Oli vuodenvaihde. Ja oli vaikeuksia pysyä tolpillaan. Kuten uuden vuoden perinteeseen kuuluukin.

Olimme Pohjois-Atlantilla jossain Irlannin ja Islannin välillä tomerasti pyrkimässä kohti Pohjois-Amerikkaa ja Meksikon lahtea. Säätiedotukset eri rannikkoasemilta lupasivat yksimielisesti tuulta luoteesta voimakkuudeltaan 12 bofoorttia ja
enemmän.

Kirjoitin aamuin illoin säätiedotuksia eri rannikkoasemilta Euroopasta, USAsta, Kanadasta ja Bermudalta. Semmoisia numerokoodattujakin, joista perämies sitten piirteli sääkarttoja. Hyvin olimme tietoisia, että tulossa oli myrskyä myrskyn perään. Siitä huolimatta ajoimme isoaympyrää. Aika kului, muttei matka joutunut. Muutamaan päivään emme olleet edenneet yhtään. Mutta ei ollut myrsky painanut meitä taaksepäinkään. Hyvän merimiestavan mukaisesti ei kutenkaan ajettu yhtään turhaa mailia ilmoja väistelemällä.

Ruumien pohjilla oli teräsplooturullia. Laiva oli kuin mummon kaappikellon heiluri. Tosin paljon laajemmin liikkein. Messissä perämies kertoi, että brygän kallistusmittari näytti uutta ennätystä, 52 astetta. Lisäsi vielä meille muille tiedoksi, että laskelmien mukaan 55 astetta on raja, jonka jälkeen laiva ei enää oikene.

Radiohytissä oli mukavasti minun mittojeni mukaan rakennetut tilat. Kun tuolin selkänojan käänsi vasten massiivista lähetinkaappia ja jalat koukisti vasten paapuurin venttiilin alla olevaa pöydän reunaa, pysyi tukevasti paikoillaan. Kunhan ei vain kallistuttu yli tuota 55 astetta. Siitä asennosta yletti mukavasti vastaanottimien namikoihin. Matkakirjoituskoneeni sopi hyvin polville ja siinä oli tukeva napsutella paperille säätiedotukset ja muu tarpeellinen radioliikenne.

Koska oli vuodenvaihde, oli laskettava joulukuun palkat ja tehtävä koko vuoden palkkayhteenveto. Eikä auttanut, kuin kääntää tuoli, laskea jalat turkille ja yrittää olla laivan holtitonta heilumista nopeampi ja ehtiä aina tarraamaan kiinni johonkin tukevaan, ennenkuin tuoli halusi lähteä liikkeelle. Samalla piti heittäytyä rähmälleen pöydälle varjelemaan kirjoitus- ja laskukonetta, sekä työn alla olevia papereita.

Joskus puolenyön jälkeen uutsikkiin menevä puolikas kävi kertomassa vievänsä brygälle tuoretta kahvia. Keräilin talteen koneet ja palkkapaperit turvallisiin paikkoihin. Siirryin seiniä pitkin syöksähdellen aaltojen rytmiä seuraten naviskan hämärään ja brygän pimeyteen.

Perämies häämötti seisomassa paapuurin puolella kipparin tuoliin tarrautuneena. Uutsikkimies oli takertunut styyrpuurin telegrammiin. Aaltojen välissä sain sopivasti lorautetuksi termoskannusta vähän kahvia kupinpohjalle ja seuraavassa heilahduksessa valuttauduin paapuurin telegrammin ympärille.

Teräsplootumme olivat matkalla New Orleansiin. Puolikas tiesi, että olisimme siellä Mardi Grasin aikaan. Jolloin pääsimme aprikoimaan, minkä vuoden Mardi Grasista mahtaisi olla kyse.

Siitäpä sitten perämies johtui muistelemaan jotain muinoin tapahtunutta lähtöään niiltä seuduilta. Hän oli ollut kolmosena jo silloin vanhassa tankkipaatissa. Olivat purkaneet raakaöljykuormaa jossakin Mississippin pienessä öljykaijassa. Minkäänlaista asumustoa näkynyt, vaikka olisi kiivennyt joulukuusen nokkaan kiikaroimaan.

Hyvissä ajoin laivaan kömpi luotsi. Oli näyttänyt aivan semmoiselta, joita Mark Twain aikanaan kuvasi. Muutama
kustikaartilainenkin oli tullut, kun kerran "laiva oli jo, hmm, aika iäkäs". Ja paikalla oli koko laivaväkikin. Kukas sitä ympäröiville rämeille olisi halunnut jäädä ahteriin.

Hinaajat kiinnittyivät keulaan ja perään. Naruja alettiin lekotella. Sitten käskettiin kone hiljaa eteenpäin. Nuori kolmonen pukkasi tarmokkaasti telegrammin paakia eteenpäin. Vanhoissa miidsippitankeissa koneen käynnistystä ei
miidsipissä huomannutkaan. Toisin kuin perätuuppareissa, joissa kuuluu ensin pommin kaltainen jysähdys ja sitten alkaa
tärinä ja kilinä.

Lähtöä tehtiin hyvässä järjestyksessä, kunnes käskettiin kovemmalla äänellä kone hiljaa eteenpäin. Koska telegrammi oli jo vaaditussa asennossa päädyttiin pian siihen, että täytyi olla konevika, kun kone ei käynnisty.

Mark Twainin esikuva komensi hinaajia puskemaan laivaa takaisin laituriin. Timppa tähtäili keulasta kasliinaa kaijamiehille.
Kustikaartilaiset ruksailivat keskittyneesti dokumenttejaan. Kolmosen käskettiin soittaa konehuoneeseen ja selvittää konevian laatua.

Konehuoneesta vastasi ykkönen. Jo miehen ikään, tai oikeammin kohta jo kahden miehen ikään ehtinyt dispanssilla seilaava nokittaja. Vaikkei kouluviisautta ollutkaan kertynyt, riitti käytännön osaamista konehuoneen jokaisen tilanteen selvittämiseksi. Tosin iän tuoman viisauden lisäksi oli ehkä tullut ripaus tai pari hajamielisyyttäkin.

Koneykkönen seisoi manöveerauspaikalla mittareita silmäillen ja kuunteli brygältä tulevaa puhelua. Sitten - kuten paikalla ollut konekakkonen myöhemmin todisti - ykkönen haroi vasemman käden trasselilla vähiä hiuksiaan ja totesi hämmästyneenä: "Jaa-a, kyllä minä olin sen koneen käyntiin pistävinäni!"

Laiva oli töijätty takaisin laituriin. Hinaajat lähtivät. Erilaisia tarkastajia tuli ja meni. Kun oli tarpeelliset dokumentit
ja sertifikaatit signeerattu ja leimattu, päästiin yrittämään lähtöä uudelleen. Ja tällä
kertaa paremmalla onnella. Kun siiffikin oli valkoisissa sormikkaissaan passaamassa päälle, että kone muistettiin varmasti käynnistää.

Meillä Pohjois-Atlantilla yön pimeydessä onneksi kone kävi. Tuumaakaan ei poikettu isoltaympyrältä. Myrskytkin kai kyllästyivät ja jämerästi pääsimme eteenpäin ja aikanaan New Orleansiin. Palkatkin olivat valmistuneet konttoriin postitettavaksi.

Mardi Gras tosin oli jo silloin vietetty ja roskatkin siivottu. Eivätkä teräsplootummekaan olleet vielä kovin pahasti ehtineet matkalla ruostumaan.