Ylikojolan Ilkalla oli hyvä neukkutarina ja haaste oli pakko ottaa vastaan.

Tässä yksi minun kokemuksistani työskennellessäni Hollmingin telakalla 80-luvun alkupuoliskolla. Työn alla oli kahdeksan laivan sarja neukkujen tilaamia jokilaivoja. Tehtävänimikkeeni oli uudisrakennusten koneasennusten työnjohtaja sekä laituri- ja merikokeiden siiffi.

Hotelli Raumanlinnassa oli majoitettuna tilaajan valvontakomissio, joka koostui levypuolen, sähköpuolen ja koneosaston ’asiantuntijoista’. Heitä piti silmällä pari politrukkia. Ryhmä haettiin joka aamu telakalle ja palautettiin illan suussa takaisin hotelliin. Valvontakomissio ei saanut yön aikana poistua hotellista. Poikkeustilanteet, kuten putkistojen tiiveyskokeet ja ’myynti’ komissiolle, hoidettiin yön hiljaisten tuntien aikana. Silloin jouduin itse hakemaan tarkastajan hotellilta. Operaatio vaati vuorokauden ennakkoilmoitusajan reittitietoineen, kuljetusvälineen kuvauksineen ja tietysti minuuttiaikataulun.

Yhteinen kieli puuttui lähes tyystin, joten ilman tulkkausosastoa hommasta ei olisi tullut oikein mitään. Osa tulkeista toimi suhdetoimintahenkilöinä keräten maalaiskunnasta halpoja käytettyjä Lada-autoja. Siinä sivussa siivosivat navetan takaisia nokkospensaita. Luovutetun laivan jättäessä telakan rannan laivan lastiluukkujen päällä oli rivistö kuntoisia ja ei-kuntoisia neukkujen autoteollisuuden haamuja. Minulle ei selvinnyt, oliko niistä jotain maksettukin ja jos, niin varmaa oli, että laivojen miehistöllä ei ainakaan ollut länsirahaa käytettävissä.

Tässä yhteydessä pitää kertoa episodi, jota en itse ollut näkemässä, mutta kuulin helposti uskottavana totena. Lähtevään laivaan oli nosteltu Ladoja lastiluukkujen päälle, kun yksi pressuihin kääritty hiivi oli molskahtanut altaaseen. Hiivin omistaja ei tahtonut millään hyväksyä tarjottua korvaavaa ajoneuvoa, vaan vaati pudonneen paketin nostamista altaan pohjasta. Joutui kuitenkin kiireen vuoksi tyytymään tilalle annettuun kapineeseen. Laiva lähti ja telakka nosti pohjaan haitoiksi jääneen paketin myöhemmin ylös. Paljastui, että Ladan luuranko oli täytetty hitsausmuuntajilla ja työkaluilla. Telakan rikausjengi vapautui epäillystä huolimattomuudesta nostonarujen valinnassa.

Työpäivän aikana paikalla oli aina vähintään yksi tulkki, jota valvojat repivät paikasta toiseen pyöriessään asentajien jaloissa tai roikkuessaan minun haalarin hihassa. Valvojat eivät osanneet lukea piirustuksia ja heidän suurin huolensa oli, että heitä huijataan. Laiturikokeiden ’myyntitilanteet’, joissa tilaajalle esitettiin valmis asennus koekäytön muodossa, olivat meille rakentajille ihan oikeita painajaisia. Jonkin pumpun tai laitteen koeajon päätteeksi piti saada tilaajan allekirjoitus pöytäkirjaan. Se oli joskus tuskallisempaa, kuin itse asennus. Johtuen siitä, että eivät ymmärtäneet, mitä laitetta milloinkin testattiin. Seuraavassa yksi esimerkki:

Merikokeen aikana piti ottaa parin tunnin välein näytteitä biologisen paskalaitoksen tuotoksesta ja säilöä näytteet myöhempää labran tutkimusta varten. Olimme tilaajan valvojan ja tulkin kanssa todistamassa, kun koneasentaja avaa paskalaitoksen kyljessä olevan siikkihanan, laskee hetken litkua pilsiin ja tähtää sitten näytepulloa siikin alle, kun valvoja tyrkkää näytteenottajan syrjään, ottaa kourakuppiin nestettä, ryystää maistiaiset ja nyökkäilee tyytyväisenä. Tulkkauksen mukaan vesi oli oikein hyvää. Valvoja kuvitteli evaporaattorin olleen kyseessä. Koneasentaja häipyi saman tien ja selitti myöhemmin, että oli pakko käydä puhaltamassa örkit pilssiin.

Valvojille oli annettu jo ennen merikoetta varaosalaatikoiden avaimet, luettelot toimitukseen kuuluvista varaosista ja laitteiden manuaalit. Edellä kuvattu tyytyväinen näytteen maistelija ei kuitenkaan suostunut allekirjoittamaan paskalaitoksen luovutuspöytäkirjaa, koska hän ei ollut löytänyt varaosalaatikosta varabakteereja. Manuaalissahan oli selvästi sanottu, että bakteerikanta on uusittava puolen vuoden välein. Eli systeemi on pestävä.

Tuli laivan luovutusjuhlan aika. Hotelli Raumanlinnaan oli kutsuttu väkeä Helsingin Tehtaankadulta ja neukkujen kaupallisesta lähetystöstä. Oli suomalaisia neuvoksia ja neuvoksettaria ja tietysti meitä rakentamisen avainhenkilöitä. Vähän väliä joku kilisti lusikalla lasinkylkeen, piti ylistyspuheen ja taas otettiin. Alettiin olla jo vaiheessa, jossa mentiin työmaaruokalan etikettien mukaan, kun levypuolen pomokin horjui lisukepöydästä täyttämänsä lautasen kanssa omalle paikalleen ja kuulutti, että on pojat perkeleen hyvää maksalaatikkoa. Oli mättänyt soppalautasensa kukkurilleen aitoa kaviaaria.

Ja taas kilisteltiin lusikalla lasin kylkeä. Paskalaitoksen varaosiin tyytymätön valvoja kampesi itsensä pystyyn, osoitteli minua sormella ja kysyi tulkin välityksellä, että milloin minä toimitan puuttuvat varabakteerit. Minun henkselit alkoivat kiristämään ja tokaisin tulkille, että nyt käännät vastaukseni sanasta sanaan ja sanoin, että heti kun lähetät telexillä osoitteen, komennan kaikki neljäkymmentä alaistani paskalle, käärin bakteerit kauniiseen pakettiin ja lähetän antamaasi osoitteeseen. Neuvoksettarien ilmeistä päättelin tulkin noudattaneen ohjeitani.

Laiva lähti Raumalta kansiot täynnä vastaanottajan allekirjoittamia testipöytäkirjoja, lukuunottamatta paskalaitosta.

Noin kuukautta ennen yllä kuvatun laivan luovutusta tilaaja lähetti telakalle laivan tulevan konepäällikön. Minä ja inkerin-suomalainen tulkki saimme tehtäväksemme noutaa konepäällikkö Helsingin lentoasemalta. Lähdimme minun vasta hankkimallani ikivanhalla nokivasaralla, Mercedes Benz 180 D. Mukaan tulevalle tulkille oli annettu tarkka kartta, mitä meidän piti noudattaa. Lentoasemalla yhytimme t-paitaan ja shortseihin pukeutuneen siiffin, jonka ainoat matkatavarat olivat muovipussissa. Ensimmäiseksi tulokas halusi tietää, milloin syödään.

Hänen tarinansa oli seuraava: Hän oli ollut kotonaan Odessassa pienessä puutarhassa ja juuri poimimassa muutamia kromosomi tomaatteja, kun vaimo oli kutsunut hänet puhelimeen. Oli tullut määräys lähteä välittömästi lentokentälle. Saman tien kotiportille oli kurvannut auto häntä noutamaan. Mukaan ei saanut ottaa mitään henkilökohtaisia tavaroita. Odessasta Moskovan kautta Helsinkiin oli lennetty Aeroflotin koneilla, joissa ei ollut mitään tarjoilua. Mies oli tosi nälissään.

Kaveri oli ensi kertaa eläissään Neuvostoliiton ulkopuolella ja kun istutin hänet ikivanhaan nokivasaraani, hän kertoi tuntevansa itsensä kuninkaalliseksi. Oli palvellut ainoastaan jokilaivoissa ja nähnyt jossain televisiolähetyksessä Salpausselän mäkikisan, joka oli tehnyt häneen unohtumattoman vaikutuksen. Ajattelin yllättää hepun ja ajoinkin alkuperäisestä ajoreitistä poiketen Lahden kautta. Tulkki vastusti päätöstäni, mutta en välittänyt siitä. Oli kaunis kesäpäivä ja tiesin, että Salpausselän mäkimonttu oli muutettu kesäajan maauimalaksi ja reunalla oli ravintola. Siitä tuli Odessan ukolle ikimuistoinen paikka täyttää tyhjä maha.

Mutta kun päästiin Raumalle, alkoi todellinen hula-baloo. Sain helvetinmoiset nuhteet telakan johdolta, koska olin poikennut sovitulta, politrukkien laatimalta reitiltä. En nähtävästi ollut ohittanut jotain reitin varrella olevaa tarkastuspistettä, koska savu oli alkanut Raumalla nousta jo paljon ennen sinne saapumistamme. Minua uhkailtiin loikkarin avustamisesta ja siitä seuraavalla pitkällä vankilatuomiolla. Mutta kun kukaan ei edes yrittänyt loikata, asia raukesi. Että JEES.