Australiassa

ylavalikot

Australiassa ensimmäistä kertaa! Mantereen lounais-nurkalla, Albanyn pikkukaupungin satamassa. Laiturit olivat jo jääneet taakseni kävellessäni kohti keskustaa. Viereeni hiljensi auto, josta varttunut rouvashenkilö huhuili ajo-ohjeita osoitteeseen, joka kuulosti olevan Princess Royal Drive. Valittelin olevani ensimmäistä kertaa koko maanosassa, joten en vielä kovin tarkkaan tuntenut Australian katuja. Kyselin, mitähän mahtaa osoitteessa olla. Rouva selitti etsivänsä tietä satamaan, minne piti olla vastikään saapunut suomalainen laiva. Viemisinä olisi käytettyjä vaatteita entisen kotimaan köyhille merimiehille. Päälläni oli kalliit Amerikasta ostetut mokkanahkakamppeet, joten en kehdannut pilata mielikuvaa köyhästä suomalaisesta meripojasta. Muina miehinä selostin reitin satamaan, kuin paljasjalkainen australialainen.

Mt. Clarence kukkulalta näkymä satamaan

Kaupunkikierrokselta palattuani kuulin, että rouva oli laivalle ilmaantunut ja saanut kantoapua nyyteilleen. Nuoremmat pojat naureskelivat, että täällä luullaan Suomessa elettävän vielä sotien pula-aikaa. Pidemmän seilauskokemuksen villin linjan laivoissa omaavat olivat ottaneet rouvan käytetyt vaatteet kiitollisina vastaan. Ei ollut harvinaista siihenkään aikaan, että uuden laivaporukan saapuessa lentäen jonnekin maailman taakse, kaikkien matkalaukut eivät tulleet perille samalla lennolla. Jos laiva lähti heti vaihdon jälkeen, ei ollut mahdollisuutta vaatehankintoihin maista. Ikävä oli pyhäpuvussa aloittaa tankki- tai ruumajobi tai konehuoneen remonttihommat.

Albany on Länsi-Australian vanhin satamakaupunki. Ilmastoa verrataan välimeren säihin. Aikanaan valaanpyyntitoiminta oli ollut vilkasta. Maataloustuotteita vietiin edelleen sataman kautta suuria määriä. Meidän lastimme ei ollut eläviä lampaita, kuten naapurilaiturin laivassa, vaan kuormasimme viljaa Kiinaan. Edellistä lastiamme olimme purkaneet Intian niemimaan tyvessä yli kaksi kuukautta: viisi viikkoa redillä odottamassa satamapaikkaa ja lähes neljä viikkoa laiturissa.

Sataman takaa nousi metsäinen Mt Clarence-kukkula. Paahteisten ja pölyisten arabikatujen jälkeen oli mukava kuljeskella Australian keväisessä auringonpaisteessa lintujen konsertoidessa vehreässä metsikössä. Näkymät olivat upeat joka suuntaan. Vähemmän mukavilta näyttivät siellä täällä ruohon seasta pilkistävät pienet hautakivet. Kuolinpaikoiksi oli kaiverrettu ensimmäisen maailmansodan teurastuksista kuuluisia nimiä: Gallipoli, Ypres, Somme. Kuolinajat olivat samoilta vuosilta. Netin tietojen mukaan Albanystä lähti 1914 marraskuussa 38 laivan saattue kohti Eurooppaa ja maailmansotaa lastinaan 30000 australialaista ja uusiseelantilaista sotilasta sekä 7500 hevosta. Jo seuraavana vuonna yli puolet sotilaista oli tapettu tai haavoittunut. Tokkopa hevoset olivat selviytyneet niinkään hyvin.

Laivalla oli piakkoin uusi tapaaminen uuden mantereen asukkaitten kanssa. Radiohytin ovelle ilmaantui nojailemaan kaksi mittavaa miestä, jotka totisina esittivät jotakin roopuskaa. Paikallisesta murteesta huolimatta ymmärsin lyhenteen ITF, International Transport Workers' Federation. Nyt ei kyselty ajo-ohjeita, oli kyse henkilöstön palkoista.

ITF oli laivaväestä useimmille tuttu. Olimme kuulleet huhuja hurjista ITF-tariffien mukaisista palkoista, mitä oli tienattu verovapaasti mukavuuslippujen alla. Eläke- ja ammattiyhdistysmaksujakaan ei tarvinnut maksaa, mikä nuorista merenkulkijoista oli lisäetu. Suomalaisissa laivoissahan oli neljä eri ammattiliittoa ja jäsenmaksut perittiin kaikilta. Jos joku ei liittoon kuulunutkaan, ei ainakaan iljennyt semmoista myöntää. Porukka ymmärsi olevansa samassa veneessä, eikä suvainnut pummeja, jotka olisivat itsekkäästi nauttineet muitten tienaamista eduista. Siihen aikaan myös ymmärrettiin, että ilman ammattiliittojen sitkeää työtä miehistö saattaisi asua edelleen keulapakan alla skanssissa, eikä olisi työaika- eikä vuosilomalakeja. Eihän ollut kuin viisikymmentä vuotta siitä, kun suomalaisessa purjelaivassa vielä kuoltiin nälkään matkalla Australian.

ITF:n edustajat halusivat nähdä laivan työehtosopimukset. Julkisia asiakirjojahan ne olivat ja kaivoin kaikki neljä vihkosta nähtäviksi. Samalla ihmettelin, että eihän Suomen lippu kuulu mukavuuslippuihin, eikä meidän tienestiemme pitäisi kuulua ITF:n valvontaan.

Australian miehillä oli erilainen käsitys ja niinpä aloin Helsinkiradion aiemmin sähköttämän valuuttakurssin perusteella kääntämään Suomen markkoja Australian dollareiksi.

Seuraavaksi haluttiin nähdä palkkalaskelmia, minkä mukaan henkilöstölle oli palkkoja maksettu. Niitten näyttämiseen ei minulla enää ollut oikeuksia. Siirryimme seuraavaksi päällikön salonkiin. Monenlaisen selvittelyn jälkeen otettiin esille palkkakirjanpidon tositteet.

Aussit tutkivat huolella työehtosopimusta ja sen mukaista palkkalaskelmaa ja vieressä tarpeen mukaan käänsin, mikä mitäkin tarkoitti. Koko miehistöluettelo käytiin läpi ja kaikki kirjattiin muistiin. Kun työ oli tehty, kaljapurkit kourassa rupateltiin alan asioista. Tarkastajat olivat vakuuttuneita, että meille olisi tiedossa tuntuvat palkankorotukset, tai laiva ei lähtisi satamasta. Ja kuten aina: suuripalkkaisimmille eniten lisää rahaa, pienipalkkaisille vähiten. Päivän, parin päästä luvattiin palata asiaan.

Jyväkuorman lastaaminen kesti yli viikon. Sinä aikana muitakin australiansuomalaisia laivalla poikkeili. Laivaväki pääsi heidän matkassaan näkemään maisemia kauempaakin kenguruita myöten. Joitakuita kestittiin ihan yökylässä.

Olimme jo matkalla Kiinaa kohti navakassa länsituulessa, kun konemestari syöksähti sopivassa aallonvälissä radiohyttiin. Mestari oli tiukka työväenaatteen kannattaja ja toi sen esille aina, kun oli mahdollista.

”Näytäpäs niitä ITF:n tariffeja. Millaisia ne meidän uudet palkat oikein ovat?”

”No jaa, kotimaisia palkkoja edelleen maksetaan, ei saatu edes tariffeja luettavaksi. Kippari selosti iiteäffäläisten käyneen noloina kertomassa, että Suomi ei kuulu mukavuuslippumaihin. Suomalaisissa laivoissa kuuluu maksaa suomalaisten tariffien mukaista palkkaa ja he olivat todenneet niin tapahtuvan. Niinhän minä niille sanoin heti alkuun!”

”Jos et ollut itse paikalla, niin sinäkö väität uskovasi kipparin kertomaan?”

”Ilman muuta uskon. Eihän me oltaisi päästy satamasta ulos, jos olisi palkoissa ollut jotakin epäselvää. Kippari itse olisi saanut suurimman palkankorotuksen. Mitäs tuo hyötyisi kertomalla perättömiä?”

”Mitäs kippari hyötyisi kertomalla perättömiä?” tuohtui aatteenmies. ”Minä ajelin kongolaisissa jääpaateissa Tyyntä merta itään ja länteen. Aina itään päin mentäessä, kun päivärajalla olisi sunnuntai tullut kahdesti, kippari vaihtoi päivän vasta maanantaina ja tehtiin yhden päivän palkalla kaksi maanantaipäivää töitä. Ja jos länteen päin mentäessä vaikkapa keskiviikkona olisi pitänyt jättää päivä väliin, niin jätettiinkin sunnuntai väliin. Mitäs kippari siitäkään hyötyi?”