Lasse Lehtinen: Läheltä piti – Kansakunnan hurjat hetket. Otava 2025. ISBN978-951-1-51272-1

Viime vuosituhannen alusta talonpoika Lallin ja piispa Henrikin kronikasta kirjailija aloittaa. Tämä taitaakin olla ainoa historiallinen tapaus, jossa Novgorod tai Venäjä eivät ole olleet suomalaisia vainoamassa. Ja tämäkin tarina on kirjailijan mukaan pelkkää legendaa.

Kirjailija selostaa lukujen alussa ”hurjan hetken”. Sen jälkeen selviää, kuinka tilanteeseen on jouduttu, ja kuinka siitä on selvitty. Samankaltaiset tapahtumat ovat toistuneet Suomen historiassa. Läheskään aina päättäjät eivät ole osanneet ottaa opikseen aiemmista epäonnistuneita toimista, vaan on aiheutettu samoja ongelmia. Kuten juuri nytkin.

Paljon kerrotaan presidentti Urho Kekkosen ajasta. Neuvostoliiton etu oli Kekkosen etu ja päin vastoin. Noilla eduilla kuitenkin saatiin pidetyksi puna-armeija rajan takana. Suomen itsenäisyys edellytti, että kaikkiin päätöksiin kysyttiin Neuvostoliiton hyväksyntä. Jopa sanomalehden pilapiirros nosti ulkopoliittisen kriisin. ”Presidentti Kekkonen ratkaisi monia ongelmia, joihin ei olisi jouduttu ilman presidentti Kekkosta.” Maailmankuulua suomettumista tosin rajaa ”Max Jakobsonin muinoinen päätelmä, jonka mukaan Suomessa vain eliitti oli suomettunut” (eliitillä oli toki laajat tukijoukkonsa).

Pitkin matkaa kirjassa mainitaan poliitikkojen lain vastaiset toimet. Jopa valtiosääntöä rikottiin Kekkosen operaatioissa. Nykyiset lain vastaiset lait eivät ole mikään uusi ilmiö. On kuitenkin hyvä, että laittomasta lainsäädäntötyöstä voidaan vielä julkisuudessa kertoa, vaikkakin vallanpitäjien sensuurin vaatimukset ovat lisääntyneet.

Kansakunnan yhtenäisyys on menestymisen edellytys. Kun pari sataa vuotta sitten Suomen suuriruhtinaskunnassa kulttuuri alkoi luoda suomalaisuutta, lujitti se yksimielisyyttä vastustaa Venäjän tsaarin sortokausia. Talvisodan aikaan lähes yksimielinen Suomi taisteli Neuvostoliiton tsaari Stalinin hyökkäystä vastaan. Erityisen merkittävä oli ”Tammikuun kihlaus”. Työnantajat suostuivat neuvottelemaan työntekijöiden kanssa sopimuksista.

Aina ei ole yksimielisyyttä löytynyt. Venäjän vallankumouksen aikaan Suomessa bolsevikkien kellokkaat kaappasivat sosialidemokraattisen puolueen ja aloittivat kapinan tamikuussa 1918. Vallankumousyritys johti sisällissotaan. Samalla käytiin vapaussota, kun venäläisten satatuhantinen sotaväki riisuttiin aseista ja palautettiin Venäjälle. Ensimmäinen maailmansotakin rantautui itsenäiseen Suomeen Saksan armeijan mukana. Silloin ratkottiin ongelmat vihan voimalla.

Jo Suomen suuriruhtinaskunnan aikaan väkivaltaa käytettiin ongelmanratkaisuun. Jopa koulupojat suunnittelivat ja olivat toteuttamassa esivallan murhia. Suomalaiset murhasivat oman sisäministerinsä 1922. Sisäministeri Ritavuoren tappamisen syynä oli yritys rakentaa suvaitsevuutta ja yhteistyötä kaikkien suomalaisten kesken. Nykyisin meidän aikanamme on päinvastainen tilanne: hallinnon tavoite on lisätä polarisaatiota, eli erimielisyyttä, suvaitsemattomuutta ja vihaa. Vastustajaa on vasaroitu ja pistooli on paukkunut.

Presidentti Ståhlberg sai 32 jääkäriupseerin allekirjoittaman vaatimuksen erota, jos ei halua tulla tapetuksi. Myöhemmätkin presidentit ovat saaneet tappouhkauksia. Lapuanliike ja kommunistit kahakoivat ja ihmisiä katosi. Nykyinen eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho on murehtinut:”Väkivalta on aliarvostettu ongelmanratkaisukeino”. Silti nykyinen Suomi on jatkuvasti EU:n väkivaltatilaston kärjessä. Paljonkohan tarvittaisiin uhreja lisää, että Halla-ahon ongelmanratkaisukeino muuttuisi arvostetuksi?

Viime vuosituhannen lopulla kokoomuksen ex-puheenjohtaja Harri Holkerin hallituksen, pankkien ja presidentti Mauno Koiviston ”vahvan markan” politiikalla Suomi ajautui historiansa pahimpaan talouslamaan. Kirjailija toteaa:”...yksi historian huonoimmista hallituksista.” Muistan, kuinka ministeri Suominen hehkutti eduskunnassa:”Tämä hallitus tullaan muistamaan rahamarkkinoiden vapauttamisesta.” Kokoomuksen silloinen puheenjohtaja oli oikeassa, vaikkei ehkä ymmärtänyt, millaiseen katastrofiin oli Suomea johtamassa.

Seuraavan hallituksen Esko Ahon ja Iiro Viinasen johdolla laman rauniot pistettiin kansalaisten piikkiin. ”Pelastamalla pankit tuhottiin samalla suuri määrä kannattavaa bisnestä… Historiamme suurinta omaisuuden uusjakoa kesti koko 1990-luvun”. Valtion velka kymmenkertaistui. Työttömiä puoli miljoonaa, konkursseja noin 60 000, ulosotossa puoli miljoonaa suomalaista. ”Lama kosketti eri tavoin likimain puoltatoista miljoonaa suomalaista, mukaan lukien omistajat, työntekijät ja perheenjäsenet. Arviolta 10 000 itsemurhaa oli sidoksissa laman tapahtumiin.” Edelleenkään pankkien toimintaa ei ole laitettu aisoihin ja odotellaan seuraavaa pankkikriisiä.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin 2020 koronan ja Venäjän hyökkäyksen aiheuttamien ongelmien hoidossa otettiin oppia Holkerin hallituksesta, mitä ei pidä tehdä. Työllisyys kasvoi, yritykset eivät tehneet konkursseja.

Äänestäjät halusivat vuoden 2023 eduskuntavaaleissa muutosta. Niinpä tuon ”historian huonoimman hallituksen” ennätyksiä ollaan nyt lähestymässä, mahdetaanko ylittääkin ennen seuraavia vaaleja: jatkuvasti jyrkässä kasvussa ovat olleet valtion velka, työttömyys ja tuloerot, eli lisää rutiköyhiä, joiden tuet siirretään ökyrikkaille. Valtion tulonsiirroista rikkain kymmenys saa lähes tuplaten sen, minkä köyhin kymmenys.

Presidentti Kekkosen jälkeen Ahti Karjalaista seuraavaksi presidentiksi tukeneen Teollisuuden keskusliitton vaalijulistuksen oli allekirjoittanut sata teollisuuden ja kaupan vaikuttajaa. ”Jos Karjalaista ei valita, panssarit tulevat (Venäjältä)… Vetoomus on noloimpia lukuja suomalaisen kappaporvariston historiassa. Mutta liikemiespiirit olivat olleet Suomen itsenäistymistä vastaan myös vuonna 1917. Silloinkin pelättiin Venäjän kaupan vaikeutuvan.”

”Vuoden 1938 budjettiin sosialidemokraattien valtionvarainministeri Tanner esitti puolustusmenojen kattamiseksi 20 prosentin korotusta tulo- ja omaisuusveroon. Esitystä vastustettiin ankarasti oikeistossa, ja se sai nimen ”Tanner-vero”. Väittelyn ollessa kiivaimmillaan Tanner sanoi, etteivät porvarin isänmaallisuus ja lompakko näyttäneet olevan edes hyvänpäivän tuttuja keskenään. Eduskunta kuitenkin hyväksyi veron.”

”Rahalla ei ole isänmaata ja kauppiaan sydän on lompakossa (pohjaton).” 

Kirjailija muistelee myös Veikko Vennamoa, joka 1959 perusti Suomen Pientalonpoikien Puolueen. Sittemmin nimeksi vaihtui Suomen Maaseudun Puolue. Tästä puolueesta kehkeytyi nykyinen hallituspuolue Perussuomalaiset.

Veikko Vennamon kehittämät ilmaisut kuvaavat hyvin hänen nykyisten perillistensä hallitustoimia:”rötösherrat, seteliselkärankaiset”. Ovathan ministerit toistuvasti halunneet alentaa omia verojaan ja kasvattaa tuloeroja.

”Kyllä kansa tietää, riistohallitus, pelin politiikka ja unohdettu kansa”. Kansaa ei ole Vennamon nykyiset seuraajat unohtaneet: jatkuvasti on muistettu kurjuutta köyhimmille ja heikoimmille kasvattaa. Muutama kuukausi sitten yli 100 000 suomalaista tiputettiin alle köyhyysrajan. Lisäksi lapsia köyhyyteen putosi arviolta 30 000, jotta valtakunnan rikkaimmat saivat miljardin verohelpotukset. Käsittämätöntä on pahin suomalaisen kulttuurin ja kansalaisyhteiskunnan sortokausi sitten tsaarin vainojen. Venäjän hybridisodassa on ollut sama tavoitte koko tämän vuosituhannen.