Acapulcossa olimme kelluneet keskellä laguunia muutaman päivän leka pohjassa kaijapaikkaa odotellen. Olin laskenut toistakymmentä ulosmaksua valmiiksi. Mönsträysdokumentit olivat pinossa konsulia varten. Radiokelit oli hyvät: QSO kulki Helsinki-radioon sujuvasti, samoin kuin kiinalaisen rahtaajan käyttämään Shanghai-radioon. Säätiedotuksia ei tarvinnut kirjoitella, koska kippari ja perämiehet katselivat niitä telkkarista.

Päivät kuluivat brygällä kahvia kulautellen ja tärähdyksistä utuisilla kiikareilla maisemia tähyillen. Nähtävää riitti: veneitä, huvijahteja, hotelleja, palatseja. Kaikki luksusta. Laivalla poikennut meklari osoitteli rannoilta maailmankuulujen taiteilijoiden, valtiomiesten ja muitten julkkisten lomapaikkoja. Kaikkein eniten ihmettelimme kuitenkin laguunin yllä leijailevia laskuvarjoja, joita pikaliipparit vetivät.

Laituriin päästyämme laskuvarjojen salaisuus selvisi. Pursimies oli viettänyt vastikevapaata maissa ja gängveitä ylös ontuessaan huuteli innoissaan lentoterveisiä:

”Uimarannan laskuvarjoilla pääsee kymppitaalalla lentämään kuka vaan. Valjaat puetaan ylle. Apumiehet vetävät varjon narut suoriksi ja levittävät kuvun auki. Pikaliippari kiihdyttää vauhtiin, pari juoksuaskelta ja hups vaan varjo nostaa ylös taivaalle. Veneen perässä killutaan kierros laguunilla ja palataan lähtöpaikalle. Yhdestä narusta vedetään räppänää auki ja varjo laskeutuu. Vaan älkää kiskoko kahdella kädellä, niinkuin minä. Tipahdin viereisen rantakahvilan terassille persiilleni pöytien ja kuppien sekaan ja jalkaan sattui.”

Koneykkösen kanssa taivasteltiin näitä uusia keksintöjä. Kaikenlaiseen ihmiset rahojaan tuhlaavat! Vaan heti seuraavana päivänä olimme lähdössä biitsille omin silmin näkemään laskuvarjoleijailun ihmettä. Noin kilometrin päässä laivalaiturista alkoivat pitkät rantahiekat. Laskuvarjolennättäjiä oli useita, kaikilla taksana kymmenen dollaria. Jonoja ei ollut, joten toimesta tuumaan. Kuten poosu oli kertonut, laskuvarjovaljaat päälle, narut tiukoiksi, varjo levälleen, vene vauhtiin ja muutaman juoksuaskeleen jälkeen oltiin ilmassa.

Rannalta katsoen ei olisi arvannut, kuinka hieno kokemus oli katsella näkymiä laskuvarjolla leijuen. Kaupungin meteli vaimeni, ja kuului vain tuulen suhinaa. Tunsi olevansa yksinäinen ulkopuolinen tarkkailija keskellä suurkaupunkia - kuin avaruuslentäjä, joskin vähän matalammalla. Vaan kovin pian vene jo kiskoi varjon lähtöpaikan ylle hiekkarannalle. Poosun kokemusten mukaan varovaisesti räppänänarusta vetäen varjo alkoi laskeutua. Pian tultiin sievästi alas jaloilleen samaan paikkaan, mistä oli lähdetty.

Ykkösmestarin kanssa meillä riitti messissä juttua lentokokemuksistamme. Innostuksemme tarttui niin, etta kippari ja siiffikin alkoivat lämmetä lentämiselle. Kippari tosin ihmetteli, voiko varjolla laskeutua seisoville jaloille. Siiffin huolena oli, kastuuko moisessa touhussa, kun rannalta lähdetään juoksemaan vetten ylle.

Seuraavana päivänä lähdimme opastamaan tulevia lentäjiä ilmailupaikalle. Siiffi oli vuokrannut ranta-auton, joten kilometrin matka laivalta rannalle piti ajaa herroiksi autokyydillä. Tosin matka ei edistynyt, kun auto ei käynnistynyt. Kolmeen mieheen työnsimme, ja siiffi yritti käynnistää. Hikoilimme mäkeä ylös ja toista alas, muttei moottori edes luvannut. Lopulta ajoimme taksilla vuokraamoon, mistä löytyi toimiva auto, jolla pääsimme lähtemään rannalle. Kovin läheltä biitsiä ei autolle löytynyt parkkipaikkaa, joten ajoimme loppumatkan taksilla.

Kippari rohkeni lentoon ensimmäiseksi. Lennättäjät vakuuttelivat hänelle:

”Si, si, senor laskeutuu alas seisoville jaloille. Senor ei kaadu!”

Alkuvalmistelut menivät tutulla tavalla. Kohta me rannalle jääneet pääsimme ottamaan kuvia lentäjästä. Viiden minuutin kierroksen jälkeen varjo alkoi laskeutua takaisin lähtöpaikalleen. Alastulo naytti menevän hyvin. Mutta juuri maahan tullessaan kapu horjahti, kaatui päistikkaa pehmeään hiekkaan ja sai nenänsä verinaarmuille ennakkoaavistustensa mukaisesti.

Siiffi ei moisesta kohtalonsormesta häkeltynyt. Tosin vieläkin kyseli, pitäisikö antaa passi ja setelirahat jollekin, jos ne pääsevät kumminkin kastumaan. Lennättäjät todistivat, ettei lennolla kastuta:

”Senor lentää ilmassa, ei vedessä! Ei kastu, kun ei sada!”

Lähtö sujui muuten hyvin, mutta lentäjä käskettiin juoksemaan liian aikaisin. Naru veneeseen ei ollut vielä tiukalla. Varjo nousi silti nätisti ylös ja lähti kohoamaan. Veden ylle päästyään löysän vetonarun takia varjo alkoi laskeutua pysyen silti vielä ilmassa. Mutta lentäjä plumpsahti mereen ja umpisukkelissa suolaveden pärskyessä aurasi uraa kuin paraskin merenkyntäjä, kunnes lopultakin vetovene sai kiskotuksi varjon kyytiläisineen taivalle.

Myöhemmin laivan saunassa istuessamme siiffi sanaili:

”Eipä siitä rahasta paljon hauskuutta kertynyt. Koko kierros piti yskiä merivettä keuhkoista, suolavesi kirveli silmissä ja kupli korvissa. Henki ei kulkenut, mitään ei nähnyt eikä kuullut.”

Vaikka siiffin taalat ja passi saivat merivesikylvyn, kuivuivat ne nopeasti Acapulcon auringossa. Ja seuraavana päivänä olimme jo kokeilemassa vesihiihtoa. Sielläkin siiffi kohta lähdön jälkeen kaatui, muttei venekuski sitä huomannut, kun kovin innokkaasti osoitteli meille filmitähtien palatseja rannoilta. Pitkään ajelimme takaisinpäin, ennenkuin kaatuneet löytyivät uimassa sukset kainalossa huvijahtien seassa.