Pyssäporukkaa
Siihen aikaan, kun moottorilaivoja ajettiin neljänkymmenen hengen miehistöillä, riitti porukkaa pyssäpuolellekin. Oli miehistökalle, uffarikalle ja pölykalle. Kipparin hyvinvoinnista huolehti ville. Pyssässä tai byssassa – kuinka vaan – häärivät esakokki tai keittäjä, sekä säkäkokki. Koko joukkoa ohjaili talousesimiehenä tuju tai trissa eli emäntä.
Kallet ja ville puuhailivat päivän askareissaan siivoten ja tiskaten. Oikeaan aikaan piti osata herättää töihinsä oikeat ihmiset. Työssäolevien sängyt piti petata, syömään ja kahville paimennettiin hereilläolevat vapaavahtilaiset.
Esa ja usein säkäkin olivat puheittensa perusteella kaiken kokeneita ruuanvalmistuksen ammattilaisia. Hienoimpien ravitoloiden keittiöt olivat tuttuja, pasiseereissakin oli oltu liekittämässä monenlaista gurmeeta. Messissä ruokapöydän ääressä saattoi joskus ihmetellä, mikseivät nämä mestarit olleet viihtyneet noissä maankuuluissa herkkuravintoloissa. Joissakin tapauksissa makunystyrät kertoivat, miksi tie oli käynyt tramppilaivan pyssään.
Jännittävää oli seurata näitten keittiöpäälliköiden muisteluksia valmistamistaan pidoista. Joskus oli lihan loputtua tehty serviettipinosta maukas pihvi. Eräs ulosmönsträävä virtuoosi oli vienyt vastakirjansa sisään kipparille viininleikkeeksi valmistettuna. Irtisanoutuminen oli pitänyt tehdä toiseen kertaan, koska kippari oli syönyt alkuperäisen vastakirjan.
Kun hakurahtilaivoilla ajettiin kymmentä solmua – ehkä vähän ylikin – maapallon taakse ja perille päästyä asetuttiin rauhassa redille odottamaan kaijapaikkaa, mitattiin aikaa viikoissa ja kuukausissa. Lähes ainoa vaihtelu merenkulkijan päiväohjelmaan löytyi ruokapöydästä. Oliko vaihtelua, ja minkälaista vaihtelua riippui talousesimiehestä, joka huolehti proviantin tilaukset ja ruokalistan suunnittelun.
Perinteisesti kerran viikossa tarjottiin pöytiin hernekeittoa ja jälkiruuaksi miehistölle räiskäleitä, päällystölle pieniä upseerilettuja. Hernekeittopäivä ei vaihdellut, paitsi eräällä emännällä, jolloin rokka saattoi ilmestyä pöytään minä päivänä tahansa. Siinä ruokakomennossa ei mikään muu sitten vaihdellutkaan. Kerran viikossa kokki keitteli sangot täyteen ruskeaa kastiketta säilytettäväksi proviantin kylmiössä tulevan viikon aterioita varten. Aamulla ei ruskeaa kastiketta tarjottu, vaan pöydässä oli velliä. ”Taas kauravelliä” karjahdus kattilankannen rämäyksen säestyksellä oli siiffin tapa lähettää pyssään terveisiä.
Kehnoon ruokaan ei ehkä aina ollut syy tekijöissä. Ajaessamme raakaöljyä Persianlahdelta Pakistaniin tuju tuskaili, ettei maista saa mitään kelvollista provianttia. Konsulin luota laivalle kävellessäni satuin näkemään, kuinka kärpäspilven ympäröimä aasikärry kuljetti joitakin lihanriekaleita, joista osa roikkui yli perälaudan ja laahasi pölyistä ja sontaista hiekkatietä. Aasikärry pysähtyi öljysataman portille ja kuski nakkasi ruhon olalleen ja riekaleita polkien suuntasi kohti laivaamme. Suosituin ruoka olikin silli ja perunat kyytipoikana lämmin öljynmakuinen vesi. Erinomainen dieettiruoka, kun lämpötila ulkona varjossa on 45 ja sisällä kuumempi.
Jossain määrin siinä laivassa herätti hämmästystä, kun tujun vaihduttua ruokatarjoilu muuttui täysin, vaikkei uutta provianttia tilattukaan. Uudelta tujulta koitettiin udella, oliko proviantista löytynyt jokin piilovarasto, muttei hän halunnut paljastaa omia ammattisalaisuuksiaan.
Tujuista erityisesti mieleeni on jäänyt Reiska, joka ilmiselvästi oli kutsumusammatissaan, kuin pappi saarnastuolissa:
”Katsos, kun aamulla keittää riisivelliä, niin siitä porukat tykkää. Kun keittää vähän reilummin, niin ylijäämästä voi päiväkahville leipoa riisipiirakoita. Niitä porukka syö niin paljon, ettei kellään myöhemmin kovin nälkä olekaan. Silloin on hyvä pitää grilli-ilta. Laittaa vähän sisäfilettä, kun ei ne paljoa jaksa syödä. Tekevät itse ruokansa ja pyssäporukka pääsee vähällä. Ja redari on hyvillään, kun ruokaraha pysyy pienenä.”
Aamuisin Reiska ei tarjonnut pelkkää kauravelliä. Vaihtelevien puurojen ja vellien lisäksi pöytiin kannettiin mitä erilaisimpia valmiiksitehtyjä leipiä.”Siinä tulee syödyksi vähän vanhemmat kuivuneetkin leivät, kun kostuttaa ja laittaa päällysteitä”.
Kerran Reiska löytyi timpan sapista nikkaroimassa laudoista laatikkoa. Oli odotettavissa Lemin särää, jahka laatikko olisi turvonnut liemenpitäväksi. Ehkei Reiskan timpan taidot vetäneet vertoja tujun taidoille, kun eräänä yönä kakkonen katseli brygän siiveltä, miten suuri puinen loota lensi mereen. Lemin särää ei sen jälkeen ollut odotettavissa.
Ainutlaatuinen oli Reiskan ideoima ruokalistakokeilu. Joka päivälle oli luotu kolmen aterian menu, josta sai valita aterian makunsa mukaan. Sai halutessaan syödä kaikki kolmekin.
”Kokeille se teettää enemmän hommia, mutta jatketaan niin kauan kun porukat tykkää, eikä kukaan ole vastaan.”
Vaan eipä mennyt kauaakaan, kun konemestari pöytään istuuduttuaan ja ruokalistaa käänneltyään ärähti:”Perkele, aina pitää valita ja tehdä päätöksiä. Ennen oli paljon helpompi, kun sai syödä, mitä pöydässä oli”.
Niinpä kokkien hommat palautuivat ennalleen, eikä tujun tarvinnut enää kirjoittaa ruokalistoja.
