen Enso Gutzeitin Merivienti-yhtön liikenteessä Yhdysvaltojen itärannikolle. Kummankaan Tornatorin matkassa ei toteutunut laulun toisen säkeistön lyriikka:

”Sä Tornatorin matkassa näit Rion kuumat yöt ja tutkit tarkkaan kauniit Honolulun kaislavyöt”

Suomen Laivahistoriallisen yhdistyksen lehdessä LAIVA on selvitetty laulun taustoja. Juha Vainio kertoo olleensa koulupoikana laivatöihin lähdössä, mutta vanhemmat estivät. Sen sijaan kaveri lähti.

”Oikeastaan se laulu olisi pitänyt tehdä AL:n Mercatorista, mutta muutin sen Tornatoriksi, koska se istui tekstiin paremmin.”

Suomen Etelä-Amerikan Linjan, sittemmin Suomen Höyrylaiva Oy :n rahtihöyry Mercator liikennöi Etelä-Amerikkaan ja Rio de Janeiroon.

Ainoa suomalainen laivalinja, millä olisi Suomesta päässyt Honolulun tyttärien kaislavöitä tutkimimaan oli Vaasa Line Oy. Vaasan Laiva ja Suomen Tankkilaiva liikennöivät aluksillaan Yhdysvaltain länsirannikolle, Kanadaan ja Havaijille.

Mutta lauluhan ei ole merihistoriaa vaan runotaidetta.

Katso kuvia laivoista ja lue historiikit:

Ensimmäinen TORNATOR

Toinen TORNATOR

MERCATOR (2)

                                                 Luin tässä kirjan nimeltään "Herzocin Cecilie skeppet som ville flyga" kirjoittanut Dan Weissenberg.Vaikka aihe on ulkopuolella sivuston konelaivojen historiasta on ehkä puolusteltavaa tarkastella tätä aihetta.Päähenkilöinä ovat ,paitsi laiva,kolme henkilöä heidän nimensä voi tässä paljastaa koska ne ovat olleet esillä useammassakin kirjassa,ensimmäinen perämies/kapteeni Sven Eriksson ensimmäinenperämies Elis Karlsson ja Pamela Bourne Eriksson ensiksi mainitun rakastajatar/vaimo,joka on itse kirjoittanut kirjan joka käsittelee samaa aihetta.

                                                   Minulle oli selvinnyt että nämä herrat olivat hanakoita käyttämään nyrkkejään,mutta ajattelin että se liittyi kiukun/raivon puuskiin,mutta tästä kirjasta selvisi että se oli systemaattista ja ajateltua.Ollessaan ensimmäisenä perämiehenä HCssä Erikson otti nyrkkivallan käyttöönsä muiden perämiesten avustamana ja päällikön ehkä GEn hiljaisesti hyväksymänä tullessaan päälliköksi ja saadessaan Karlssonin förstikseen meno vain paheni,pieninkin vastustaminen sai aikaan turpiinvetämisen tästä eivät pelastuneet edes saarelaispojat.

                                                     Sven Eriksonin jatkuva ennätysten haku tuo mieleen kapteeni Ahabin joka Moby Dickiä etsiessään saattoi itsensä,miehistönsä ja laivansa alttiiksi vaaroista välittämättä.Kovan kohtalon koki myös Eriksson ja hänen laivansa,Minua viisaammat miehet ovat näihin päiviin saakka tutkineet ja ihmetelleet miten voi laiva lähteä Falmouthista ja päätyä Devonin Bolt Headiin,ja lopulta totaalihaveriin.

” Kauan etsin - kauan kuljin - vihdoin saavuin Hampuriin..” lauloi Irwin 1970-luvun menestyskappaleessaan. Sen taustallahan olivat Irwinin ja Vexi Salmen seikkailut 1960

-luvun Hampurissa. Itse ”seikkailin” kaupunkiin sillä kertaa viheliäisellä feederillä, jonka nimen jätän kertomatta. Voin vain todeta, että eräässä asiassa kirkas mitalisija olisi langennut tälle muinaiselle saksalaiskölille. Nimittäin mikäli sitä olisi mitattu sekä kansallisten että kansainvälisten määräysten rikkomisessa.

Luonnollisesti pihistelystä oli tehty tiedettä ja taidetta. Se käsitti esimerkiksi Itämeren veden evaporointia juomavedeksi, tai ainakin sen yrityksen. Reittijakojärjestelmien ”oikaisemista” siten että luhistuvan suurvallan rajavartiostoakin varmasti hirvitti. Kuukauden provianttitilaus mahtui Post It -muistilapulle; edamjuustoa ja lauantaimakkaraa, vv. Porukan esti nälkiintymiseltä vain ja ainoastaan hyvän kokin taidot sekä työmotivaatio. Hyvä kokkihan tekee huonommistakin tarpeista kelpo ruokaa – huono pilaa hyvätkin tarpeet.

Porukan lohtuna oli kuitenkin privatti kanta-asiakkuus Zerssen -shipsuliikkeessä Kielissä. Ostokset eivät suinkaan käsittäneet muonatarpeita. Niinpä tämä ”asiakkuus” ylen harmitti erästä nimeltä mainitsematonta organisaatiota. Se toimi vielä silloin itsenäisessä Suomessa Valtiovarainministeriön alaisuudessa.

Edelleen aluksen stailia kuvannee varustamon viisasten kiven löytäminen vakavuusongelmiin. Sen mukaan GM:n (eli vaihtokeskuskorkeus/aluksen vakavuus) tunsi ”perstuntumalla”. Hyvä neuvo maista käsin alukselle jossa on jatkuvia vakavuusongelmia. Varustamon hengessä eli ”päällikkö”, jonka vähäisen järjenjuoksun oli 24/7 -vahdin ajo himmentänyt lopullisesti. Hänen habitustaan kuvasi hyvin hänen hammasharjaviiksissään törröttänyt kuivunut piimä. Se tuntui vain lisääntyvän silloin kun minimaalinen ruokaraha siihen riitti.

Saavuimme siis ”Elben kaupunkiin” ja kölivanhus joutui pakkotokkaan varustamon mieliharmiksi. Iltasella suuntasimme läheiselle St.Paulin kaupunkialueelle. Siellä kun oli tarjolla sekä sielun että ruumiin virkistystä; Suomalainen Merimiekirkko ja syntinen Reeperbahn.

Noihin aikoihin Hampurin Merimieskirkolla oli kookas puhava papukaija Zeke.

Kuka muistaa? Silloin sattui olemaan Kalevalan päivä, ja kirkolle saapui runsaasti suomalaisperäisiä ns. Saksan morsmaikkuja.

He saapuivat kirkolle pääosin Volkkarikyydeillään. Se vähän mietitytti koska läntisessä Saksassa Mersut ja Bemarit olivat jo tuolloin ihan tavallisia keskiluokan autoja. No, ehkeivät kaikki ollet päässeet, tai joutuneet, naimisiin ”Herr Doktor`in” kanssa. Sitä pohdiskelin seuratessani heidän saapumistaan ja salin täyttymistä.

Väkeä kyllä riitti; joku oli pistänyt päälleen oikein kansallispuvun. Morsmaikut katselivat vähän alentuvasti meitä muutamia jotka kai tunnisti merenkulkijoiksi.

Eräskin nirppanokka on jäänyt mieleeni. Hänet kun toi paikalle vanhalla Volkkarin rämällä miekkonen joka ei ollut ihan kantasaksalainen. No, tohtorismies varmasti hänkin.

Niinpä tilaisuus saattoi alkaa. Kansallispukuinen esiintyjä oli tullut ihan Suomesta asti.

Hän aloitti esiintymisensä lausuen otteita, varssyjä Kalevalasta. Samalla Zeke alkoi huutaa häkistään salin nurkasta: ”TURPA KIINNI, TURPA KIINNI.. !” Esiintyjän värssyt menivät sekaisin pahan kerran yleisön pidätellessä naurua – eihän kirkossa saa nauraa.

Joku laukaisi tilanteen ja pisti mustan hupun Zeken häkin päälle. Zeke luuli että oli tullut yö ja lopetti huutonsa. Tilaisuus saattoi jatkua pienen hämmingin jälkeen.

Itse olin kuitenkin saanut riittävän annoksen sielun ravintoa. Poistuessani pohdiskelin oliko Zeke tehnyt merkittävimmän tulkinnan kansalliseepoksestamme Kalevalasta, sitten Elias Lönnrothin päivien.

Suuntasin kohti läheistä Herbertstrassea. Se tunnettiin paremmin ”peltikujana”. Myöhemmin tieni vei Grosse Freiheit`lle; suureen vapauteen. Siellähän sijaitsi Irwinin ja Vexin tunnetuksi tekemä yökerho Colibri!

Hank

... matkanjohtaja ja ciiffi ruokailivat pääsääntöisesti kahdestaan salongissa, joissakin aluksissa mukana oli försti. Asian kai päätti ”His Master`s Voice”.

Asetelma oli varmasti mukava ja ateriahetket sen mukaisia. Silloin kun henkilökemiat toimivat. Eikä sitä ruokaryyppyä, toistakaan tarvinnut ottaa salaa pentterissä. Jos kipinä vielä oli yhteistyökykyinen ja -haluinen sekä Helsinkiradio ”lakkasi”yllättäeän kuulumasta Ristnan majakan valon painuessa pohjoiseen horisonttiin, saattoi ottaa kolmannenkin ruokaryypyn....

Entäs sitten jos ne henkilökemiat eivät pelanneet ollenkaan ja erimielisyyttä oli kaikesta. Yhteiset ruokahetket saattoivat olla ”ikuisuuksia”. Silloin varmasti mitattiin salongin pöydän pituus. Päällystömessiin ruokailemaan siirtyminen olisi kuitenkin ollut tappion myöntämistä, vai?

Ainakin matkanjohtajan oli vaikea vedota erimielisyyksissä ”limadskeihin”. Silloinhan antoi toiselle psykologisen aseen.”Olen sinua ylempi arvoasteikossa – olen oikeassa” -kapiaisasenne paljastaisi sekä heikot kommunikaatiotaidot että huonon itsetunnon. Siten kadotettua itsetuntoa ei palauttaisi edes uudet piilokorot tai tupee, jonka vakioparturi oli luvannut pysyvän päässä hirmumyrskyssäkin. No, mutta salonkiruokailu oli varmasti monelle tärkeä asia, mikä ettei. Oltiinhan niissä myös tiedon lähteillä, jos oltiin. Asetelma oli varmasti tärkeä ciiffeille vaikka siitä saivatkin joskus kärsiä. Muistan monetkin kerrat seurailleeni brygalta kuinka ciiffi taituroi lehmänsiltaa pitkin myrskyportilta toiselle sadetakkiinsa kääriytyneenä, varoen visusti alla täkillä vellovaa vihreää valtamerta. Sitä jonka pärskeet välillä kastelivat varomattoman munaskuita myöten. Salonkiville ja kipinäkin kun saivat myös omat pärskeensä munaskuilleen, tai, jos ne olivat hameen alla..

Tällaiset asiathan yleensä pysyivät - josko niitä oli - salongin skottien sisällä. Muistan kuitenkin erään tapauksen melko läheltä seuranneena. Matkanjohtajan ja ciiffin välillä oli ollut kitkaa jo pidempään. Se leimahti ilmiriidaksi kun tämä nimitteli ciiffiä ”pojaksi”. Taisipa vielä olla niin, että ciiffi oli muutaman päivän vanhempi kuin matkanjohtaja!

Hank

Kirjoitin äskettäin mt Enskerin viinanhöyryisestä miehistön vaihdosta. Moni ei ehkä usko, mutta nuo asiat tapahtuivat todellisuudessa.

Turha sitä on kaunistella, että etenkin tankkilaivoilla käytettiin alkoholia reippaasti, liiankin usein. Se oli aikansa ilmiö. Silti hommat pelaisivat melko hyvin, lastit tulivat ja menivät perille. Viinaa siis tuli käytettyä ja kannettuakin ihan muidenkin tarpeisiiin, milloin se vaan oli mahdollista. Harvan sitä käy kieltäminen, vai?

Olen itse seuraillut, läheltä ja kaukaa – maista ja mereltä, suomalaista merenkulkua 1970-luvulta lähtien. Eräästä aisasta olen hyvilläni. Huumausaineet eivät ole koskaan olleet suomalaisen merenkulun tai –kulkijoiden suosiossa! Jos olisi mitenkään ollut, olisin siitä varmasti kuullut meneniden liki 40v aikana. Olen myös nähnyt asiakirjoja ”for your eyes only” joista asian olisi pitänyt esiin nousta, mikäli se olisi ollut vähänkään laajempaa.

Asia mietityttää täällä Aasiassa, missä välillä oleilen.Täällä huumausaineet ovat kasvava riesa, huolimatta niiden kriminalisoinnista. Ei täällä kannata mennä paikalliseen PRH:n kannabisyhdistyksen perustamisasiakirjojen kanssa. Näissä maissa useimmissa kun on kuolemanrangaistus huumerikoksista.

Näin esim.Indonesiassa, missä tilanne erikoinen ja relevantti. Kuolemanjonossa ”death rowssa” on noin 130 henkeä, joista valtaosa huumeiden diilauksen vuoksi. Jonossa on myös ulkomaalaisia, ml brittiläinen vanhempi nainen. Uudella presidentillä on erittäin tiukka suhtautuminen näiden armahtamiseen. Nähtäväksi jää, päätyykö myös ”hänen majesteettinsa alamainen” telotuskomppanian eteen!?

                                          Oikeassa olet Brother Hank,kyllä elo oli silloin stressittömämpää,satama-ajat pitempiä,ja kai silloin kateltiin vähän läpi sormien pienempiä töppäyksiä,tietysti jos joku mulkkusberg oli laivassa niin se voi tehdä olon ikäväksi.

                                              Sanotaan nyt heti,ettei tule sellaista tunnetta että minä tässä brassailen pitkillä seilauksilla että minulla oli pisimmät ajat laivassa,kerran n,18 kk,jatoinen noin puoltoista vuotta.

                                              Mutta piti kertomani eräs tarina:Olimme kerran Monfalconessa,Venetsian nurkilla,lossasimme paperikoneen osia,Suomalaiset rakensivat paperikonetta jossain lähistöllä.Kaijalla oli siisti ravintola karvalakki-ja ruokapuoli ja siellä vietettiin aikaa,eräänä Sunnuntaina sinne tuli näitä rakentajia perheineen syömään,eihän me oltu mitään rähinöitsijöitä,tupakkia poltetiin ja kiroiltiin,äänet tais vähän nousta,mutta kuitenkin eräät rouvat siitä veti hernet nenäänsä ja tuli vähän sanomista,no teknikot häipyivät aikanaan jasitten paikan isäntä tuli juttelemaan ja kertoi että häntä oli vaadittu ulkoistamaan meidät."NeverHappens" oli isäntä sanonut ja kertoi sitten seuraavan stoorin:Hänellä oli ollut samalla paikalla sjappi joka oli jo parhaat aikansa elännyt sitten kaijaan sattui yht aikaa pari Suomalaista villin linjan laivaa nimet olivat tutut mutta nyt jo unohtuneet.Pojat olivat tapella jytyttäneet siihe malliin että kun laivat viimein lähtivät oli hänen sjapistaan suurinpiirtein vain päreet jäljellä,mutta niillä rahoilla mitkä nämä pugilistit jättivät hän rakennutti tämän uuden rakennuksen,ja Suomalaisia ei sieltä heitettäisi ihan helpolla ulos. 

                                               Että tällaista,muuten se otsikkohan on Provosointi että välillä voi vetää vähän yli?

Lokakuussa 1978 Nesteen mt.Eskerissä oli Bilbaossa suurehko miehistön vaihto. Alus ajeli tuohon aikaan Yhdysvaltain ja Länsi-Afrikan sekä Euroopanliikenteessä. Se saapui silloin Nigerian Bonny Riveriltä raakaöljykuorma päällään tähän Baskimaan satamaan.

Moista vaihtomatkaa piti lentää peräti Köpiksen ja Lontoon kautta. Osa porukasta oli ”matkakunnossa” jo etupainotteisesti, mikä oli ajalle tyypillistä. Sähkömies oli jo Heathrowssa aika vauhdissa tai vauhditon, miten vaan. Matkanjohtaja toiminut kippari meni terminaalin tiskille ja kuulutti keskusradiolla. Se kuului ainakin siinä Euroopan lentojen terminaalissa:” Ssähhgömies [...] hethi lenthogoneeseen!” Tämä mahtoi naurattaa muitakin terminaalissa olleita suomalaisia. Tuskin kenellekään suomalaiselle jäi epäselväksi ettei mikissä ollut ihan kantasuomalainen. No, sähkömies löytyi ja Bilbaon lento pääsi lähtemään melko ajoissa. Kommellukset eivät tulisi jäämään tähän.

Bilbaon lentokentällä eräältä löytyi puukko tullitarkastuksen yhteydessä. Baskimaassahan oli jo tuolloin separatistien aiheuttamia levottomuuksia ja lentokenttäturvallisuutta oli tehostettu. Tullimiehelle ei meinnanut riittää selitykseksi, että kysessä oli merimiehen työkalu. Pääsimme kuitenkin ulos kentältä ja meklarin järjestämään bussikyytiin sekä edelleen matkaan kohti öljysatamaa.

Enskeri makasi melko tyhjänä VLCC-luokalle tarkoitetussa kaijassa. Siinä oli isot fendarit ja tukeva hydraulinen maagangway. Siten ulkosivun ja kaijan välissä oli runsaasti tilaa. Osa sekä tulevasta että lähtevästä porukasta oli jo poissa pelistä. Kaippa koneessa joku oli tolpillaan kun aluksessa oli valot ja lastiturbiinit vinkuivat tasaisesti.

Täkillä oli porukkaa heikosti, mutta jokunen sentään. Poosu oli aika vauhdissa, silti toimintakykyinen. Hän oli varsinainen näky vaaleissa matkatamineissaan. Ne kun olivat jo tuossa vaiheessa länsiafrikalaisella raakaöljyllä kyllästetyt.

Itse aloin heti venttiilivahtiin. Samalla tuli tietysti myös suuri määrä provianttia. Provianttikuskilla oli jotensakin myynnissä juomia, mikä ei ollut ihan tavallista. Tuskinpa ns. provianttikaljat olisivat riittäneet sellaista etukenoa takaamaan, mikä harvalukuisella kantajaporukalla oli.

Päälle saapunut kippari - tyylilleen uskollisena - oli jo toteuttanut pikakieltolain. Se tulisi jatkumaan seuraavat kuukaudet tai ainakin hänen törninsä ajan. Tämä ei kuitenkaan täysin tepsinyt tilanteeseen, etenkin kun pois lähtevällä kipparilla lienee ollut hieman erilainen näkemys asioista.

Bussi oli saapunut hakemaan pois lähtijöitä jotka olivat todella lomatunnelmissa.

Ollessani miehistön messissä ahterissa kahvia keittämässä, siellä notkui eräs ulosmaksava puolikas. Hänkin oli varsinainen näky; ilman paitaa ja olkalaukku poikittain yli rinnan. Siitä pilkisti matkapullo. Kädessään hänellä oli hieno lasikuitunen matkalaukku. Hän lähti messistä hoippumaan kohti gangwaytä

Hetken kuluttua kuului vahtiperämiehen ääni walkie-talkiesta: ”Mies meressä laivan ja kaijan välissä – mene heti apuun!” Lähdin vauhdilla kohti gangwaytä mikä oli tosi tukeva ja hyvä sekä lähes vaakatasossa. Oli melkoinen saavutus pudota siltä, mutta edellä mainittu puolikas oli siihen kyennyt. Onneksi hänellä oli tilaa pudota/hypätä mereen jonne oli noin 10m pudotus. Fendariin tai muuhunkaan ei ollut vaaraa osua putoamisen aikana. Puolikas uiskenteli meressä kaijan ja ulkosivun välillä eikä ollut välittömässä hengen, mutta muussa hädässä kylläkin. Alhaalta merestä kuului epätoivoinen huuto: ”Matkalaukkua uppoaa, perkele! Siinä on paljon rahaa, auttakaa..!” Matkalaukku tosiaan kellui meressä hänen vierellään. Kaijan rakenne oli sellainen, että spanjurit kaijamiehet pääsivät pelastamaan häntä lähes meren pinnan tasossa. Heiltäkään ei hupia puuttunut. Puolikas kun oli riisunut housunsa laukkua pelastaessaan ja samalla oli menneyt kalsarit, josko niitä oli ollutkaan. Niinpä hän oli munasillaan kaijamiesten nostaessa hänet ylös merestä. Laukkukin pelastui ja viimeinen havainto hänestä oli poistumassa kohti kaijalla olevaa bussia. Alasti ja matkalaukku kädessään! Hänen lomansa oli alkamassa todella vauhdikaasti..

Porukat siis lähtivät ja alus alkoi olemaan tyhjä. Stripattiin viimeisiä ja peilailtiin tankkeja. Täkkiporukkaa oli minimissään kaikilta osin. Luotsi tuli ja päästiin lähtemään. Legotus piti tehdä hitaasti koska legotusporukkaa oli vain kolme; pumppumies, poosu ja vahtipuolikas(allekirjoittanut) lisäksi taisi joku koneporukastakin olla apuna. Onneksi kippari oli taitava aluksen käsittelijä. Lähtö siis oli vaikea ja hankala, sillä normilegotuskin oli raskas isommallekin porukalle.

Jotenkin sitä päästiin liikkeelle. Rikasimme poosun kanssa gangwayn ja leidarit luotsia varten. Luotsi tuli brygalta ja lähti laskeutumaan gangwayta alas. Poosu perässä. Luulin hänen varmistavan homman gangwayn päähän, mikä ei ollut tapana. Niin hän kuitenkin teki, mutta sen lisäksi hän laskeutui gangwayn päässä olleet leidarit luotsin perässä alas luotsikutteriin! Oli siinä luotsilla varmaan ihmettelemistä. Kutteri lähti palaamaan maihin poosuineen. Kesti jonkin aikaa jolloin kippari ilmeisesti kävi pientä neuvonpitoa VHFllä luotsien kanssa. Hetken päästä kutteri palasi ulkosivulle ja poosu kiipesi ylös. Hänen vaaleat vaatteensa olivat saaneet hieman lisäryvetystä raakaöljykyllästeen lisäksi. Matka saattoi jatkua...

Loppuhuomautus: Tämä tositapahtumasarja oli hyvin intensiivinen. Helsingistä lähdettiin aamukoneella ja Bilbaossa oltiin illan hämärtyessä. Luotsi jätettiin seuraavan vuorokauden puolella ennen Baskimaan auringon nousua. Paljon ehti kuitenkin tapahtua siinä välissä. Mysteeriksi jäänee, miten lomalle lähtevä puolikas päätyi mereen laukkuineen. Hyppäsikö hän pudottamansa laukun perään, vai? Poosun yllättävä ”poistuminen” hakee vertaistaan. Kyseisenä tapahtumahetkenä aluksessa oli toki paljon porukkaa. Vaan siitä pieni osa oli näkemässä, saatikka muistelemassa noita kadonneita hetkiä.

Those were the days!

Hank

       Kyllä se 40+ täyttyy 50-luvulta 90-luvulle ja tapahtui sinä aikana paljon,kolistimmipaatit lähtivät,olin itsekin "myymässä yhtä viimeisistä,ellei viimeistä säännöllisessä liikenteessä olutta.Lähtivät oljystimmit itse olin 60-luvun alussa vielä s/s Yrsassa,ihan mukava paatti,mutta en tiedä koska lähti viimeinen höyrylaiva.Katosivat trimmarit ja rasvarit.

       Katosivat stimmikaapit,ihan käteviä jos vain olivat sopivan kokoisia,eikä polttanut persettään stimmipillissä.Täytyy kertoa eräästä laivasta,stimmikaappi  oli lähemmäs 10 neliötä,vaikka kuutiothan sen määräsivät,sitä oli mahdoton saada kuumaksi ainakaan talvisaikaan,siinä oli suihku mutta putket olivat kalkkeutuneet umpeen jo aikoja sitten joten ainoa keino oli pumpata vettä käsipumpulla joka ei ollut stimmikaapissa,ahteriin ei tullut vettä hanasta.Donkeylle ei olisi ollut iso työ uusia putket,"mutku kaik on nykyäs niin kallist ni ei semmossi putkei ruveta ostamaha".Käytössä oli tasan kaksi pytsiä,jos meinasi ottaa rundvaskin täytyi välillä käydä pumppaamassa lisää vettä.En ymmärrä mikä meidät sai seilaamaan sellaisissa laivoissa  kun muitakin oli tarjolla,joku viehätys niissä oli.

     Tuli nähtyä Nielsenin nousu ja tuho Algot hävitettiin, FÅA sellaisena jona sen muistan, pieniä mustia laivoja vilisteli Itä-ja Pohjanmerellä katosi. AL-olihan niitä. Ruotsista kaatuivat "jättiläiset" Broström-konserni, Johnsson-line, Salen ja Transerit.

      Olihan siinä myllerrystä yhdelle työuralle.

                                                Jotenkin hiljaiselta tuntuu tämä muistelu-palsta,ovatko kaikki jo sanottavansa sanoneet,jättäneet tämän Hankin ja minun tehtäväksi,no nyt on aloittanut Marjatta,tervetuloa vain Hermannin Nuorisoseuraan,mukava kuulla myös vastakkaisen sukupuolen näkemyksiä.Täytyy kai heittää vähän bensaa hiillokseen jospa se roihahtaisi liekkiin.

                                                  No niin.Mielestäni 70-luvulla alkanut muutos,joka romutti sen kahden vuoden seilauksen ulkona jos aikoi saada vapaan kotimatkan,lyhenikö se kuuteen kuukauteen,en oikein muista koska seilasin 70-luvun pääosin svenskeissä,niin se mielestäni toi merelle porukkaa joka ei oikein kuulunut sinne. Väitän että esimerkiksi Nielsenin olisi ollut vaikeaa saada porukkaa jos olisi ollut vaara jumittua kahdeksi vuodeksi ulos,väitän myös etteivät miehet pienistä mustista laivoista jotka olivat työskennelleet vuosia laivoissa mutta eivät koskaan olleet merillä olisivat edes ajatelleet lähteä ulkoseiloreiksi Nielssenin kasvavaan laivastoon entisissä olosuhteissa.Nielsenillä keksittiin loistava idea viihtyvyyden nostamiseksi:Perustettin avioliittotoimisto!En tiedä miten se lähti käyntiin,kuten sanottu olin silloin muualla mutta kun 80-luvun alussa palasin taas yhtiöön oli toiminta jo saanut vakiintuneen muodon.eivät ne parisuhteet minua muuten kiusanneet,olin onnellisesti naimisissa,mutta kun näillä pareilla oli etuajo oikeus,pari kertaa sai sanoa hyvästit mielenkiintoiselle barcolle kun sinne tarvittiin taloushenkilökuntaa ja sellaista ei saatu ellei perämies/poikaystävä päässyt mukaan.

                                                    Tietysti uutta,kokematonta naispuolista miehistö jäsentä odotti joku kiiluvasilmäinen luigi joka tarjosi suojelua,se oli vaikea valinta monille kun kaikki oli uutta.Toisaalta oli myös naisia jotka ilmoittivat tulleensa töihin eikä muodostamaan parisuhdetta.Tavaroiden vaihto hytistä toiseen saattoi myös joskus mennä pieleen,menin kerran erääseen laivaan, hytin ovessa oli miehen mentävä aukko,tunteet olivat nousseet pintaan.

                                                    Vielä on kerrottava eräs tarina ahvenanmaalaisesta.siellä perämies ja messityttö olivat lyöneet hynttyyt yhteen,molemmat olivat tahoillaan naimisissa,sitten tuli miehistönvaihdoksia ja messitytön mies oli tulossa moottorimieheksi,silloin täytyi nauraa vahingoniloisesti,ei muuten mutta perämies sai elämänsä sätkyn,hän pelkäsi tosissaan.Hän olisi ottanut ulosmaksun mutta rahat eivät riittäneet lentolippuihin Valloista Suomeen ja vielä uudelle miehelle Suomesta Valtoihin,varustamo vaati tämän.perämiehen oli vain odotettava kohtaloaan.Ei siitä mitään tragediaa syntynyt.motori ehkä jotain oli arvaillut ja pyysi ja sai seuraavassa mahdollisessa satamassa ulosmaksun.

                                                     No niin,tällaista.Nyt vaan kaikki provosoitumaan!

         Rabaul,New Britain,Australian Papua New Guinea Territorio,nyt oltiin aussien vieraina ja sen huomasi heti rennosta aseenteesta,shortsihousuiset virkailijat ottivat asiat rennosti.Rabaulissa hoidettiin viralliset asiat ja lastauspaikka oli laguuni saaren toisella puolella,josta ei ollut kuin käsin piirretty "spesiaali",aussit kehoittivat meitä rentoutumaan ja tutustumaan Rabauliin, lähteä ehtisi ennen pimeän tuloa,kuljetus maihin oli"on the house".Näin tehtiin,ja seuravana aamuna aloimme lähestyä laguunia,tutkassa alkoi näkyä kaikuja jotka osoittautuivat kalastusaluksiksi ja niiden emälaivaksi johon saimme VHF:llä yhteyden,he ilmoittivat laguunin sisääntulon merkityksi kahdella tyhjällä öljytynnyrillä,näin oli,ja ajoimme sisään heidän toiveidensa mukaan,kun olimme ankkuroineet valmiiksi ajoivat he meidän sivullemme,siin sattui pieni kämmi heille ja ja meidän reelinki sai vähän koilhuja mutta ennenkuin me olimme saaneet satamaklaaria kunnolla tehtyä olivat heidän repairinsa jo korjaamassa vaurioita.Emälaiva oli Japanilainen erittäin hyvin organisoitu ja sain luotua hyvät suhteet heihin,mm.heidän kipinänsä hoiti meidä radioliikenteemme milloin oli tarpeellista,laivassa oli paljon eri alojen ammattilaisia jotka eivät varsinaisesti kuuluneet miehistöön.Eräs sukeltaja,ei laitesukeltaja,oli pyydystänyt suurimman simpukan mitä minä olin koskaan nähnyt,ehkä 50x80 cm,yritin tehdää kauppaa siitä mutta sukeltaja vain naureskeli,minä olin ehkä heppoinen ostajaehdokas,muut kohtelivat tätä miestä kunnioituksella,oli ehkä alansa huippua.

                                Tonnikalojen jäädyttäminen tapahtui niin että saalis pistettiin ensiksi jonkinlaiseen kemikaaliliuokseen jonka jälkeen se stuuvattiin jäärumaan ja sitten edelleen meille,tämä vei aikaa ja alkoi näyttää että lastauksesta tulisi pitkä mutta hätäkös meillä oli.Otettiin joskus Japanilaisten kipparin ja förstin kanssa päiväkaljat ja he kyselivät oli olut hyvää,minä myöntelin ja sen jälkeen hyttini oven eteen ilmestyi joka aamu koppa kaljaa.Mehän olimme aikarahdattuja joten mitään makuuaikoja eikä lastauspäiviä laskettu,mutta alkoi näyttää siltä että tämä lastaus venyisi rahtaajan mukaan turhan pitkäksi,ja rahtaaja alkoi tiedustella halujamme tiettyihin kompromisseihin,lähinnä siten että emälaiva antaisi lastille kemikaalikäsittelyn sitten vähän kuivumisaikaa ja lasti meidän jäädytettäväksi.Minä vihjaisin Japanilaisille että ehkä koppa kaljaa chiiffille voisi edistää asiaa,hän kun oli katsonut vähän vinosti minun saamiani kaljakoppia,neuvottelimme Kippari,chiiffi ja minä asiasta ja päätimme kokeilla yhtä satsia,joka onnistui hyvin,kalat jäätyivät odotusten mukaan mutta sitten oli vielä kustannuskysymys,meillä pyörivät kompurat jatkuvasti.Kippari vaihtoi sähkeitä Tukholman kanssa,Japanilaisten radiolla,ja lopputulos oli se että me jatkoimme lastin jäädyttämistä.

                               Aloimme aavistella timechartauksen loppumista sentähden että näitä kapasiteettivaikeuksia oli ollut ennenkin,laivan ja varastojen sopivuus ei oikein mätsännyt.Ninpä en ollut yllättynyt kun seuraavaksi lossaus-satamaksi ilmoitettiin Cambridge Md,oli tullut aika sanoa hyvästit näille kauniille saarille.Vielä kerran Rabauliin klaaraamaanulos ja sitten Havaijin ja Panaman kautta Valtoihin hiukan tuli haikea olo olivat nämä saaret tehneet suuren vaikutuksen.