Persianlahdella oli kuuma. Auringon tulisesti kärventäessä standardibrygän pelti kupruili kuin rospuuttoaikainen kylätie. Kuumuutta riitti pellin alapuolella olevaan radiosähköttäjän asuinhyttiin: punkan päädyn lämpömittari pysytteli 45 asteessa. Radiohytissä sirisevä seinän kokoinen päälähetin pisti vielä paremmaksi ja nosti lämpötilaa kymmenellä asteella. Rannikkoradioaseman trafiikkijonossa omaa vuoroa odotellessa ja liikkumatta kirjaa lukiessa iho oli kosteannihkeä. Kun käänsi kirjasta sivua, liike iski hien hyökymään pintaan kuin huippu-urheilijalla lehdistötentissä dopingkäryn jälkeen.

Pitkin Persianlahtea oli sadoittain tankkilaivoja ankkurissa toivorikkaina odottamassa lastausmääräyksiään. Jotkin olivat siellä manneet jo vuosia, me onneksi vasta muutaman päivän. Ainoa ajankulu pitkästyneillä perämiehillä tuntui olevan VHF-radion kutsu- ja hätäkanavalla elämöinti. Erikoisista ilmakehän kerrostumista johtuen radioliikenne kuului koko lahden päästä päähän, tuhannen kilometriä. Oli säännöllisin kellonajoin kuuluvaa hullun huutoa, erilaisten eläinten ääntelyä, koneen ääniä, musiikkia. Erään pitkään kestäneen sinfonian jälkeen joku hermostunut koitti oxfordilaisittain huudella, kuka siellä soittaa. Toinen vastasi: ”Mantovani!”.

Takuuvarma bisnesidea olisi perustaa Persianlahdelle painonpudotuskeskus. Halvalla saisi ostetuksi jonkin siellä ylösmakaavan tankkilaivan. Ruokana silliä ja perunaa, juomaksi öljynkatkuista vettä. Kyllä paino putoaa, minullakin kuukaudessa kymmenen kiloa.

Toukokuun puolivälissä redari oli lähettänyt Helsingin konttoriltaan kymmenkunta merimiestä ja -naista parikymmentä vuotta vanhalle tankkilaivalleen Persianlahdelle. Lento vei Frankfurtin ja Beirutin kautta Dubaihin. Onneksi laivalla vaihtui päällikkö, joten en joutunut matkanjohtajaksi. Vuosikymmeniä sitten Dubai ei ollut vielä turistikohde, mutta löytyi meille hotellimajoitus aamuyön tunteina. Suihkukin tiputteli harvakseltaan vettä siiheksi, kunnes olin saanut saippuat ja shampoot levitetyksi. Kuivapesuun oli tyytyminen ja pyyhkeellä hinkattava pesuaineet pois.

Aamukahdeksalta hotellin ovella odotteli kyyti rannalle. Ihan arabien purjedhow ei meitä odotellut, vaan moottoripaatilla päästiin redille, missä työmaa ankkurissa odotteli tyynessä päivänpaisteisessa säässä. Riitta-kipinä ehti hätäisesti kertoa tähdellisimmät, ennen kuin kyyti lähti ulosmaksaneita viemään rannalle.

Parikymmentä vuotta aiemmin Götaverken Göteborgissa oli ruotsalaiselle varustamolle rakentanut miidsippitankin, jossa oli tilaa noin 25 000 tonnin öljykuormalle. Suomen lipun alle laiva siirtyi 60-luvun loppupuolella.

Helpotukseksemme emme joutuneet viikkoakaan kuuntelemaan konsertteja emmekä pudottamaan painoa. Orderisähkeen mukaan lastaussatama oli Jebel Dhanna Abu Dhabissa. Orderissa olleiden koordinaattien mukaan löytyi aution hiekka-aavikon rannasta poiju ja sieltä öljyputken pää, mistä saatiin lasti vietäväksi Karachiin. Ei ollut helpotukseksi lisätieto, että Persianlahti-Karachi linjalle laivamme oli rahdattu yli kolmeksi kuukaudeksi.

Ruotsalaisilla oli jo parikymmentä vuotta sitten laivoissaan ”jääilma”. Tässä laivassa oli jokaisessa hytissä loota, mistä flekti puhalteli kylmävesiputken viileyttä. Viileys tuli merivedestä, mikä Persianlahdella oli jossain 30 asteen seutuvilla. Karachissa ensimmäistä lastia purettaessa opin, että tyhjenevän laivan kohotessa vedenkierto loppui ja flekti puhalteli hytin 50 asteista ilmaa.

Lastaus öljyputken päässä sujui vuorokaudessa. Matka Karachiin kesti vajaat neljä vuorokautta. Sekä lastaus, että purkauspaikoissa odoteltiin useimmiten jokunen vuorokausi ankkurissa. Karachin laiturissa vierähti useampi vuorokausi. Paitsi kerran maattiin toista viikkoa koneremontin vuoksi.

Muutama muukin samanlainen tankkipaatti ajeli samoja reittejä. Karachista lähtiessään aloittivat heti tankinpesun ja musta vanavesi horisonttiin näytti laivan reitin. Meillä ei pumpattu pesuvesiä mereen. Ennenkuin vasta yön pimeydessä. Joskus kuulema ajettiin varuilta tovi väärään suuntaan. Toisaalta Karachin öljysatama ei ottanut tankkilaivojen sloppeja vastaan. Eihän laivoja ole rakennettu kuljettamaan likavesiään edes takaisin.

Hyteissä ei ollut jääkaappeja kylmän juoman säilytykseen. Messeissä pienet vanhat jääkaapit vetivät viimeisiään. Ei niihin leikkelelautasen, milkkipurkin ja peltilehmäkannun lisäksi paljoa muuta mahtunutkaan. Niinpä hiki otsalla muisteltiin, miltä maistuisi kylmä olut. Karachin öljysatamasta sai pöllyävää hiekkatietä tallustaa muutaman kilometrin keskustan hotellien baareihin, missä kylmiä juomia oli saatavilla.

Ensimmäisellä vierailulla Hiltonin baarissa jotkut vaihtoivat sellaisiin juomiin, missä jäät kilisivät laseissa. Erityisesti arvostaen pantiin merkille, kuinka baarimikko kilkutteli vasaralla isosta lohkareesta palasia laseihin: varmasti on tuoretta luonnonjäätä. Poistuessamme hikiseen yöhön pantiin myös merkille juuri silloin tapahtunut jäiden bunkraus: aasi kärryineen oli peruutettu baarin takaovelle. Aasikuski jääsaksilla tempoi lavalta kuraiseen maahan jäälohkareen ja alkoi laahata sitä baarin jäävarastoon. Sen jälkeen tuoreet luonnonjäät jäivät muiden asiakkaiden nautittaviksi.

Stuertin (talousostaston esimies ) mukaan diettiruoka silli, perunat ja öljynkatkuinen vesi johtui siitä, ettei maista saanut mitään kelvollista provianttia. Käytyäni Karachin konsulin luona mönsträyksia hoitelemassa patikoin pölyistä hiekkatietä laivalle. Edelläni pölyä nostatti kärpäspilven ympäröimä aasikärry. Lastina oli joitakin lihanriekaleita, joista osa roikkui yli perälaudan ja laahasi pölyistä ja sontaista hiekkatietä. Aasi kärryineen pysähtyi öljysataman portille. Kärrystä kuski nakkasi verisen ruhon olalleen ja kaavunhelmat liehuen ja riekaleita polkien suuntasi kohti laivaamme. Silli ja perunat olivat taas tovin maullaan.

Jossain määrin laivassa herätti hämmästystä, kun stujun vaihduttua ruokatarjoilu muuttui täysin, vaikkei uutta provianttia saatukaan. Uudelta stujulta koitettiin udella, oliko proviantista löytynyt jokin piilovarasto, muttei hän halunnut paljastaa omia ammattisalaisuuksiaan.

Laivaporukasta puolet oli ollut jo yli puoli vuotta mönsträttynä. Jälleen Karachin redille ankkuroiduttuamme heille oli iloinen uutinen ulosmaksusta ja matkasta kotimaahan, ehkä jo muutaman päivän kuluttua.

Poislähtevää porukkaa poikkeili radiohytissä hoitamassa ulosmaksujaan. Jaoin vastakirjoja, seilauskirjoja ja passeja. Signeerattiin rullaa ja kirjoitettiin vetoseteleitä. Paikallista rahaa tilanneille oli meklari tuonut laivaan pinoittain repaleisia rupia ja paiseita.

Sorvari tutkaili vastakirjastaan ulosmaksuaan pitkään ja kyseli sitten, missäs näkyy lomaraha. Merimiesunionin lehdessä kun oli kirjoitettu, että saman kuun alusta olisi tullut voimaan uusi vuosilomalaki ja sen mukaan kuuluu maksaa lomapalkan päälle lomarahaa.

Poikkesin kerrosta alemmaksi kipparin toimistoon kyselemään, olisiko siellä tietoa tämmöisestä uudesta laista lomarahoineen.

”Jaa, tässä olla tämmöinen paksu kirje. Mine ei olla ehtiä sitä avata. Sinä otta ja katso, ollako där mitä. Sinä ottaa myös tämä toine paksu kirje, oleko där joku meille tärkeä.”

Ensimmäisestä kirjeestä löytyi vuosilomalaki, joka oli tullut voimaan pari viikkoa aiemmin. Onneksi poispestanneet olivat lähdössä vasta seuraavana päivä, joten oli yö aikaa perehtyä lomarahan saloihin ja laskea ulosmaksut uudelleen uusien pykälien mukaisesti.

Kun laivalle ei ollut laituripaikkaa vapaana, hommasi meklari jonkinlaisen hinaajan kuljettaman ponttoonin viemään kotimaanmatkaajia lentoasemalle. Jo siihen aikaan kirjoittelin lehtijuttuja ja sellaisen kirjeen olin antanut raittiiksi tiedetylle moottorimiehelle kotimaassa postitettavaksi. Mutta ulosmaksun myötä moottorimiehen raittiuskin loppui. Sen verran oli koordinaatio ja sihti sumentuneet, että hyppy laivalta vei ohi proomun suoraan mereen. Onneksi parempikuntoiset saivat hänet saman tien kiskottua ylös, eikä muuta vahinkoa sattunut, kuin puku kastui ja sehän siinä kuumuudessa äkkiä kuivui. Kirjeenikin oli tallessa povitaskussa, kotimaanmatkalainen iloisena huuteli. (Aikanaan julkaisun päätoimittaja muisteli, ettei kirjeestäni meinannut saada mitään selvää. ”Ikäänkuin se olisi kastunut”).

Proomun poistuttua laivakin pääsi heti kohta laituriin. Laivalta lentoasemalle riensi taksikyydeillä lähetystö jättämään jäähyväisiä seilauskavereille. Molemminpuolisten toivotusten ja lähtömaljojen tuoksinassa porukat olivat sekaisin kuin jääkiekon maailmanmestarit. Lentokoneeseen eksyi osa saattajista, kun taas jotkut lomalaiset matkalippuineen viihtyivät lentoaseman baarissa.

Lentäjät hermostuivat ja alkoivat estellä iloisten matkalaisten tulvimista kyytiin. Lopulta riensi sotaväki apuun varustautuneina pistimin ja tussarein. Liputtomat oli saatu koneesta pois ja lipulliset heidän tilalleen. Vasta sitten lennolle oli annettu lähtölupa. Muutaman kuukauden kuluttua tuli laivalle iloinen postikortti, että kaikki olivat päässeet ehjinä kotimaahan.

Kipparilta saamani ”tämä toine paksu kirje” sisälsi vaaliasiakirjat. Suomessa olisi syksyllä eduskuntavaalit ja ”laivassa ja laitoksessa” elävillekin oli annettu oikeus äänestää.

Lopultakin aikarahtaus loppui ja Karachista suuntaisimme Punaisenmeren kautta kohti Eurooppaa. Vaaleja ei tarvitsisi kiireessä yön kähmyssä ennen lähtöä järjestää. Matkan aikana merellä voisi jokainen antaa äänensä. Adenissa saataisiin äänet postiin bunkrauksen yhteydessä.

”Sinä viedä nämä äänistysreklam ahteri messit. Sano där kaikki, joka ei tulla äänestää, se ole viinakielto”, oli kipparin evästys äänestyksen esivalmisteluiksi ja äänioikeutettujen aktivoimiseksi.

Äänestysajankohtana sitten poikkeili laivaporukkaa radiohytissä hakemassa passiaan ja suuntasi kerrosta alemmaksi salongin oven taakse. Aamupäivän radiovahdin päätyttyä selasin passipinosta omani, ja laskeuduin salongin eteen jonoon.

”Te anta henkilötodistus”, oli vaalivirkailija päällikön ensimmäinen ohje. Tarkkaan sitten verrattiin passikuvaa äänestäjätarjokkaan naamaan ja tarkastus meni läpi:”Te olla sama miees”.

”Te mene äänestysboxi anta ääni” oli seuraava ohje äänestyslipun kera. Timppa oli jätelaudoista rakennellut yhdeltä sivulta auki olevan kehikon ja sinne tason, mihin oli kiinnitetty narulla kynä.

Äänen piirtämisen jälkeen tarvittiin leimaa ja kirjekuoria, jotta arvokas ääni aikanaan löytäisi oikeaan vaalipiiriin oikean ehdokkaan hyväksi.

”Te käske seuraava sisälle”, oli ohje äänestysprosessin loppuessa ja viinakiellon uhan väistyessä.

Uusien orderien mukaan ei sitten poikettukaan Adenissa, koska määränpää oli Punaisellamerellä Port Sudan. Jos Jemenin posti jäi paitsi vaalipakettiamme, tasoittui tilanne sillä, että varustamon Adeniin lentorahtina lähettämä laivaposti jäi noutamatta. Lienee Adenissa vieläkin, jos ei ole käytetty kamelinkuivikeena. Sudanissa äänestysasiakirjapakettimme annettiin meklarille postin kautta kotimaahan toimitettavaksi.

Olimme jo menossa Suezin kanavassa kohti pohjoista ja valokuvailin brygän siivellä rannan sotaromuja. Kippari tuli viereeni nojailemaan reelinkiin:

”Kun olla Port Sudan ulosklaaraus, meklari kysyä, captain, mikä olla se paketti, missa ole där moni pienempi kirjekuor sisalla ja niissa taas ole där pienempi kirjekuor ja där olla valkoisi lappuja”.

PS. Suuressa mailmassa viime aikoina erään vaalin hävinnyt osapuoli on nostanut ison haloon ”varastetuista vaaleista”. Ei ole mikään uusi asia, koska me suomalaiset olimme lähes viisikymmentä vuotta sitten tässäkin asiassa tienraivaajia. Sillä erotuksella, ettemme olleet huonoja häviäjiä, vaan meidän vaalimme varastettiin oikeasti.

Katso kuvia laivasta