Tapasin perämiehen ensimmäistä kertaa vanhassa öljytrampissa, jolla kärräsimme raakaöljyä Maracaibolahdelta Usan iistkustille ja Kanadaan. Perämies oli päättänyt merikapteeniluokan ja oli saanut heti kakkosen jobin. Hänen valkoisena hohtavat kamppeensa eivät ihan kotiutuneet vanhan trampin ympäristöön, jossa me muut puuhastelimme risaisissa paidoissa ja shortseissa muoviset kusiluistimet jalassa. Tosin perämies osasi tehdä havaintoja ja sopeutua, koska jo ensimmäisenä iltapäivänä oli poistanut kaluunat paidastaan. Vähitellen jatkuva hikoilu ja törkyinen täkki haalistivat hänenkin vaatevarustustaan meidän muiden kaltaiseksi.

Perämiehen muu käytös ei vaatteiden mukana haalistunut. Sotaväen malliin hän oli viimeisen päälle muodollinen ja tietoinen asemastaan aluksen ensimäisenä perämiehenä. Tämän tästä hänen raikuva ärhentelynsä kaikui miidsipin tai ahterin skoteista. Täkkärit kommentoivat uutta komentoa eri tavoin: joillakin riitti huumoria, joillakin se alkoi olla vähissä.

Kului vuosia, ennenkuin satuimme perämiehen kanssa jälleen samaan laivaan. Olin lentänyt Meksikoon ja ajoimme lyhyttä raitiovaunulinjaa Coatzacoalcosista Usan Meksikonlahden satamiin. Laiva oli melko uusi ja perämies oli laivassa förstinä. Virkapuku ei hohtanut eikä kaluunoitakaan ollut. Muutaman päivän kuluttua hoksasin, ettei laivassa raikunut minkäänlainen ärhentelykään. Suureksi hämmästyksekseni totesin perämiehen jopa naureskelevan puolikkaan kanssa reelinkiin nojaten jalka baijerille nostettuna.

Joulu alkoi lähestyä. Ilmat pysyivät Meksikon joulunlämpöisinä. Läheisessä Pajaritos kaupungissa olin käynyt konsulin pakeilla mönsträysasioissa rullaa leimauttamassa. Alkoi olla hämärä. Laivan laakonkitaulussa oli ollut liidulla sutattu lähtöaika huomiseksi puolenpäivän ajaksi, joten sinnepäin ei ollut kiirettä.

Tallustin näyteikkunoita silmäillen tietämääni viihtyisään ruokaravintolaan, joka tarjosi meksikolaisia ruokia. Heti ensimmäisessä ikkunapöydässä istui perämies kaljalasinsa kanssa piippuaan rassaten. Ruokalistan silmäilyni innosti hänetkin samoihin puuhiin ja tilasimme paikallisia erikoisuuksia alkupaloista jälkiruokaan. Syömisen tahtiin meni oluttakin ja paikallisia viinejä, joten molemmilta puhe luisti ja mukavia muisteluksia kerrottiin vuoron perään.

Tarjoilijan tuotua jälkiruoan ja poistuttuaan perämies haeskeli sanojaan. Lopulta hän sai ilmaistuksi kertovansa jotakin, mikä oli hänen mieltään jo kauan ihmetyttänyt ja jota hän ei ollut ennen kertonut kenellekään. Ei edes kotona vaimolleen.

Perämies oli ollut kakkosena freedomissa, joka ajeli Filippiinien tuhansien saarten seassa. Bulkkilasti oli lossattu ja oli pysähdytty muutaman suuren saaren väliseen salmeen. Silloinkin oli joulu lähellä. Paikalliset sukeltajat tekivät ulkosivun puhdistusta. Kippari, joka asusteli Manilan lähellä, oli lähtenyt meklarin veneellä maihin tarkoituksenaan jatkaa sieltä edelleen lomalle kotiinsa. Förstistä oli tullut kipparin sijainen ja perämiehestä oli tehty försti. Kolmosena oli juuri koulusta tullut poika, joka oli aiemmin ajellut vain Sohon tervakeuloilla Itämerellä ja Pohjanmerellä, eikä vielä ollut merta nähnytkään. Enimmäkseen kolmonen pyrki pysyttelemään huomaamattomana ja erityisesti pakoili ulkomaalaisia peläten heidän kysyvän jotakin.

Entinen försti oli ollut siihen asti täysraitis. Päällikön hyttiin siirryttyään hän oli kontrannut ensi töikseen salongin viinakaapin. Kaapissa olevan pullotavaran laatua hän ryhtyi tarkastamaan heti ja siinä ohessa tilasi sipsulta täydennystä. Kun kipinä oli vienyt uusia oordereita, oli laadunvarmistus edennyt jo niin pitkälle, että oorderit piti viedä tuoreelle förstille.

Oorderista selvisi, että seuraava lastauspaikka oli salmen etelänpuoleisen saaren takana. Perillä piti olla jo seuraavana päivänä, jotta lastauksen jälkeen merelle olisi päästy ennen joulua. Koska kakkosta ei ollut, piti perämiehen förstinä selvittää kartat ja reitti.

Lastauspaikalle ehdittäisiin hyvin salmen läpi ajaen. Mutta ainoa salmen kartta oli hyvin suurimittakaavainen ja 1940-luvulta. Koko salmi lähivesineen oli merkitty miinoitetuksi alueeksi. Jos salmen läpi ei päästäisi, pitäisi saari kiertää ja lasti menetettäisiin.

Laadunvarmistushommiensä äärestä uusi kippari sammalsi, että shiithä vhaan. Kolmonen ei tuntunut ymmärtävän koko ongelmaa, kun aiemmissa laivoissa ajettiin aina luotsi päällä, kun maita näkyi. Siiffi oli myötätuntoinen. Ulosklaaraus oli jo tehty ja meklari ja sipsu menneet. Sähkösanomalla tehdyn karttatilauksen he näkisivät vasta seuraavana aamuna, eikä silloin enää ehdittäisi lastauspaikkaan ajoissa.

Vaikka oli joulu lähellä, oli hämärtyvä ilta kuuma ja kostea. Hikinen olisi perämies ollut muutenkin yksin naviskassa selatessaan karttalaatikoita. Eikä 1940-luvun miinakentän lisäksi löytynyt mitään muuta karttaa.

Silloin kolisi brygän peltiovi ja joku tuli naviskan karttapöydän ääreen. Tulija sanoi:”Toin tullessani tuoreimman kartan tuosta salmesta, minkä läpi ajetaan lastaamaan”.

Vei aikansa, ennenkuin sanat tavoittivat perämiehen hätääntyneen mielen. Entinen kippari siinä myhäili maihinmenovaatteissaan. Perämiehen hölmistyneeseen ilmeeseen hän toi eloa kertomalla, ettei jatkokuljetusta Manilaan järjestynyt ja kotimatka olisi helpompi lastaussatamasta. Vahtimies hätyytti timpan pakalle ankkurinhiivaukseen. Pääkone puhallettiin. Etelänristin hohtaessa styyrpuurin taivaalla suunnattiin pimeään salmeen.

Eihän siinä salmen läpiajossa ollut mitään erityistä, kun oli kelvollinen kartta ja tutka toimi. Väylävalot vilkuttelivat selkeästi ja niiden tiedot löytyivät kartasta. Perämies navigeerasi ja käänteli autopilotin suuntia tarpeen mukaan. Uutsikkimies styyrpuurin siiveltä ilmoitteli uusia ilmaantuvia valoja.

Entinen kippari istui pimeässä paapurin puolella tuolissaan ja seurasi matkan edistymistä. Ajoittain hän innostui hiljaisella äänellä kertoilemaan asumisestaan Manilan liepeillä. Jopa suomalaisilla palkoilla pystyi elämään varakkaasti. Hänellä oli kartanossaan palvelijaa, puutarhuria, tallimiestä ja autonkuljettajaa. Tosin aluella asuvat mukavuuslippujen alla seilaavat muut skandinaavit tienasivat palkkoja ihan eri suuruusluokassa. Suomalainen tunsi itsensä torppariksi näiden kartanonherrojen rinnalla.

Aamuyön tunteina saavuttiin lastauspaikan redille. Ankkuri lekotettiin ja nostettiin luotsilippu. Entinen kippari majoittui redarihyttiin. Perämies laskeutui toviksi pitkälleen naviskan sohvalle, kun kolmonen oli herätetty brygälle.

Päivän valjettua puksutteli verkkaisesti luotsivene ulkosivulle ja luotsi nousi ylös viemään laivaa lastauslaituriin. Perämies käski kolmosen herättää entisen kipparin redarihytistä. Kolmonen näytti jälleen hölmistyneeltä, sillä hänen havaintojensa mukaan entinen kippari oli lähtenyt ulkosivujen puhdistuspaikalta. Uudelleen käskettäessä meni kuitenkin, mutta tuli kohta omahyväisesti kertomaan, ettei redarihytissä ketään ollut. Jossain töijäyksen välissä perämies kysyi luotsilta, tiesikö tämä ketään viedyn laivasta veneellä maihin. Luotsi oli varma, ettei ketään ollut viety. Lastauspaikan lähellä oli sotasatama ja siksi veneliikenne ei ollut edes sallittu.

Uusi kippari oli levätyn yön jälkeen jatkanut laadunvarmistushommaansa. Perämiehellä oli kiireitä klaarauksen ja lastauksen kanssa. Silti hän oli ehtinyt toteamaan, että redarihytti oli tyhjä ja käyttämättömän näköinen. Vaivihkaa hän kyseli agentilta ja lastaajan supercargolta, oliko laivasta kukaan mennyt maihin. Agentti oli silminnähden ymmällään. Edellisessä paikassa oli päällikkö lähtenyt, kenen olisi pitänyt tässä satamassa lähteä? Puuttuiko joku? Oliko laivasta joku karannut? No, eihän ketään puuttunut eikä ollut karannut. Eikä perämies saanut mitään selvyyttä entisen kipparin poistumiseen laivasta. Eikä uutta karttaakaan löytynyt.

Pajaritoksen Tequilan ääressä istuessaan perämies kertoi pyöritelleensä asiaa mielessään kuluneet vuodet. Kuinka entinen kippari oli poistunut laivasta? Vai oliko hän tullut uudelleen laivaan lainkaan? Kukaan muuhan häntä ei ollut nähnytkään. Uutsikkimieskään ei pimeälle brygälle nähnyt. Oliko perämies liikarasituksesta kuvitellut kaiken? Kuinka sitten olisi päästy salmen läpi ilman kartaa? Perämies oli vuosien mittaan jopa selannut seilauskirjaansakin, että kyllä hän siinä laivassa sinä aikana oli ollut.Entisestä kipparista ei varustamossakaan enää oltu mitään kuultu. Hän ei ollut vastannut varustamon sähkösanomiin, joissa oli tarjottu uutta jobia.

Maksettuamme Pajaritoksen ruokaravintolan laskun ja siirtyessämme juomapuolelle kulmille, perämies kertoi oppineensa tapahtuneesta jotakin: elämässä pärjää paljon paremmin yhteistyössä muiden kanssa, kuin yksin oman päänsä mukaan.