Laiva oli lastattu aapisista öljylamppuihin. Tavaraa oli kerätty useasta Kiinan satamasta. Kulttuurivallankumousoopperoiden vihlovien vingutusten tahdissa ahkerat kiinalaiset olivat täyttäneet ruumat tarpeellisella ja tarpeettomalla. Mihin oli vähänkin rakoa jäänyt, mahtui vielä jokunen nippu riisipuikkoja.

Naisten tuoli, laiva taustalla

Osa lastista oli jäänyt Meksikon Acapulcoon. Nyt kallistelimme Guatemalan Champericon edustalla ankkurissa. Perämiehet tuskailivat paahtavassa helteessä paksujen paperinippujensa kanssa, mistä löytyy mikäkin säkki ja laatikko purettavaksi ulkosivulla poukkoileviin proomuihin.

Champerico ei ollut kaksinen metropoli. Muutamassa illassa oli taljattu kylän tuotteet ja palvelut. Messissä joka-aamuista kauravelliä lusikoidessamme pulpahti ilmoille ajatus katsella maata vähän laajemmaltakin. Eikä kummoista sotamiesneuvoston kokousta tarvittu, kun olimme jo roikkumassa vinssin manttelikoukun lastinpurkamisverkossa matkalla tyhjennysproomuun. Proomuun laskeutuminen neljän viiden metrin mainingissa oli tarkkaa puuhaa. Väärin ajoitetussa verkosta hyppäämisessä oli vaarana murtaa jalkansa. Kuulema joskus joku oli menettänyt henkensäkin. Rannassa sitten samaisella lastiverkolla noustiin kaijalle ja aloitimme saitsii´ingin.

Pirssipaikalla heräsi kuhina, kun kyselimme hintoja taksimatkasta Guatemala Cityyn ja takaisin. Suharit olivat toinen toistaan taitavampia ja edullisempia kuin poliitikot vaalien alla. Ja autot uudempia ja parempia. Vähitellen uppoutuivat kinastelemaan ja rähjäämään keskenään, kuka saisi kyydin. Sivummalla meitä silmäili olkihattunsa alta vaitelias automies, joka näytti sormilla hintaansa. Kun olimme täsmentäneet, oliko kyseessä dollaares vaiko quetzalit kömmimme kyytiin. Muut rähisevät pirssimiehet eivät tainneet edes huomata, että asiakkaat menivät jo.

Kuski arveli matkan kestävän kaksi ja puoli tuntia. Tie oli aivan kelvollinen mutta viidakon tuijottelu alkoi pitkästyttää ja viimasta huolimatta hikeä tursusi. Korkeuserot olivat suuria ja välillä aukeni hulppeita maisemia vuorenjyrkänteiltä. Pieniä järviä oli siellä täällä utuisissa laaksonpohjissa.

Guatemala City aukeni taksin ikkunoihin kauniina matalana kaupunkina. Jäimme kyydistä paikassa, josta kuskin mukaan löytyi kaupungin parhaat nähtävyydet. Emme kyllä ihan hänen espanjastaan ymmärtäneet, mitä ne mahtoivat olla. Tarkoitus oli ehtiä valoisan aikana takaisin Champericoon, joten sovimme palumatkan alkavan puolentoista tunnin päästä samasta kadunkulmasta.

Jäimme jalkäytävälle pälyilemään suuntia. Aamuisen kauravellin jäljiltä alkoi jo huikoa, joten ensimmäinen päätös oli pistäytyä syömässä viereisessä pikku ravintolassa. Siinähän ei aikaa kauan tuhraantuisi, kun paikka oli aivan tyhjä.

Olut oli kylmää ja ruokalistassa paljon valittavaa. Kun laivassa olimme tottuneet syömään päivästä toiseen perunaa ja soossia, jota tuju teetätti kylmiöön viikon annoksen kerrallaan, oli ihan pakko valita kunnon pihvi. Ruokaa odoteltaessa ehtisi tilata vielä muutaman oluen lisää.

Tilaukset tehtyämme ravintolan takahuoneesta alkoi kuulua lupaavasti pannujen ja kattiloiden kolinaa. Kohta tarjoilija, joka oli aivan guatemalalaisen näköinen, poistui kassi kädessään kadulle. Naureskelimme, että taisi mennä ampumaan meille pihvilihoja. Ajan kuluminen alkoi kuitenkin jo arveluttaaa, kun vasta parinkymmenen minuutin päästä tarjoilija palasi takaisin kassit täynnä paketteja ja vihannesnippuja.

Seurasimme vaitonaisina, kun tarjoilija alkoi virittelemään tulta tiskin takana olevaan uuniin. Liekö ollut märkää polttoainetta, mutta kauan sai palkeilla puhallella, ennenkuin valkea paloi itsekseen. Sitten seurasi vihannesten pilkkominen, pihvien nuijiminen ja maustaminen. Pöytäämme tuotiin ruokailuvälineet ja tortilloja tulisine kastikkeineen.

Lopulta valmistuivat tilaamamme annoksetkin herkullisesti aseteltuina puisille levyille. Ulkonäkö ja maku todistivat, että hyvää kannatti odottaa. Tosin taksimmekin ilmaantui kadunreunaan ja kuski viittilöi lähtemään paluumatkalle.

Kauan ja hartaasti söimme. Olutta ravintolassa oli, sitä ei tarvinnut mennä kassin kanssa kaupungilta hakemaan. Laskun maksettuamme tarjoilijalle jätettiin kunnon tipsit ansiokkaasta työstä.

Oli jo pimeää ehdittyämme takaisin Champericoon. Myöhäisen lähtöajan lisäksi matkaa viivästytti monet pakolliset pysähdykset nurkantaakse.

Illalla messissä kertailimme matkakokemuksia. Erityisesti tujussa herätti vahingoniloista hilpeyttä, että “äijät istuu viisi tuntia taksissa päästäkseen pihviä syömään”. Tujulla löytyi sitten pyssässä kiireellistä tekemistä, kun olimme päässeet sanomaan, että “taidetaan mennä huomennakin. Mieluummin sitä istuu taksissa ja syö perillä pihviä, kuin tässä laivassa joka päivä samaa perunaa ja soossia”.