Laivan saunasta oli paapuurin paattitäkille ikkuna – ihan hyvänkokoinen neliskanttinen, eikä mikään perinteinen pikkuinen pyöreä venttiili. Mukava oli saunoessa katsella maisemia ajaessamme pitkin Belgian kanavia: Lehmiä ja muita kotieläimiä laitumella, sitten yht'äkkiä pikkukaupungin keskustassa jonkun olohuone, missä ehkä tämä joku tuijotti ulos ikkunansa edestä ohiajavaa laivaa, välillä autojonoja puomin takana odottamassa nostetun sillan laskeutumista. Sitten oli jo aika siirtyä saunasta suihkuun, kun ruman terästehtaan likaista betoniseinää tuntui jatkuvan kilometri toisensa jälkeen.

Wellandin slussissa

Ehkäpä juuri tämän laitoksen tuotoksia olivat ne teräsplooturullat, joita lastattiin pinoihin ruumiemme pohjalle. Rullat oli määrä viedä Pohjois-Amerikan Suurille järville. Jos Pohjois-Atlantilla sattuisi tulemaan vastaan ikäviä ilmoja, tietäisi se rautalastissa viikon keikkumista kuin Linnanmäen kieputtimessa.

Kesäaikaan Pohjois-Atlantillakin saattaa olla tyyntä ja hyvissä voimissa saavuttiin St. Lawrence lahdelle, ajettiin pitkin St. Lawrence jokea ohi Quebecin ja Montrealin. Ontario-järvelle saapuessamme läpi ”Thousand Islands” saariston oli kuin olisi Saimaalla seilannut. Tosin Saimaalta ei löydy sellaisia ökypalatseja, Euroopasta siirrettyjä keskiaikaisia linnoja ja muita kartanoita, mitä pilkotti saaresta jos toisestakin. Mukava oli paistatella päivää brygän siivellä ja arvokkaasti tervehtiä vastaantulevien loistojahtien miljonäärejä.

Ujuttautuessamme Wellandin kanavan ensimmäiseen slussiin käski kippari kirjoittamaan rekvisiitan ja viemään erään konemiehen lääkäriin mahahaavahoitoon. Muulle laivaväelle mahahaavat olivat ihan mukavia, tosin tujusta riippuen. Usein lääkärit määräsivät potilaalle maitoa, ja vähän höylimpi tuju saattoi tilata sitä niin paljon, että muukin porukka sai peltilehmän sijaan tuoretta maitoa. Koska Wellandin slusseja oli kaikkiaan kahdeksan, ei kiirettä takaisin laivalle ollut, ja ehdimme hyvin koukata paluumatkalla Niagaran putousten pauhua ihmettelemässä.

Michigan järven eteläpäästä alkoi häämöttää intiaanikielestä nimensä saanut Chicagon kaupunki. Nytkin ajeltiin pitkin kanavia, kunnes töijättiin aution, ränsistyneen tehtaan kaijaan. Aikaa sitten hylätyissä junanvaunuissa kasvoi puskia ja puhelinpylvään korkuisia puita. Piha oli täynnä ruosteisia teräsplooturullapinoja, joitten jatkoksi alettiin kärräämään ruumistamme lisää samanlaisia rullia - ei tosin yhtä ruosteisia.

Mepan opintokerho-ohjaajakurssin opeilla oli koko matka pidetty useampaakin kerhoa. Aiheina St. Lawrence-joki, Suuret järvet ja Chicago blues musiikki.

Blueskerho puuhaili maatutustumisretkeä. Vaikkei Howling Wolfia, Muddy Watersia tai muita Chess-levy-yhtiön tähtiä arveltu kuultavaksi löytyvän, jotakin alkuperäistä haeskeltiin. Mustilta satamamiehiltä saatiin utsituksi jonkilainen osoite lapulle piirrettynä.

Valkoihoinen taksikuski kieltäytyi välittömästi ajamasta ehdottamaamme osoitteeseen. Vaihtoehtona oli autoilijan paljon paremmaksi kehuma blues-paikka, mitä köröteltiin katsastamaan. Opintokerholaisillemme ei kelvannut kiiltävissä kamppeissa kajautteleva bändi, jossa kaikki soittajat olivat kalpeanaamoja.

Rasistisesti seuraavaksi kelpuutettiin vain musta taksikuski, joka ei hämmästellyt antamaamme osoitetta. Kadut kapenivat, talot mataloituivat ja yön pimeydessä pysähdyttiin pienelle ovelle, minkä takaa avautui ahdas huone. Pöytiä ei ollut monia, mutta peränurkassa soitti kokomusta bändi: rumpali, basisti ja huuliharpunpuhaltaja.

Turpahöylämiehellä oli tekniikka hallussaan: säveliä soljui asteikkoa ylös ja alas kuin Vili Vesterisen haitarista. Alkuhämmästelyn ja muutaman kaljamukin jälkeen alkoi jatkuva asteikkoharjoitus jo puuduttaa ja tuumattiin etsiytyä kolmanteen paikkaan. Vaan sitten vaihtui solisti. Jos oli edeltäjä vikkelä, oli seuraaja rauhallinen. Soittelivat taustamiehet hidasta tai nopeaa, oli huuliharpisti omissa maailmoissaan ja puhalteli jatkuvasti uusia maisemia pelistään. Niinpä loppuillan istuimme hievahtamatta, kunnes erään kerholaisemme konserttikestävyys alkoi loppua ja päädyimme kadulle etsimään taksikyytiä kotilaivalle hylätyn tehtaan laituriin.

Suhari oli nuori riski musta mies, joka tiesi, mistä laiva löytyy ja tuntui tietävän kaiken muunkin: ”ai noouu mään!” Kartastakin olisi laivan sijainti näkynyt, mutta kommentti oli ”noouu need määän!” Vauhdilla mentiin välillä pitkin kapeita pikkukatuja, sitten leveämpiä ja lopulta jo huristeltiin moottoritiellä.

Toden totta laiva löytyikin. Tosin välissä oli leveä kanava, eikä siltoja näkynyt kummassakaan suunnassa. Ympärillämme oli vain synkkiä varastorakennuksia ja peltiaitoja. Ajurille kelpasi jo karttakin, vaikkei se tainnut olla oikeankielinen. Kuski ei osannut ratkaista, miltä kantilta sitä olisi katsonut ja mikä tarkoitti mitäkin.

Opintokerhomme onneksi taaksemme putkahti poliisiauto. Toinen konstaapeli istui ratin takana radiopuhelimen mikrofoni kourassaan, toinen nousi verkkaisesti ylös käsi tukevasti rivollinperällä. USA:n poliiseille on opetettu kohtelias kielenkäyttö:”du ju niid help söör, jees söör, nou söör” ja lopulta ”pliis follow me söör”. Poliisiauton perässä kurvailtiin pimeitä kujia. Yht'äkkiä ilmaantui silta kanavan yli. Niinpä olimme jo kohta laivan vieressä, poliisiauto tirautti piipaataan ja kurvasi matkoihinsa. Sopivasti siinä vaiheessa tulivat opintokerhon tunnitkin täyteen.

PS. Sweet home Chicago kappaletta pidetään Roberton Johnsonin tekemänä ”blues standardina”, joka kuulunee kaikkien bluesia soittavien ohjelmistoon, kuten tämän kirjoittajan Tanssiyhtye Rautalaivankin (http://www.rautalaiva.fi). Robert Johnson ei liene koskaan käynyt Chicagossa. Jos olisi käynyt, olisikohan tämän nimistä laulua tehnyt?