Lady PATRICIA - osa 7

Karachin redille ankkuroitiin laivapäiväkirjan mukaan Timon päivänä kello 14.08. Eipä ollut mikään muuttunut parin vuoden takaisesta. Eikä mieli mettä keittänyt.

Kaksi vuotta aiemmin kesä vierähti kuskatessa tankkilaivalla öljyä Karachiin. Lastaus oli Persianlahdella, Abu Dhabi, Jebel Dhanna. Ei ollut siellä semmoista, mihinkä nyt turistit lehahtavat etelän aurinkoon. Oli autio hiekkaerämaan ranta. Puomilla hiivattiin merestä öljyletkunpää ylös ja jossain näkymättömissä ollut pumppuasema alkoi työntää raakaöljyä laivaan. Kovin oli rikkistä, täkkärien tuoreet valkovärin ylivedot hiipuivat hiljalleen ja fläkkäyksen tulivat näkyviin. Paska haisi ulkona ja sisällä, sisällä pidempään. Merivesi oli yli 30 asteista. Lämpötila ulkona varjossa oli 45. Radiohytissä päästiin 55 asteeseen, jos päälähetin oli käytössä. Konehuoneesta ja pataruumasta en tiedä, mutta varmaankin enemmän.

Tankkilaiva täyttyi vuorokaudessa, matka kesti kolmisen vuorokautta, Karachin redillä makailtiin erinäisiä päiviä ja laiturissa laivan pumput tyhjensivät lastin maihin muutamassa vuorokaudessa. Sitten taas sama uudelleen.

Pakistanin islamilainen tasavalta sijaitsee Intian niemimaan läntisessä kainalossa. Joidenkin lähteiden mukaan seutuvilla on ollut jo 10 000 vuotta sitten kukoistavia kaupunkeja. Indus kulttuuri edeltäjineen. Jopa viemäröinti on keksitty. Suomessahan vasta viime sotien jälkeen alkoi vesihuollon rakentaminen yleistyä. Intian niemimaalle on tullut ja mennyt valloittajien sotajoukkoja. Pari sataa vuotta sitten britit aloittivat Intian valloituksen.

Intia itsenäistyi 1947. Osassa maata käytiin veristä sisällissotaa hindujen ja muslimien välillä, kun muslimiuskoville oli niemimaasta erotettu oma alue, Pakistan. Jälleen sodittiin verisesti, ennenkuin Itä-Pakistan isenäistyi Pakistanista 1971 vaihtaen nimekseen Bangladesh.

Karachi on Pakistanin islamilaisen tasavallan suurin kaupunki ja merkittävin pisnesalue. Yli 20 miljoonaa asukasta nykyisin.

Tuolloin toukokuussa 1977 Karachin luotsiaseman VHF-kutsu edelleenkin oli Manora pilot. Asema toimi sujuvasti, eikä kukaan joutunut turhaan tuntikausia huutelemaan kutsua.

Entiseen tapaan redillä makasi parikymmentä laivaa ankkurissa. Osa odotteli laituripaikkaa, osa makasi ylös. Laivojen liput olivat tuttuja. Oli monta Kyprokseen rekisteröityä, lippu oli kuin likainen lakana. Oli muutama tuntematonkin lippu. Kun joku näistä ajoi läheltämme satamaan, kotimaan kertoi laivan nimi, kuten MALDIVE CARRIER, ex ahvenanmaalainen AMRA, MALDIVE MERCHANT, ex FINNMAID ja MALDIVE STAR, ex Nordströmin RAIMO-RAGNAR. Kun ei tuolloin tätä tietoa ollut, jäi nuo entiset suomalaiset valokuvaamatta. Vasta Äänimeren tietoja keräillessäni suomalaiset juuret tulivat ilmi. Niin, Maldive on Malediivit Intianvaltamerellä Sri Lankasta lounaaseen. Nykyisin suomalaisille tutut saaret turistimatkoista.

Vanha tuttu ruoppaaja CURLEW ilmaantui jälleen tarmokkaasti satamasta redille tyhjentämään mutakuormaansa. Palasi sitten takaisin syventämään väyliä. Ruoppaaja oli tuolloin karriäärinsä puolivälissä: rakennettu 1960 Pakistanissa ja poistettu rekisteristä 1995.

Redillä ajettiin merivahtia kannella, koneessa ja radiohytissä. Kipinän radioiden kuuntelu ei ollut normaalin jämptiä, koska orderinmuutoksia ei ollut tulossa. Rediltä ei ketään oltaisi päästy auttamaan, jos olisi hätätilanne. Helsinkiradioon oli hyvä kuuluvuus ja kipparin puhelut konttoriin kuuluivat ”loud and clear”. Brygälle sai yhteen kovaääniseen radion kuulumaan, kun perämiehen kanssa tyhjennettiin kahvikannua.

Perämiehet kuuntelivat jatkuvasti brygän VHF-radiopuhelinta. Redillä maattaessa yleensä veehooähvällä saatiin tieto, milloin luotsi on tulossa viemään laivaa laituriin. Kiinassa 70-luvun alkupuolella oli vielä vilkkuvalo käytössä morseviestitystä varten, kun heillä ei ollut puheradioita. Ankkurissa oli ajankulua arvailla, mikä laivoista pääsi seuraavksi satamaan. Kun joku paatti lähti ulos, oli jollakin onni päästä vapaaseen laituripaikkaan.

Täkkärit olivat kuulevinaan maista ampumista. Pakistanissa oli tuolloin levottomat ajat. Miehistö kysyi Merimies-Unionista sodanvaaralisää, vaan ei ollut tässä tilanteessa ajankohtainen. Sodanvaaralisä olisi ollut kaksinkertainen palkka? Ellei sitten kaksi kertaa enemmän, eli 200 prosenttia?

Kippari ja siiffi tallustivat päivittäin määräaikaan lenkkiään kannella edes takaisin. Kulkemaan mahtui, olihan laivalla pituutta pari sataa metriä. Mukavasti parit leidarit molemmissa päissä.

Iltaisin päivällisen jälkeen hakeuduttiin päällystön ja miehistön päivähuoneissa telkkareiden äärelle. Paikallisella kielellä tuli uutiset ja sää. Yksimielisiä oltiin, että säätiedottaja oli sangen sievän näköinen tytär ja viehättävästi osasi asiansa esittää.

Sähkömies Matti Lötjönen muistaa, että ”iltaisin televisiossa esitettiin Bollywood saippuasarjaa, joka matki jenkkien Columbo sarjaa. Joskin päähenkilönä oli pikkurikollinen, joka varasti, valehteli ja huijasi jäämättä koskaan kiinni. Sarja oli kuulemma hyvin suosittu paikallisten keskuudessa.”

Elo laivalla oli kuin maissa: yöt nukuttiin, päivät tehtiin töitä, syötiin ja illalla katsottiin telkkaria. Eikä laiva edes keinunut. Mutta ei tarvinnut käydä ruokakaupassa töiden jälkeen. Ja aamuisin kalle kävi herättämässä ja päivällä käskemässä syömään. Ja petasi sängyn ja siivosi.

Mutta lisäksi meillä oli, kuten elokuvassa Blues Brothers Jake Blues valaistuksen saatuaan älähtää: THE BAND. Porukalle oli jo muutamaan kertaan konsertoitu. Nyt päätettiin pitää naamiaiset ja saada kaikki mukaan tekemään illanviettoa. Tuore yliperämies imitoisi Viktor Kalborrekkia. Hänellä oli aiempaa kokemusta.

Laivoissa on ehtymätön varasto kaikkeen luovaan puuhasteluun: konehuoneen rättipaali. Oman naamiaisasuni kokoilin vanhasta pahvisesta kaljakopasta, lisäksi trasselia ja jalkoihin vanha juutti- tahi mikä lie säkki.

Naamiaiset oli sen verran outoa ajanvietettä, että aluksi miehistön päivähuoneen ovella poikkeili uteliaita kurkistelijoita. Kun huomasivat, että on siellä muitakin, alkoi väkeä kertyä. Ja kun oltiin ankkurissa, ei voinut muuallekaan lähteä.

Lämmittelymusiikkia soittaessamme totesin oman asusteeni ongelmat. Kaljakoppa päässä ei meinannut henki kulkea. Laulukaan ei sieltä kuulunut. Ja hiki sokaisi silmät.

Lauluesityksiä varten oli rakennettu puusta laulumikrofoni telineineen. Mikrofonijohtona ruskea hamppunaru. Show alkoi, kun illan esiintyjä, kansainvälinen supertähti Viktor Kalborrek saapui:”Hän on täällä tänään”. Ilmiömäinen, uskomaton taito oli förstillä ottaa yleisönsä ja saada kaikki mukaan. Nauru raikui heti alusta.

Kuin itsestään illan ohjelma jatkui: jokainen vuorallaan – yksin tai porukassa – pääsi laulamaan uuden puumikrofonin ääreen. Olin kirjoituskoneella naputellut tuttujen laulujen sanoja. Laivassa lienee ollut semmoinen pieni punainen kopiokone, millä ensin teksti kopioitiin vaaleanpunaiselle filmille ja filmiltä tehtiin kopioita yksi kerrallaan. Niinpä ei tarvinnut kirjoituskoneella hakata kalkkeeripaperien kanssa samoja tekstejä moneen kertaan.

Laivaporukoista löytyy useinkin erilaisia luovia lahjakkuuksia, kun vain tarjoutuu tilaisuus esiintymiseen. Jykevä poosu veteli rokkenrollia, kuin kuuluisat esikuvansa. Oli yksin- ja ryhmäesiintymisiä. Espanjalainen takuumestari olisi halunnut laulun La Bamba. Oli meille tuntematon, vaikka myöhemmin sen löysinkin nuottikirjastani. Hieno maailmankuulu kappale. Ei ole vaikea, vain kolme sointua. Suomessa soittokeikoilla tuli useinkin soitetuksi ja kitaristi Amsterdamista lauloi espanjaksi.

Viiden viikon ankkurissamakailun jälkeen tuli luotsi. Karachin sataman laituriin töijättiin Päivän päivänä kello 18.