Kiina Mao Tse Tungin hallitessa oli maailmaa kiertäneelle merenkulkijallekin ihmeiden maa. Kulttuurivallankumouksen aikaan ulkomaalaisia ei kaduilla näkynyt. Kaupungilla kulkiessaan koki olonsa eläintarhan eläimeksi: Kaikki liikenne pysähtyi ja ympärillä kulki ihmismuuri silmänkantamattomiin. Piakkoin opimme, että sihtailemalla kameralla väkijoukkoa katu muuttui yhtä autioksi, kuin kasarmin piha lomakomennon kajahtaessa.

Kirjoittaja edessä, Mao takana

Neuvostoliiton malliin satamissa oli monipoliset merimiesklubit. Shanghaissa vanha Britannian suurlähetystö useine rakennuksineen oli merenkulkijoiden käytössä. Pääsi sinne myös diplomaatit ja muutkin vierasmaalaiset. Palveluita ja tavaraa oli monenlaista. Konekolmonen kehui ostaneensa tusinan hopeisia ruokailuvälineita muutamalla traktorilla – setelillä, jossa oli traktorin kuva. Kahveleissa oli lähetystön vaakunat antamassa kuninkaallista säväystä.

Kiinalaiset olivat innokkaita järjestämään matkoja ja esittelemään nähtävyyksiään, teollisuuslaitoksiaan ja maatilojaan. Matkaoppaista ainakin yhden arveltiin ymmärtävän suomea. Erilaisilla tempuilla yritettiin selvittää salakuuntelija.

Maon aikaan ainakaan suomaisille ei tarjottu retkillä olutta eikä muutakaan prosenttijuomaa, joten kaikille retkille ei halukkaita löytynyt. Tsingtaon oluttehtaalle olisi tutustujia ollut lähdössä, mutta aiemmista visiiteistä viisastuneina oppaat eivät sinne suomalaisia päästäneet. Maon kuoleman jälkeen retkille ilmoittauduttaessa isännät kysyivät, paljonko olutta ja viiniä pitäisi varata retkievääksi. Silloin olivat kaikenlaiset retket suosittuja.

Hsinkangin redille olimme tulleet Brasiliasta puuvillakuorman kanssa. Laituripaikkaa olimme odotelleet jo pidempään. Kuukauden merimatkalla oli juotu laivan makeavesitankit tyhjiksi. Käytössä oli pelastusveneiden vesisäiliöt. Veden makua kärvisteltäessä päätettiin jämerästi, että vastedes pelastusvenevedet vaihdetaan useammin. Itsemme ja pyykkiä saimme pestyksi ukkosmyrskyn tuoman kaatosateen alla. Puhdasta tuli. Sittemmin kuultiin uutisista, että Kiina oli niihin aikoihin tehnyt ydinräjäytyksen ilmakehässä ja saasteet levisivät laajalti sateiden mukana.

Kun meille koitti pääsy laituriin, oli naamatarkastuksen jälkeen merimiesklubin isännät ehdottelemassa kaksipäiväistä matkaa Pekingiin ja Kiinan muurille.Rahanjaon yhteydessä oli kätevä kysellä halukkaita lähtijöitä. Vaikka myöhemmin ilta vierähti merimiesklubilla valomerkkiin asti, oli meitä aamu viideltä kaksi pikkubussillista lähdössä kulttuurimatkalle.

Siihen aikaan Kiinassa oltiin säästeliäitä. Etummainen pikkubussi ajoi pelkillä parkkivaloilla, joita taaempi seurasi ajaen kokonaan ilman valoja. Rivakkaa vauhtia mentiin kapeilla kyläteillä. Kyläläisillä oli tapana viettää vapaa-aikaansa kyykkien pimeillä teillä. Niinpä tämän tästä koettiin äkkijarrutuksia ihmisjoukon ilmaantuessa parkkivalojen hämyyn. Kerran oli tielle jätetty aasi rattainen poikittain. Rattailla oli puhelinpylväs.

Oikein turistityyliin kiertelimme nähtävyyksiä. Pekingissä hämmästelimme keisarin palatsin ja kesäpalatsin. Ajelimme Kiinan muurille ja näimme keisarien hautaholveja. Viimeisenä ohjelmassa ennen paluumatkaa oli kuuluisassa vuosisataiset perinteet omaavassa ravintolassa tarjoiltu Pekingin ankka.

Bussimme pysähtyivät ravintolan oven eteen parin limusiinin taakse. Tavanmukainen yleisöjoukko alkoi kerääntyä ympärillemme. Samalla ravintolan ovesta tupsahti kadulle toinen rymä ulkomaalaisia. Harmaatukkaisia arvokkaannäköisiä miehiä. Pitkät hameet päällä ja paljaissa jaloissa muoviset kusiluistimet. Virkapukuiset autokuskit pitivät heille limusiinien ovia auki. Autoissa oli diplomaattirekisterit ja myöhemmin selvisi, että olivat jostain Tyynenmeren saarilta. Väkijoukko ympärillämme pyöritti päätään kuin tennispelissä vilkuillen vuoroin meitä, vuoroin hamemiehiä.

Ravintolan alakerta oli paikallisia ruokailijoita varten. Meille oli varattu ravintolan yläkerran ainut huone. Ateriointi alkoi monenlaisella pienellä naposteltavalla. Vaikka määrät olivat pieniä oli erilaisia kuppeja paljon. Kaikista maisteltaessa alkoi olo olla vähitellen kylläinen.

Meille kerrottiin, että ankasta ei heitetä mitään hukkaan. Halkaistu ankan pääkin ilmaantui pöytään. Sitä eivät maistaneet edes enemmän olutta juoneet. Olimme oppineet, että Kiinassa päätetään ateria keitolla. Kun keitto sitten kannettiin pöytään, olimme niin ravittuja, että maistelimme sitä kohteliaisuudesta.

Poislähtöä jo odotteltiin , kun ovelle ilmaantui iloinen kiinalainen. Suorin käsivarsin hän kannatteli päänsä päällä - kuin urheilupokaalia ikään - kauniinruskeaksi paahdettua suurta ankkaa. Siinä se oli sitten meidän varsinainen ateriamme alkupalojen ja jälkiruokasopan jälkeen. Ankka pilkottiin pieniksi siivuiksi. Tarkoitus oli syödä sitä letunnäköisiin paistoksiin käärittynä ruohonnäköisten kasvisten ja maustekastikkeen kera. Suomalaisella sisulla kaikkemme yrittäen kävimme jälleen ruokavatien ääreen. Kuitenkin ankasta jäi suurin osa pöytään poistuessamme pimenevään Pekingin yöhön.

Parinsadan kilometrin paluumatka sysimustassa yössä Hsinkangiin sujui penkinreunoja puristaen ja torkkuen. Herätyksen aiheutti tämän tästä äkkipysäytykset ja autokuskin pajatus hänen yrittäessään häätää tieltä ihmisjoukkoja ja kotieläimiä.