Tuskin koskaan enään tullaan näkemään yhtään laivatyyppiä, jota tehdään yhtä paljon, kuin amerikkalaiset naiset ja miehet rakensivat Liberty-laivoja, jotka auttoivat estämään Atlantin taistelun menemisen Saksan eduksi. Laivojen rakentamisen nopeus varmisti sen, että Britannia pystyi selviytymään miehitetyn Euroopan rannikon linnoituksena ja että sille voitiin toimittaa elintarvikkeiden lisäksi myös aseita, ammuksia, panssarivaunuja, kuorma-autoja, jeeppejä, koneita ja muita tarvikkeita niin kauan, että saksalaiset sukellusveneet voitettiin ja Eurooppa vapautettiin.

Minä olin muutaman vuoden ajan, kerran kuukaudessa ilmestyvän, arvostetun englantilaisen merenkulkualan aikakauslehden, ”Ships Monthly”, tilaaja. Lehdet on tullut säästettyä ja viime aikoina olen alkanut lukemaan niitä uudelleen. Vuoden 2010 huhtikuun numerossa on artikkeli Englannissa suunnitellusta ja rakennetusta laivatyypistä ”Empire Liberty”, josta muutaman välivaiheen jälkeen amerikkalaiset muokkasivat itselleen ”Liberty”-tyypin. Vuoden 2015 syyskuun numerossa vuorostaan valaistaan Liberty-historiaa omana aiheenaan. Meillä ’härmäläisillä’ skönäreillä, itseni mukaan lukien, on ollut vähän hajanaisia käsityksiä ’lipertyistä’. Luotan mainitsemieni julkaisujen tietoihin ja levitän niitä nyt teillekkin.

Empire Liberty’stä Ocean’in kautta Liberty’ksi

Britannian telakat ja ammattitaitoinen rakennusväki oli ajettu pahasti alas 1920- ja 1930- lukujen ’laihojen’ tilausvuosien aikana. Vuonna -39 tilanne oli se, että koko saarelta ei löytynyt riittävää laivanrakennuskapasiteettia korvaamaan saksalaisten sukellusveneiden aiheuttamaa hävikkiä. Totutun tyyppisten, n.10.000 tonnisten rakentaminen oli olosuhteisiin nähden yksinkertaisesti liian hidasta. Oli kiireesti keksittävä keinot tuotannon vauhdittamiseen ja tartuttiin laivojen suunnitteluun. Muutoskohteeksi valikoitui Empire Liberty tyyppinen, kaksi-miitsippinen, niittaamalla kasattu, kolia polttava tramppityyppi, joka oli tyypillinen brittituote tuohon aikaan.

Sunderlandissa toimiva Thompson perheyhtiön omistama North Sands Shipyard otti muutoskohteeksi aiemmin suunnittelemansa Empire Liberty-tyypin. Protokappale tästä tyypistä oli tehty jo vuonna 1935 ja saanut nimen S/S Embassage, jota seurasi lukuisi sisaria. Uuden suunnitelman näkyvin muutos oli siirtyminen suuriin hitsaamalla esivalmistettuihin, standardimittaisiin lohkoihin, joista laivat pantiin kokoon. Näin saavutettiin valtava ajan- ja henkilöstön säästö.

Suunnitelma oli teoriassa hieno, mutta käytännössä muutokset kohtasivat ylitsepääsemättömiä esteitä. Britannia oli vasta hitsauksen ’lapsenkengissä’. Ei löytynyt riittävästi ammattitaitoa. Olemassa olevat telakat toimivat omilla ahtailla tonteillaan; ei löytynyt tiloja lohkojen esivalmistukseen ja varastointiin. Pimennysmääräysten vuoksi talvikuukausien työaika jäi lyhyeksi, koska töitä pystyi tekemään vain päivänvalossa. Ammattitaitoista työvoimaa ei ollut saatavissa. ’Laihojen’ vuosien pysähtyneisyyden aikana koneenosien valmistus oli ulkoistettu Manner-Euroopan telakoille, joiden toimitukset loppuivat heti sodan alussa.

Näitä taustoja vasten brittihallituksen valtuuttama lähetystö (British Shipbuilding Mission) lähetettiin syksyllä 1940 Pohjois-Amerikkaan tilaamaan kuusikymmentä Embassage-piirustuksilla rakennettavaa laivaa. Mutta Yhdysvallat oli itse käynnistänyt merenkulkukomissionsa valvonnassa kauppa- ja sotalaivaston rakennusohjelman "Liberty fleet programme". Tästä syystä jenkkien telakoilla ei ollut kapasiteettiä ottaa tilausta vastaan.

Tässä tilanteessa englantilaisten lähetystössä mukana ollut Permanent Metals Corporation’in omistaja Henry Kaiser muiden insinööriryhmien yhteenliittymän kanssa, mukaan lukien amerikkalainen Todd Shipbuilding Corporation, tarjoutui rakentamaan, ei vain kuuttakymmentä laivaa, vaan myös kaksi uutta telakkaa.

Yksi allastelakka rakennettiin Atlantin puolelle Portland’iin, (Maine), jossa englantilaisille tehtiin Todd Shipbuilding Corporation’in valvonnassa 30 alusta. Toinen telakka, josta tuli ’slipi’ tyyppinen, pystytettiin Tyynen valtameren puolelle, Richmond’iin, (Kalifornia). Tämä telakka oli englantilaisen Henry Kaiserin omistaman Permanent Metals Corporation suojeluksessa. Sieltä valmistui toiset 30 Empire Liberty: stä muunneltua laivaa. Mahdollisimman yksinkertaiset höyrykoneet suunnitteli englantilainen North Eastern Marine Engineering, jonka pääsuunnittelija Henry Hunter oli yksi brittilähetystön jäsenistä. Koneet valmistettiin USA:ssa, kuten myös kattilat, joista osan valmisti New Yorkin osavaltiossa toimiva veturitehdas.

Englantilaiset huomasivat heti projektiensa alussa, että laivojen tyyppinimi Empire Liberty (Imperiumin Vapaus) saattaa loukata amerikkalaisten tunteita ja pohtivat etuliitteeksi Atlantic, kunnes huomasivat, että ei sekään ole oikein hyvä, kun puolet 60 laivan sarjasta on rakennettu Pacificin eli Tyynenmeren puolella. Kompromissiksi tuli etuosa ”Ocean”(valtameri). Siis nämä 60 laivaa olivat ’oseaaneja’, eivät ’liperttyjä’, joita ei oltu vielä suunniteltukaan.

OCEAN – class

Kuvan lähde: Ships Monthly

Richmondin telakka laski ensimmäisen kölin, Ocean Vanguard, 14.huhtikuuta 1941. Viimeinen kolmestakymmenestä luovutettiin heinäkuussa 1942, viisi kuukautta etuajassa. 30 laivaa viidessätoista kuukaudessa. Portlandin allastelakalla ensimmäisen köli, Ocean Liberty, laskettiin 24.toukokuuta 1941 ja viimeinen luovutettiin marraskuussa 1942. Telakka käytti 19 kuukautta 30 laivan tekemiseen. Rakentaminen altaassa oli hitaampaa, kuin ’slipillä’. Kuudestakymmenestä Oceanista yli neljännes, 16 kpl, upposi vihollisen toimesta sodan loppuun mennessä. Lisäksi useita vahingoittui torpedoista, miinoista ja pommeista, mutta ne korjattiin ja palautettiin palvelukseen. Empire Liberty’n protokappaleen (S/S Embassage) hinnaksi brittitelakalla tuli 95,000 £. Amerikassa 400,000 £ / kpl. Pähkinöitä ja papuja laskeneet virkamiehet Iso-Britannian valtiovarainministeriössä repivät hiuksiaan, kun eivät suostuneet ymmärtämään, miksi laivoja ei voitu rakentaa kotimaassa. Onneksi amiraliteetti onnistui vakuuttamaan valtiovarainministerin siitä, että Britannian ja sen imperiumin selviytyminen, joka tuolloin oli yksin natsi-Saksan edessä, riippui kauppalaivojen kautta saavutettavasta huoltovarmuudesta. Jos tästä tarvittiin lisätodisteita, niin se oli se, että sukellusveneet olivat upottaneet peräti kahdeksan Oceania ennen kuin 60:n laivan toimitus oli saatu päätökseen.

Ollessaan Pohjois-Amerikassa brittien laivanrakennuskomissio vieraili myös Kanadassa, jonka laivanrakennuskyky oli alhainen. Komissio onnistui tilaamaan sieltä 26 Ocean’ia lisää. Sodan loppuun mennessä Kanadan telakoilta kuitenkin tuli 450 kauppalaivaa ja 300 sotalaivaa. Myös osa Portlandissa rakennettujen Ocean’ien trippeli höyrykoneista tuli Kanadasta.

”OCEAN”ista ”LIBERTY”. Virallinen tyyppi: EC2-S-C1, Emergency Carco Ship, rakennusvuodet 1941-1945. 

LIBERTY – class

Kuvan lähde: Ships Monthly

Useiden Liberty-tyyppiä koskevien myyttien joukossa oli, että nimi on otettu brittiläisestä Empire Liberty:stä. Itse asiassa asia oli päinvastainen. Yhdysvallat oli nimennyt uusien alusten rakennussuunnitelman jo ennen englantilaisten amerikkaan tuloa "Liberty fleet programme":ksi.

Samaan aikaan, kun yhdysvalloissa rakennettiin briteille Ocean’eja brittien perustamilla kahdella telakalla, US Maritime Comissionin keskittyi omilla telakoillaan vuonna 1939 aloittamaansa laivanrakennusohjelmaan (Liberty Fleet Programme), jolla pyrittiin rakentamaan nopeasti korkealuokkaisia laivoja. Niiden rakennusaika osoittautui kuitenkin liian hitaaksi.

Englantilaiset luovuttivat amerikkalaisille Richmond:in telakalta ensimmäisenä valmistuneen Ocean’in (Ocean Vanguard) piirustukset, joista jenkit loivat laivatyypin nimeltä Liberty. Runko pysyi muuttumattomana. Toinen miitseppi poistui, kolia polttavat kattilat vaihtuivat öljylle ja mäntähöyrykoneet suunniteltiin entistäkin yksinkertaisimmiksi, helposti korjattaviksi ja vähemmän huoltoa vaativiksi.

Lohkojen esivalmistus otettiin käyttöön ja niittaaminen korvattiin hitsauksella. Laivojen suunniteltu elinikä oli viisi vuotta. Kahdeksantoista telakkaa toimitti laivoja ja 18 konepajaa rakensi höyrykoneita ja kattiloita. Laivoja pantiin kokoon sitä mukaa, kuin lohkoja saapui telakoille. Kölinlaskusta vesille laskuun meni vähemmän kuin kuukausi. Nopein alle viidessä päivässä, mutta ilman koneita, kattiloita ja apulaitteita, jotka kuuluisi olla asennettuna ennen vesillelaskua. Valmistumisaika kölistä luovutukseen oli keskimäärin 42 päivää. Nimen laivoille saattoi antaa kuka tahansa, edellyttäen että maksoi siitä kunniasta 2 miljoonaa taalaa. Tämä selittää, miksi kaikki laivat saivat miehen nimen. (Stephen Hopkins, Richard Montgomery, E.A.Bryan jne.) Laivat varustettiin konekiväreillä ja ahteripupalle tuli neljän tuuman tykki sukellusveneiden torjuntaan. Valmistusmäärä: 2710 kpl vajaassa viidessä vuodessa.

Valmistusmenestyksestä huolimatta rungon suunnittelussa ilmeni vakava virhe. Kolme Libertyä katkesi ja 1500 laivaa sai repeämiä. Ensin syytettiin hitsausta, mutta tutkimusten jälkeen selvisi, että Atlantin kylmät olosuhteet haurastuttivat huonolaatuista terästä. Libertyjä seurannut Victory-luokka rakennettiin vahvemmaksi ja paremmasta teräksestä. Niissä ei vastaavia stressiongelmia ollut.

Victory-luokkaa rakennettiin 534 kpl, joista yksikään ei uponnut sotien aikana. 34 alusta jatkoi vielä Korean sotaan ja 100 osallistui Vietnamin sotaan. Sotien päätyttyä 400 laivaa liitettiin USA:n kauppalaivastoon.

VICTORY – class

Kuvan lähde: Ships Monthly

Sodasta selvisi 2400 Libertyä, mutta rauhanajan alkuvuosien aikana usea upposi vielä miinaan- ja karilleajoissa. Jäljelle jääneistä Libertyistä muodostui USA:n, Kreikan ja Italian uudellen ’synnytettävien’ kauppalaivastojen selkäranka. Jenkit pitivät itse suurimman osan, mutta möivät 526 laivaa kreikuille ja 98 kappaletta italiaanoille. Paljon ostettiin myös Skandinaviaan, Suomeenkin kolme. Vuosien 1946-1963 välisenä aikana amerikkalaiset riisuivat 690 Libertyä ja niputtivat niitä useampien satamien porteille (moni Äänimeren lukija on niitä siellä nähnyt) tulevien kriisien varalle. Jäljellä on vielä kaksi ajokuntoista, John W. Brown ja Jeremiah O’Brien, molemmat kylläkin museolaivan statuksella. Edellinen kreikuilla ja jälkimmäinen jenkeillä.