Nostettuani taksista tavarat kaijalle silmäilin ympärilleni. Ruosteista, niitattua laivankylkeä jatkui molempiin suuntiin niin pitkälle kuin pimeydessä näkyi. Jossain ylhäällä tuikuttivat himmeät valot miidsipin gongilta sumuiseen talviyöhön. Oli hiljaista. Ketään ei näkynyt missään.

Aamupäivällä olin saanut Helsingin Lauttasaaressa Särkiniementiellä toisen luokan kansainvälisen radiosähköttäjän sertifikaatin Posti- ja lennätinhallituksen radio-osaston johtajan kädestä. Onnittelujen kera. Lähes siltä seisomalta piti rynnätä asemalle ja junaan kohti ensimmäistä jobia.

Laiva oli maannut kesästä viljavarastona ja oli nyt joulun alla hinattu kaijaan ja lähdössä liikenteeseen. Sisällä miidsipissäkään ei näkynyt ketään. Hämmästelin gongeilla olevia vesipytsejä, joihin tipahteli katosta vettä kuin viallisesta hanasta. Olin aina luullut, että jos laivaan tulee jostain vettä, se tulee pohjasta, ei katosta.

Löysin jonkin suljetun oven takaa päällystömessin ja pöydän takaa ihmisen lukemasta sanomalehteä. Oli koneykkönen stoptörnissä. Opasti etsimään kipinän tiloja jostain ylemmistä kerroksista (Henry Nielsen nostalgiaristeilyillä konemestari edelleen muistelee sydämellisesti virnottaen, kun ”radiosähköttäjä Sylvänne ilmoittautui palvelukseen”). Sieltähän ne löytyivätkin. Sekä radiohytti että asuinhytti. Ovet selällään, asuinhytin punkassa ikääntynyt muhkurainen paljas patja ja huovan riekale.

Radiohytin laitteet niin ikääntyneitä, ettei semmoisia edes koulussa ollut näkynyt. Eikä myöskään niissä kymmenissä laivoissa, joissa olin kouluaikoina kyläillyt.

Kuluvina päivinä alkoi radiohytissä poikkeilla uutta väkeä. Jotkut tuomassa dokumenttejaan. Jotkut hakemassa niitä pois. Rohkeus ei riittänyt jäädä semmoiseen vanhaan viljavarastoon, jonka seilauksistakaan ei kukaan tiennyt.

Radiolaitteista ei millään tahtonut löytyä väännintä, joka olisi päästänyt niihin sähkön ja hurauttanut käyntiin. Kunnes sitten messissä joku konemestareista kuunteli toisella korvallaan huoliani ja tiesi, että konehuoneen sähkötaulussa on kytkin, jossa lukee radio. Akkukäyttöiset hätälaitteet toimivat, kun messikalle oli joka aamu käynyt hakkaamassa muuttajakoneen ympäriltä nurkasta jään palasiksi. Päivällä katosta turkille sulanut vesi halusi yön viileydessä jäätyä.

Radiohytin akut löytyivät eräästä miidsipin komerosta jäähileessä. Lataus alkoi toimia, kun korsteeni oli sisäpuolelta koluttu ja sieltä löytynyt latausvastus saatu kuntoon.

Lähtöiltana odoteltiin päällikköä laivaan. Lämmöt olivat messissä jo niin hyvät, että venttiiliä pidettiin auki. Ihmettelin ulkoa kuuluvaa solinaa: joko siellä joulun alla kevätpurot virtaavat? Kokeneemmat tiesivät kertoa, että bunkkerin otto oli päässyt täkille.

Kohta kiipesi päällikkökin laivaan. Kättelimme puristamalla hänen vasemman kätensä pikkusormea. Muut sormet olivat laakongilla tuhriintuneet öljyyn. Konemestarit arvelivat lurauttaneensa kolmisen tonnia bunkkeria täkille. Tiedon ehtiessä satamamiehille oli määrä vähentynyt jo pariinsataan litraan.

Puoliltaöin koitti lähdön hetki. Yritin vimmatusti saada vastaanottimista kuulumaan edes lähimpiä rannikkoradioasemia tekemällä erilaisia antennikytkentöjä. Jossain vaiheessa poikkesi försti toteamassa: ”Hyvä kun olet vielä hereillä. Tuuli painaa laivaa kiville ja voidaan joutua siirtymään pelastusveneisiin”.

Olisihan se ollut kokemus lähettää ensimmäisessä työpaikassa ensimmäisen matkan aluksi ensimmäisenä hätäsanoma eli kuuluisa sos.

Hätäsanoman sijaan oli silti ikimuistoinen hetki ensimmäistä kertaa ottaa yhteys Helsinkiradioon. Kerran jos toisenkin piti oikoa hihansuita ja paidan kauluksia ja haroa jakausta kohdalleen. Heti kutsun jälkeen oli vastaanottimen viisarilla harottava Helsinkiradion taajuuden seutuvilla, josko vastausta kuuluisi. Seuraavat yhteydet olivat jo sujuvampia. Myöhemmin sai olla tukkakin sekaisin ja kaulukset vinossa. Aina ei ollut edes paitaa päällä.

Kaikesta huolimatta olimme aamulla tarmokkaasti menossa merellä. Oli tyyntä ja matka taittui rivakkaa yhdentoista solmun vauhtia. Jäi siinä jälkeen majakkalaivat ja troolia vetävät kalapaatit. Iltamyöhällä olimme jo perillä lastaussatamassa Raahessa.

Pääsin joulunpyhiksi poikkeamaan kotosalla. Oulun lentokentälle ajanut taksikuski tiesi kertoa, että laivastamme oli jo lähtenyt paljon poikia, kun pääkonekin oli haljennut ja surrattu kasaan vaijereilla ja koivuhaloilla. Panin mieleeni, että palattuani pitää käydä sitä pääkonetta ihmettelemässä.

PS. on jo opittu, että merenkulkijat liikkuvat laivalla, taksilla tai lentokoneella.