Javier Peláez: Viidensadan vuoden kylmyys. Suuri arktinen seikkailu. Atrain&Nord 2024. Espanjan kielestä suomentanut Ilkka Pärssinen. Toimittaja Matti Ylipiessa. 

Vuosituhannen alussa olin koodannut Puijon Ladulle veppisivut. Jäsenten lähettämät vaellusretkikertomukset piti lisätä sivustolle html-koodilla käsipelissä. Olin kotona yhden illan näprännyt jäsenten Lapin reissuja, joilla oli ollut kahdenlaista ilmaa: lämpöasteita tai pakkasta. Koko ajan oli tuullut ankarasti ja satanut vettä, räntää, rakeita tahi lunta. Niinpä viimeisen julkaisun jälkeen oli kotona sauna lämmitettävä, että toipui hyisestä kylmyyden tunteesta. Sen koommin en ole ollut kiinnostunut lukemaan naparetkihistorioita.

Vastikään on julkaistu tämän lisäksi pari muutakin jääretkien kuvausta, mutta ohitin kaikki kolme kirjaston uusien kirjojen hyllyssä. Kunnes sain vinkin, että tämän kirjan on suomentanut espanjankielestä Ilkka Pärssinen. Ilkka Pärssinen, Buenos Airesin merimiespappi 1970-luvulta, on merenkulkijoiden tuntema ja suuresti arvostama. Merimiespapit ymmärsivät olevansa seurakuntalaisiaan varten. Eivät päin vastoin, kuten saattaa olla maalaisten seurakunnissa. Jotta paimen sai johdatetuksi laumansa koolle ja ruokituksi, oli osattava tarjota kauan merellä keikkuneelle väelle kovalla maalla oikeanlaista ravintoa. 

Espanjalainen Javier Peláez on tutkinut eurooppalaisten ja yhdysvaltalaisten retkiä pohjoisten jäiden seassa: koillisväylä, luoteisväylä, pohjoisnapa ja Huippuvuoret. Onhan noilla seuduilla asustanut eskimoita/inuitteja jo useita tuhansia vuosia. Heille kylmyys oli arkea. Ei kuolemaksi, kuten eurooppalaisille retkeläisille.

Jo muinaiset kreikkalaiset, eli tässä tapauksessa yli 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua kreikkalainen retkikunta souti ja purjehti ainakin napapiirille, ehkä pidemmällekin suurten jäävuorten vesille. Retkiselostus vaipui unholaan ja kun joskus roomalaisten aikaan löytyi, naurettiin huijaukseksi. Samoin kävi osin norjalaisten sagoille, jotka kertoivat matkoista Amerikan mantereelle. Ennen Islantiin muuttaneita norjalaisia baskit kalastivat Terranovan eli Newfoundlandin vesillä. Noita toistatuhatta vuotta sitten tehtyjä kalastajien retkiä ei oli kirjattu arkistoihin, kuten tutkimusmatkoja.

Genovasta kotoisin oleva Giovanni Cabot oli seuraava tunnettu Amerikan mantereelle löytänyt. Olihan Genovasta myös Cristoforo Colombo eli Cristóbal Colón eli Kristoffer Kolumbus, joka pääsi historiaan eksymällä Amerikkaan tutkimusmatkallaan Intiaan. Kolumbushan kierteli aluksi Karibian saaria. Jo vuosi ennen Kolumbusta Amerikan mantereelle oli löytänyt englantilaisten retkikuntaa johtanut John (Giovanni) Cabot. Kanadaan Atlantilta ajaneille merenkulkijoille on tuttu Cabotin salmi, joka erottaa Newfoundlandin ja Cape Breton saaren. St. Lawrence-lahdelle päästään myös kahden muun salmen kautta, jotka ovat ja Belle Isle ja Canso. Canso erottaa Cape Bretonin Nova Scotiasta.

Jo viisisataa vuotta sitten ”diilit” houkuttelivat kauppamiehiä rahoittamaan tutkimusretkikuntia etsimään meritietä Intiaan. Koillisväylällä matka stoppasi mahdottomiin Karameren jäihin. Luoteisväylällä oltiin toivorikkaita ja retkikunta toisensa jälkeen edistyi, joskin jatkuvasti jäät olivat lopulta esteinä.

Karttoja retkikuntien matkoista olisin kirjaan toivonut. Kyllähän netin karttaohjelmista löytyvät pohjoisen saaret, mutta monia talvehtimisrantojen, saarien ja salmien nimiä ei ole merkattu. Karttoja katsomalla selviää hyvin tutkimusmatkailijoiden nimiä: Baffinin lahti, Davisin salmi, Frobisherin lahti, Hudsonin lahti, Smithin salmi. On myös vallanpitäjien ja sponsoreiden nimiä. Paikallisilta asukkailta ei kyselty, kun alueita valloitettiin ja ristittiin. Samaa menettelyä mahtimiehet edelleenkin pyrkivät noudattamaan.

Luoteisväylä läpäistiin 1854. Beringin salmen kautta itään yrittänyt tutkimusretki juuttui jäihin, jatkoi jalan ja koiravaljakoin, kunnes heidät pelasti idästä länteen yrittänyt retkikunta. Kun luoteisväylä todettiin mahdottomaksi laivaliikenteelle, alkoi kilpajuoksu pohjoisnavalle. Yhdysvaltalainen meriupseeri julisti ensimmäisenä ehtineensä pohjoisnavalle. Juhlittuna sankarina maata kiertänyt löytöretkeilijä todettiin sittemmin huijariksi. Ei ollut harvinaista, että retkeilijät valehtelivat vaivoistaan ja suurentelivat saavutuksiaan.

Pohjoisnapa valloitettiin ensi kerran lentäen ilmalaivalla. Toukokuussa 1926 ilmalaiva NORGE Roald Amundsenin johdolla ylitti 90 astetta pohjoista leveyttä. Jäätä pitkin kulku onnistui vasta samana vuonna, kuin ihminen laskeutui kuuhun. Naparetkikunnalla oli tukenaan mittava ilmahuolto ja viestintävälineet.

Koillisväylän läpäisi ensimmäisenä vuonna 1879 ruotsalainen retkikunta, jota johti suomalaissyntyinen Nils Adolf Erik Nordenskiöld. 

Kirjailija kertoo, että ”Venäjä ja Neuvostoliitto ovat muokanneet koillisväylän yhdeksi maailman liikennöidyimmistä kaupallisista reiteistä. Tuhannet venäläiset laivat ovat kulkeneet siitä ja käyttävät sitä edelleen. Väylän varrelle on rakennettu suuria satamia”. Kun nettiä tutkii, liikenne koillisväylällä vaatii edelleen voimakkaiden jäänmurtajien avustusta ja on silti hidasta ja vähäistä. Eikä myöskään löydy vahvistusta tiedolle, että ”Yhdysvallat toimitti tarvikkeita liittoutuneille Kaukoidässä juuri tätä meritietä pitkin”. Hyvin pieni osa Neuvostoliiton saamasta avusta toisen maailmansodan aikana suunnattiin Beringin salmen kautta kohti länttä. Karttojen mukaan ei kuljettu koko koillisväylää, vaan vesikuljetus päättyi kauaksi Siperiaan.

Lännen apu oli Neuvostoliitolle elintärkeä. Stalin totesi sodan aikana:"Ilman länsimaiden apua Saksa olisi voittanut sodan." Nykyisellä Putinin Venäjällä Stalin olisi tuomittu lausunnostaan vähintäin 15 vuoden vankeuteen.

Hyvin suuri merkitys on kääntäjällä uskottavan ilmapiirin syntymisessä suomalaiselle lukijalle. Meillehän on tuttua jäät, pakkaset ja tuiskut. Tämä teksti vie elävästi ja uskottavasti mukanaan, vaikkei lopuksi saunaa pitänytkään lämmittää.

PS. On tullut luetuksi kosolti kirjoja löytöretkeilijöistä. Matkasivat eurooppalaiset mihin päin maailmaa tahansa, he lähes aina ja kaikkialla tarvitsivat paikallisten apua. Ilman alkuasukkaiden tukea nälkä ja taudit hiivuttivat, tai toiset alkuasukkaat tappoivat ja kuolo vei. Eli erään kotimaisen puoluejohtajan ilmaisua siteeraten eurooppalaiset olivat ”heikkolaatuisia”, eivätkä osanneet edes paikallisia kieliä. Historioitsijana puoluejohtaja varmaankin tietään puhuvansa kannattajilleen palturia. Hän tiennee senkin, etteivät kannattajat sitä tiedä.