Laiva oli lähes kolmesataa metriä pitkä. Täydessä raakaöljylastissa laivan runko kynti merta kahdenkymmenen metrin syvyydeltä ja lähes viidenkymmenen metrin leveydeltä.

Olimme ajelleet elämänsä ehtoossa olevalla tankkiladylla öljyä Abu Dhabista Karachiin muutaman kuukauden. Molemmissä päissä jouduimme makaamaan ankkurissa päiviä – välillä viikonkin.

Nostettuani taksista tavarani kaijalle silmäilin ympärilleni. Ruosteista laivankylkeä jatkui molempiin suuntiin niin pitkälle, kuin pimeydessä näkyi.

Laiva oli lastattu aapisista öljylamppuihin. Tavaraa oli kerätty useasta Kiinan satamasta. Kulttuurivallankumousoopperoiden vihlovien vingutusten tahdissa ahkerat kiinalaiset olivat täyttäneet ruumat tarpeellisella ja tarpeettomalla. Mihin oli vähänkin rakoa jäänyt, mahtui vielä jokunen nippu riisipuikkoja.

Tapasin perämiehen ensimmäistä kertaa vanhassa öljytrampissa, jolla kärräsimme raakaöljyä Maracaibolahdelta Usan iistkustille ja Kanadaan.

”Suapko tänne tulla?”

Radiohytin peltinen palo-ovi oli vähän raollaan. Hämärältä kongilta kurkistavaa silmää en olisi tuntenut, mutta äänen tunsin: Paavo Miettinen Vänninsuolta Ylä-Savosta. Ensimmäistä kertaa poissa kotoaan ja heti junkin lentojobi New Yorkiin.

Joulupäivänä soi kotona puhelin:
"Ollako sina vietta rauhass joulu?” varustamon henkilöstöpäällikkö kyseli.

Varustamosta tuli sähke ollessamme Tyynellä Merellä Aleuttien seutuvilla. Radiokelit Suomeen olivat aika huonot. Sitkeästi vuorokauden eri aikoina eri bandeja yrittäen saattoi joskus qso-kulkea Helsinkiradioon Keimolaan.

Oli vuodenvaihde. Ja oli vaikeuksia pysyä tolpillaan. Kuten uuden vuoden perinteeseen kuuluukin.