M/t (Motor tanker) TORNADO lähti elokuun viimeisenä päivänä St. Croixista viemään noin 30 000 tonnin öljylastia Argentiinaan, Buenos Airesiin. Päiväntasaaja ylitettäisiin vajaan viikon matkan jälkeen.

Paljon kastamatonta porukkaa laivalta löytyi. Kovin pitkälle ei linjakasteen valmistelu ollut vielä edennyt, kun päällikkö kävi juttelemassa, että jospa jätettäisiin juhlat pitämättä. Laivan naisväki – ja osa muistakin – oli kipparin tietojen mukaan onnistettu pelottelemaan perin pohjin kastejuhliin liittyvillä rituaaleilla. Jopa Yk:n ihmisoikeuksien julistukseen oli vedottu.

Perinteinen päiväntasaajan kaste on tuonut vaihtelua yksitoikkoisiin pitkiin merimatkoihin. Myös laivaväen yhteenkuuluvaisuutta on vahvistettu, kun kasteen jälkeen on kuuluttu samaan Neptunuksen porukkaan. Eihän osallistuminen ole ollut pakollista. Kieltäytyä on voinut, joskin silloin on pitänyt pysytellä poissa juhlapaikalta.

Itse olin tullut kastetuksi vuotta aiemmin WHITE ROSEn matkatessa Ruotsista Kiinaan. Nuorille neitosille saattoi olla kynnyskysymys osallistua tilaisuuteen sauna-asuisena. Eikä juhlassa ulkoisesti puhdistuta, vaan ihan päin vastoin. Ja kyllähän kitkeriä ovat tropit ja juomat, joilla maan hajua kastelapsesta poistetaan. Äänimeren kuva-albumeista löytyy monesta laivasta tasa-arvoisia kastekuvia. Mukana ovat olleet niin naiset, kuin miehetkin. Niin kastajina, kuin kastettavinakin.

Seuraavana vuonna samoilla vesillä kastejuhla järjestyi. Luettavissa linkistä https://www.aanimeri.fi/node/2742

Edellisen vuoden omasta kastejuhlastani voi lukea linkistä

https://www.aanimeri.fi/node/14

Niinpä sitten parin viikon matka seurailtiin komeita auringonlaskuja ja eteläisellä pallonpuoliskolla liiteleviä albatrosseja. Ensimmäinen ankkuripaikka oli Cabo San Antonio. Seuraavana päivä siirrytiin ankkuriin La Platan luotsipaikalle, Recalada Pilots. Kaijaan töijättiin maanantaina Ailan päivänä.

Buenos Aires oli ainoa Euroopan ulkopuolinen satama, missä oli suomalainen merimieskirkko. Tarinan tähän hetkeen sopiikin selvitys suomalaisista merimieskirkoista villin linja laivaporukan näkökulmasta. Olen kopioinut pohjaksi jutun ensimmäisestä kirjastani ”Allright taas mennään – tarinoita tramppilaivoilta”.

Merimieskirkkoja

Laiva oli juuri töijätty Pohjanmeren sataman laituriin. Klaaraus oli tehty ja pian pitäisi siirtyä viikoksi kuivatelakkaan vuosihuoltoa varten. Salongin pöydän päässä kippari ja siiffi siemailivat konjakinloppujaan. Meklari pöllytteli paksua sikariaan ja keräili papereitaan salkkuunsa. Kipinä laskeskeli meklarin tuomia rahanippuja pöydän toisessa päässä. Tällä kertaa oli helppo homma, kun valmiit niput olivat pankissa pakattu sellofaanikääreisiin ja jokaisen nipun päälle oli räntätty rahamäärä.

Salongin ovelta kuului napakka koputus. Päällikkö silmäili oven suuntaan:

” Kas päivää pastori, tervetuloa puuriin! Maistuisiko herra pastorille kipollinen konjakkia?

”Ei kai se papinkaan suu oo paskasta tehty”, kuului myöntävä vastaus.

Konjakin maistelun seurauksena jo samana iltana laivalta ahtautui parikymmentä merenkulkijaa papin ohjastamaan yhdeksän hengen pikkubussiin.

”Tiivistäkää, kyllä tänne mahtuu”, oli papin opastus. ”On meitä ollut kyydissä kymmenkunta henkeä enemmänkin. Liikennevaloissa siunaantui juuri silloin poliisiauto pysähtymään viereen. Sieltähän noustiin selvittämään, mikäs pakolaisleiri tässä on matkalla. Kun kuulivat, että Merimieskirkolle ollaan menossa, panivat piipaan päälle ja avasivat meille liikenneruuhkassa tietä kirkolle saakka!”

Illemmalla jatkaessamme kirkolta matkaa kuka minkin palvelun pariin, pappi kuulutti paluukyydin lähtöajat. Kirkolta lähdettäisiin määräaikaan, mutta kyyti etenisi lähibaarien kautta sillä vauhdilla, miten porukat ehtisivät kyytiin. Eikä niin kiirettä ollut, etteikö pastori olisi ehtinyt tervehtiä kuppiloitten henkilökuntaakin.

Koska kuivatelakassa kärvisteltäisiin viikko, ehti Merimieskirkko järjestää monenlaista toimintaa. Oli kevätaika ja tehtiin aurinkoinen kiertoajelu Keukenhofin kukkaviljelmille, mistä palattiin seppeleet kaulassa. Jalkapalloa pelattiin norjalaista laivajoukkuetta vastaan. Ottelu oli muuten tasaväkinen, mutta norjalaisilla oli yksi ennenkin jalkapalloa pelannut, joka potkiskeli tasaiseen tahtiin maaleja. Pelin edetessä sovittiin, että lopetetaan tilanteessa 10 – 0.

Merimieskirkon palveluitten ansiosta ikävä kuivatelakointi tuntui sujuvan nopeasti. Viikko oli hurahtanut äkkiä, kun oltiin taas vesillä ulkosivut maalattuina ja osa korjauksista tehtyinä. Jopa tinkimättömänä työväenaatteenmiehenä ja ateistina tunnettu konemestari oli innokkaasti vieraillut kirkolla.

”Kotimaan lehtiä lukemassa. Ja olihan se käytävä papin saarnatkin kuuntelemassa, kun on pappi vaivaa nähnyt meitä kuljetellessaan ja muutenkin on hyvin huolehtinut. Ettei pahoita mieltään, jos ei ole sanankuulijoita.”

Aikanaan sattuivat taas oorderit ohjaamaan laivamme samaan satamaan. Hyvillä mielin odoteltiin papin käyntiä ja kyytiä kirkolle. Tällä kertaa hakijana ei ollutkaan tuttu merimiespappi, vaan enempi aliupseerin mallinen mies, joka kuulutti olevansa uusi pappi. Täsmällisesti ilmoitettuna aikana lähti kyyti laivalta:” Jos joku ei tule lähtöaikana, tulkoon omia aikojaan” oli periaate, niin laivalta kuin kirkoltakin lähtöön:

”Paluukyyti kirkolta lähtee ilmoitettuna aikana. Merimieskirkko ei tarjoa juoppokuskipalveluita, eikä kiertele kaupungin kaikkia kapakoita etsimässä kyytiläisiä, vaan ajetaan suoraan laivalle.”

Konemestarinkaan ei uuden papin aikaan tarvinnut tinkiä elämänarvoistaan, vaan huoleti saattoi jättää uuden pastorin saarnat kuuntelematta. Jonkin kerran sai kirkon auto palata laivalta ilman yhtään kyytiläistä. Kun laivalla eletään minuuttiaikataulujen mukaan, kaipaisi maissa vähän väljempää menoa.

Sohon tervakeulaisissa provianttisilmissä merimieskirkkosatamiin linjaa seilaavat murehtivatkin, että merimiehistä kirkoissa muistuttaa enää historiallinen nimi. Paikalliset asukkaat, rekkakuskit ja turistit olisivat uusia seurakuntatyön kohteita. Merenkulkijat kokivat jääneensä huutolaispojiksi.

Suomalaisia Merimieskirkkoja oli vähän ja useimmat niistä Euroopassa. Tramppilaivojen merenkulkijoilla oli harvoin tilaisuus päästä suomalaiseen kirkkoon. Meille oli kotimaan tarjonnan puuttuessa korvikkeina norjalaisten Merimieskirkot. Norjalaisilla ilmeni olevan toimipisteitä useissa satamissa ympäri maailmaa.

Suomalaisillekin kyytejä järjestettiin laivalta kirkoille ja takaisin. Trinidadin saarella Norjan kirkon bussi haki suomalaisia kymmenien kilometrien päästä ja vei illalla takaisin laivalle. Erityisen mieleen jäävä norjalainen kirkko oli Willemstadin kaupungissa Curacaon saarella. Kun ajoimme kapeaa kanaalia läpi kaupungin, kajahti kirkon katolta kovaäänisestä Maamme-laulu. Sellainen oli käsitys, että kaiken maailman lipuille löytyi norjalaisten merimieskirkosta oikea kansallislaulu.

Matkamme oli johtanut Buenos Airesiin. Konemestarikin oli lähtenyt papin kyytiin kirkolle. Bairesin pappi oli sellainen, että kotimaan lehtien luvun lisäksi tuli saarnakin kuunnelluksi. Pappi myös varoitteli erityisesti Veinticinco-kadulle menemästä. Siellä kuulema juotetaan vaivihkaa tyrmäystippoja ja viedään rahat ja vaatteetkin saattavat päältä hävitä. Melko varmasti saa tauteja ja huonolla tuurilla pääsee hengestäänkin.

Seuraavana iltana laiva oli jo matkalla pitkin La Plataa merelle päin täydellä miehistöllä ja naisistolla. Ennen vahtiin lähtöään konemestari kommentoi papin ohjeita:

”Virkansa puolestahan papin kuuluu varoitella pysymästä poissa synnin kaduilta. Vaan sinne venttisinkollehan kirkolta kulku suuntautui. Illan mittaan siirryttiin kuppilasta toiseen. Jossain vaiheessa havahduin jostakin takapihalta. Hengissä olin, vaikka pimeää olikin ja löysin tien katuvalojen alle. Kello puuttui ranteesta, eikä kukkaroakaan löytynyt. Sentäs oli rintataskussa Argentiinan roopuska, mihin olin piirtänyt laivan osoitteen. Ei kun vaan taksiin ja osoitteen mukaiseen suuntaan, vaikkei pesoja ollutkaan. Matkalla pitkin pimeitä, autioita katuja kohdattiin toinen taksi, minkä kuski huitoi meitä pysähtymään. Kuskien puheista en mitään ymmärtänyt, mutta huomasin sen toisen taksin takapenkillä kyhjöttävän meidän laivan väliperämiehen. Perämies ei tiennyt, miten oli taksiin joutunut eikä sitäkään, minne oli menossa. Kello ja rahat taskuista oli viety, muttei ryövärit olleet hoksanneet sukkia tutkia, missä oli Los Ameerikan dollaares. Perämies retuutettiin minun taksiini ja maksettiin toinen kyyti pois. Minulla oli osoite ja perämiehellä rahaa, joten aamuvarhaisella hyvissä ajoin oltiin takaisin laivalla ennen työajan alkua.”

Viedessään astioitaan pentteriin konemestari jatkoi: ”Ei se pappi sentään pelkästään viran puolesta tainnut varotella. Kyllä se ristillisellä rakkaudella ihan aiheesta yritti meistä pitää huolta.”

Nuo viidenkymmenen vuoden takaiset seikkailut palautuivat mieleeni Rauli Virtasen 2018 julkaisemassa kirjassa ”Riosta Rotterdamiin”. Virtanen kertoilee Buenos Airesin merimieskirkolta pastori Ilkka Pärssisen moninaisia muisteluksia. Ja mainitsee radiosähköttäjä Sylvänteen soittaneen pianoa samaan aikaa, kun oli itsekin kirkolla.

Buenos Airesin suomalaisella merimieskirkolla en sen koommin käynyt, enkä tavannut pastori Ilkka Pärssistä. Ennenkuin keväällä 2022 Henry Nielsen X nostalgiaristeilyllä. Paljon oli puhuttavaa menneeltä viideltäkymmeneltä vuodelta.

Alapuolen linkistä voi kuunnella Sylvänteen soittavan pianoa. Laulun olen kirjoitellut parikymmentä vuotta myöhemmin Kotkan Meripäiviä varten.

Allright taas mennään