Karachin sataman laituriin töijättiin Päivän päivänä kello 18.

Kun oli narut kiinni ja laakonki juoppoverkkoineen paikoillaan, maista kapusivat klaaraajat eli laivanselvittäjät puuriin. Joissain satamissa oli asialla yksi henkilö. Joissain paikoissa kipparin salonkiin pöllähti melkein puolijoukkueellinen.

Päälliköllä oli oma kansionsa laivan dokumentteja ja setifikaatteja varten. Radiosähköttäjä oli hakannut kirjoituskoneella yleensä viisi kruulistaa (crew list, kooltaan A4) eli miehistöluetteloa. Kun kirjoituskoneeseen latasi viisi paperia ja väliin kalkkeeripaperit ja takoi konetta kaikin voimin, saattoi siitä alimmastakin paperista saada jotakin selvää. Klaaraajille pruukasi riittää, että listoja oli viisi. Useimmissa satamissa kirjoitettiin proopuskat koko laivaväelle. Yleensä kipinälle annettiin hivakka tyhjiä lappusia, mihin kirjoitettiin henkilötiedot ja kippari signeerasi ja leimasi.

Ainakin suurvalloissa tehtiin naamatarkastus. Kellonajasta riippumatta jokainen joutui kapuamaan salonkiin. Emigreisi eli maahanmuuttoviranomainen vilkuili naamaa ja passikuvaa, ennenkuin hyväksyi proopuskan. Venäjällä passiin iskettiin tulo- ja lähtöleimat. Suomi – Venäjä vakituiseen ajavien passeista täyttyivät sivut leimoista. Nitojalla lisättiin tyhjistä papereista passiin sivuja ja taas saatiin tilaa leimoille.

Radiosähköttäjä oli tehnyt myös laivaväen tullilistan. Yleensä listaan oli kirjattu hyteissä olleet alkoholit ja tupakat. Ennen vanhaan kommunistimaissa saattoi olla niin tiukat tullikontrollit, että vaatteetkin oli listattava nappeja myöten. Muuten oli takavarikoinnin vaara. Lisäksi tullille esitettiin slabilista, eli alkoholi ja tupakka, mikä laivalle oli hankittu henkilöstön käyttöön. Semmoisen varaston oveen tulli viritteli sikelin. Talousesimies eli stuju/emo teki listan proviantista ja siiffi bunkkereista eli konehuoneen polttoaineista eli raskaasta ja dieselistä.

Laivaporukalle tärkeintä oli rahanjako. Useimmiten meklari kaivoi salkustaan etukäteen tilatun rahamäärän kipinän laskettavaksi. Kun porukalle ilmoitti rahanjaosta, kertyi hetkessä radiohytin ovelle jono ja jokainen kuittasi tilaamansa paikallisen valuutan. Köyhissä maissa saattoi olla työlästä jaella seteleitä. Aina ei tiennyt, minkä arvoinen riekale oli kyseessä. Tarkkaan piti selata, ettei ollut monta lappua liimautuneena yhteen. Pakistanin rahat olivat rupia ja paiseita. Kiinassa kippari kävi maista hakemassa sylillisen setelinippuja. Kiinan rahoja nimitettiin setelin kuvien mukaan: traktori, sorvi, pato…

Päällikön ja klaaraajien väliseksi jäi, kuinka paljon Marlboro-kartonkeja ja viinapulloja kukin sai vietäväkseen maihin. Tämä oli maapallon tapa, Suomi ei ollut poikkeus. Kummoinenkaan kustannus redarille ei ollut verovapaiden tuotteiden lahjoittaminen satamaviranomaisille. Höveli serviisi saattoi suuresti vaikuttaa siihen, kuinka laivan asiat sujuivat satama-aikana.

Karachiin tulon iltaa ja satama-aikaa muistelee sähkömies Matti Lötjönen:

”Heti satamaan päästyä oli ekana iltana tietenkin päästävä kaljalle. Jonkinlainen merimiesklubi heti sataman sillan jälkeen suoran kadun päässä oli lähin paikka janon sammuttamiseen. Viivyimme pursimies Simo Kettusen kanssa aivan valomerkkiin asti. Matkalla takaisin alukselle Simon juomat oluset ilmoittelivat halustaan päästä pois hyvinkin nopeasti. Alukselle asti ei varmaankaan enään ehtisi. Joten jostain olisi nyt nopeasti etsittävä sopiva paikka. Simon huoliin löytyi kuin löytyikin säällinen ratkaisu kun osoitin Simolle, että katsoppas kadulla vähän matkaa eteesi. Siellä keskellä katua paikallinen kaveri pyllisteli mekon liepeet korvissa ja väänsi vähän paksumpaa tavaraa. Näky oli Simolle helpotus ja loppumatkan pohdimme, kuinka näillä alueilla kävellessä tulisi väistellä ihmisten ja elukoiden laskemia liukumiinoja.

Putkilastin purkua aloitellessa ruumassa olevat satamamiehet rakensivat itselleen ansan. Katselin mielenkiinnolla sen syntymistä ajaessani ns. kraanavahtia, joka kuului sähkömiehen toimenkuvaan kun kansinosturit olivat käytössä. Lossaus aloitettiin ruuman keskeltä nostelemalla kansinosturilla pitkiä ja painavia putkia kaijalle. Lossaus sujui varsin vauhdikkaasti aina nostaen putkia pois ainoastaan ruuman keskeltä, kunnes huomattiin, ettei ainuttakaan putkea enää pystytä nostamaan, muuten laidoilla olevat putket romahtaisivat alas miesten niskaan. Lisäksi laidoilla kaikkein ylimpinä olevat putket olivat vielä luukun karvelin alla, joten sieltäkään ei pääsisi sumaa purkamaan. Mahdottoman metelin ja mekastuksen jälkeen seurasi vielä pitkä tuumaustauko. Viimein köysillä ja lankunpätkillä saatiin osa painavista putkista templattua paikoilleen ja ansa viimein laukaistua. Ehkä jotkut oppivat vähäsen. Oppirahat menivät ainakin maksuun.

Kaijjaan meidän ahteriin tuli hollantilainen bulkkeri ja lossasi 40 tuhatta tonnia vehnää suureen kasaan kajialle. Kasan ympärillä oli tarkka vartiointi ettei kukaan päässyt jyvääkään varastamaan. Lasti ei siirtynyt siitä mihinkään ainakaan meidän satamassa olomme aikana. Huomattiin, että auringon paiste ja sateet alkoivat tehdä tehtäväänsä. Näin kerrottiin, että sateen jälkeen paikalla tuoksui voimakkaasti oluelta ja oraitakin joku kertoi jo nähneensä.

Kerran laivalle tuli muutama pikkupoika kyselemään tyhjiä pulloja. Pistimme talkoot pystyyn ja keräsimme pojille monta kassillista. Ylpeänä ja iloisena pojat kantoivat saalistaan lankongia alas. Mutta kaijalla lankongin päässä pojat kohtasivat yllätyksen. Tuntuvat korvatillikat jokaiselle ja muutama potku vielä päälle. Niin olivat poikien keräämät pullot vaihtaneet omistajaa. Olisin hyvin mielelläni osallistunut vielä uuteen omistajan vaihdokseen, mutta kaijalla yksikään ei tuntenut enää oloaan kovinkaan turvalliseksi.

Kaupungilta satamaan johti korkea silta. Useasti iltaisin sillalla jalkakäytävällä havaitsin vanhoja hetekan tapaisia rautasänkyjä ja niiden alla pahvin palasia. Kerran kyliltä tullessa vanha riksakuski ei jaksanut polkea siltaa ylös, joten päästin hänet palaamaan jo heti sillan alussa. No keskellä siltaa löysin sitten Mahmudin majatalon. Majoitusbisnes vertaansa vailla. Hinnoittelupolitiikka oli jotenkin kummallinen eikä aivan heti järkeen käypä. Yö taivasalla sängyn päällä maksoi 5 rupia mutta sängyn alla betonisella jalkakäytävällä maksoi 8 rupia. Hinnan ero selittyi sillä, että jos sataa sängyn alla ei kastu. On niinkuin katto pään päällä.

Ulkosivulle oli myös hetken aikaa töijättynä alus muistaakseni Singaporesta. Sen taiwanilaisen kollegan kanssa muistan keskustelleeni. Kävin jopa hänen luonaan kylässä.”

Karachista Suomeen lomalle lähtivät päällikkö ja konepäällikkö. Yliperämies vaihtoi kipparin vakanssille. Suomesta tuli entinen koneykkönen siiffiksi ja uusi försti.

Redillähän olimme odotelleet laituripaikkaa viisi viikkoa. Hyvin oli aika riittänyt päällikölle opettaa rumpalin saloja förstille. Kipparin vaihtuessa vaihtui Patricia trion rumpali. Salonki säilyi edelleen treenikämppänä.

Pari vuotta aiemmin Karachin öljysatamassa laivalle oli päässyt monenlaista kaupustelijaa ja hanslankkaria. Eräs jaksoi niin sitkeästi nykiä paidasta ja kaupata ennustuksiaan, että suostuin antamaan jonkin setelin ennustusta vastaan. Povarilla oli metallirenkaissa metallinoppia joita hän pyöritteli antamieni vastausten mukaan. Lopulta hän julisti noppien kertoman: eläisin 87 vuotiaaksi.

Kesäkuussa 1977 olimme Karachin kuivalastilaiturissa. Istuskelin messissä päiväkahvilla, kun soittokaveri, nuori täkkikolmonen kirmasi sisälle. Innokkaasti hän selosti, kuinka täkillä ollut paikallinen povari oli pitkällisen metallinoppien pyörittelyn jälkeen ennustanut: elinvuosia kertyisi 87.

Katso PATRICIA kuvia