Tankkilaiva oli ollut vuoden vaihteessa Hollannin Schiedamissa vuositelakoinnissa. Ulkosivun ruosteen päälle oli ruiskutettu kerros mustaa ja punaista maalia. Kone- ja tankkiremonttia oli tehty. Ensimmäinen telakoinnin jälkeinen lasti oli eurooppalaista makeaa vettä Atlantin taakse.

Laiva oli parikymmentä vuotta aiemmin Ruotsissa rakennettu malmitankki. Ruotsalaista malmia oli viety maailmalle Pohjanlahden perukoilta. Sieltä kuuluisan Vittulanjänkän seutuvilta louhittua. Paluukuormana oli tuotu öljyä. Myöhemmin omistajan vaihduttua malmiruumatkin oli muutetty öljysäiliöiksi.

Täkkäreille vesilasti on ihan mukava. Purkamisen jälkeen ei tarvita työlästä tankkijobia. Kipinälle Atlantin yli vietävä vesikuorma on työläs. Palkoissa ei makseta tankkilisää, kun ei kuljeteta vaarallista lastia. Euroopan vesillä ei makseta valtamerilisää. Atlanttia ylitettäessä maksetaan valtamerilisä. Ajettaessa Amerikan satamien väliä maksetaan korotettu valtamerilisä. Ja kun sitten aletaan lastaamaan öljyä, alkaa tankkilisäkin juosta.

Kuukausipalkkoja laskettaessa ei ole suurempia hämminkejä. Mutta kun joskus kuukausien päästä aletaan laskea lomalaisille ulosmaksuja, se edellyttää kiivasta allakan selailua. Kuinka monta lomapäivää milläkin palkalla missäkin järjestyksessä on kertynyt ja kuinka monta välipyhää lisäksi. Hyvinkin toistakymmentä erilaista lomapalkkaa yhteen ulosmaksuun saattaa kertyä. Aikaa voi vierähtää tuntikin vanhanaikaista mekaanista vipulaskukonetta veivatessa. Ja kun kaikkien ulosmönsträävien ulosmaksut on valmiina vetoseteleitä myöten tuleekin tieto, että ollaan muutama päivä ankkurissa ja porukka vaihtuu vastaavasti myöhemmin. On vain kaivettava rispaantunut allakka ja vipulaskukone taas esille ja aloitettava kaikki alusta.

Vesikuorman jälkeen ajettiin Venezuelan Maracaibo-lahdelle ja laiva lastattiin öljyllä. Keula suunnattiin pohjoiseen kohti Kanadaa ja St. Lawrence lahtea. Sieltä edelleen St. Lawrence-jokea pitkin Montrealiin.

Tultaessa Bermudan kolmion vesille ilmat viilentyivät ja shortseja lämpöisempää vaatetusta alkoi kaipailemaan. Säät noilla vesillä ovat yllättäviä. Hyvinkin pikaisesti saattaa myrsky yllättää. Tai eihän se meitä yllättänyt, kun kirjoitin kahdesti päivässä säätiedotuksia.

Äkkinäistä saattaa hirvittää, kun meren myllerryksessä yli kaksisataa metriä rautalaivan runkoa katoaa kuohuvien vesimassojen alle. Mutta aina se runko sieltä ilmaantui happea haukkaamaan.

Hyvissä ajoin ennen Cabotin salmeen tuloamme aloin haeskella jäätiedotuksia lähettäviä radioasemia. Löysin sekä sanallisia selväkielisiä tiedotuksia, että numerokoodilähetyksiä, joista kakkonen brygällä piirteli koodikirjansa avulla karttoja. Tiedotusten mukaan jäätä oli hyvän matkaa Anticosti-saaren eteläpuolelle.

Jääkartoissa näkyi monia kiemurtelevia railoja ja avovesialueita. Kysyin, mikä oli kartalle piirretty suora viiva paksuimman jään keskellä Cabotin salmesta St. Lawrence-joen suuhun. Kakkonen sanoi, että se on kipparin piirtämä reitti, mitä me ajetaan.

Ensimmäiset jäät eivät vauhtiamme hidastaneet. Kaukana horisontissa näkyi joitakin savuvanoja. Lähempää kiikari näytti, että jäitten keskellä oli useita laivoja. Savupilvistä päätellen muutamia stimmipaattejakin.

Ajoimme vakaasti omaa suuntamme ja hyvin matka edistyi. Perämies naksautti vhf-puhelimen päälle. Vanhoja putkivehkeitä ei merellä pidetty kuuntelulla, vaan vasta lähestyttäessä luotsipaikkoja. Radiosta kuului melkoinen pulputus jäissätahmovien laivojen neuvoessa toisiaan.

Pian läheinen kyproslainen perätuuppari kutsui meitä. Perämiehen tarttuessa veehooähvän luuriin kippari kielsi, että ei vastata.”Me suomalaiset osataan ajaa jäissä ja mennään omia reittejämme. Kulkekoot muut perässä, jos pääsevät.”

Helppoa olisi meidän jälkiämme ollutkin seurata. Telakassa ruosteen päälle ruutattu musta ulkosivumaali irtoili jään raastamana isoina levyinä valkoisena hohtavalle lumelle.

Mieleeni tuli montakin sopivaa sananlaskua ja kansanviisautta, kun laiva alkoi täristä ja vauhti hiipua. Pakilla päästiin irti ja uudella vauhdilla taas vähän eteenpäin. Perämies seisoi käsi telegramminkahvalla ja käänteli sitä eteen- ja taaksepäin kipparin komentojen mukaan. Kunnes lopulta ei päästy enää eteenpäin, eikä taaksepäinkään.

Muut jäissäkulkijat olivat lopettaneet radiossa meidän kutsumisen. Sen sijaan ne olivat saaneet toimimaan keskinäisen yhteistyön. Yksi koetti kärjessä päästä vauhdilla eteenpäin. Jäätyään kiinni takana tulevat pyyhkäisivät läheltä ohitse ja saivat väylää avatuksi eteenpäin. Jäihin juuttunut pääsi muitten ohitettua irti ja jatkoi jonon perässä.

Iltapäivällä näkyi pohjoisessa taivaanrannassa enää heikko savuvana yhteistyötä tekevien matkan edistyessä. Me seisoimme omalla suomalaisella reitillämme paikallamme. Kippari kiikaroi katoavia savuja ja mutisi, että siellä ne nyt menee.

Navakka tuuli ajelutti jäitä ja mekin pääsimme vähitellen irti ja liikkeelle. Edellä menneitten avaamaa väylää ajelimme hiljaisella vauhdilla. Meillä ei ollut kiirettä. Edellä menneessä letkassa oli afrikkalainen yhden tähden jenkki, joka oli viemässä öljylastiaan samaan laituriin, mikä oli meidänkin määränpäämme. Joutuisimme odottamaan päivän pari, ennenkuin se olisi lastinsa purkanut ja tekisi meille tilaa.