Radiosähköttäjän hommia oli ylläpitää laivan rullaa, eli virallista miehistöluetteloa. Kun merenkulkija sai Suomessa jobin, hän kävi mönsträysmiehen pakeilla tekemässä virallisen työsopimuksen, joka kirjattiin, signeerattiin ja leimattiin irralliseen siirtorullaan, melkein metrin levyiseen lomakkeeseen. Samalla kirjoitettiin vastakirja palkanmaksua varten. Poliisilta sai maksutta merimiespassin, muttei sillä päässyt ulkomaille matkustamaan, ellei ollut esittää tämmöistä siirtorullaa. Että töihin ollaan menossa.

Kun pitkien lentomatkojen jälkeen oli saavuttu laivalle jossain päin maailmaa, siirtorulla ja vastakirja kiikutettiin radiohyttiin. Kipinä naputteli henkilötietolomakkeen tulijasta ja siirtorullan tiedot kopioitiin enempi vähempi kaunokirjoituksella laivan viralliseen rullaan ja signeerattiin. Kun laivajobi loppui, signeerattiin rullaan ulosmönsträys päiväyksineen ja radiosähköttäjä kirjoitteli merenkulkuhallitusta varten ”longsaalin” – vähän A5 kirjekuorta suurempi lomake, mahtoiko virallinen nimitys olla Lomake B? - mistä ilmeni seilaustiedot niin laivasta, kuin merenkulkijastakin. Laivan kulkutietoina käytettiin termejä ”Itämerenliikenne”, ”Euroopan liikenne” ja ”Valtameriliikenne”. Nämä kaikki laput ja lomakkeet oli vietävä leimattavaksi ja merkenkulkuhallitukseen lähetettävksi joko Suomen lähetystöön tai konsulaattiin. Niin, samat longsaalin jutut kirjoitettiin myös jokaisen henkilökohtaiseen seilauskirjaan.

Enpä muista koskaan päässeeni Suomen lähetystöön asioimaan. Monissa pikkusatamissa oli Suomen konsuli. Acapulcossa oli Suomen kunniakonsuli. Ihan kävelymatkan päässä laivalta.

Kävin rullaan leimauttamassa mönstränneiden ja ulosmaksaneitten tiedot ja jätin longsaaleja nipullisen. Edellinen konsulikäynti oli ollut Brasiliassa toukokuussa. Useimmiten Suomen konsulit tai kunniakonsulit olivat hupaisaa väkeä, joilla ei ollut aavistustakaan, että heidän hommiinsa saattaisi kuulua laivan henkilöstöasiakirjat. Neuvojeni mukaan konsuli läiski riemulla leimoja rullaan ja irtolappuihin. Innokkaana kyseli, eikö keksittäisi vielä jotakin muuta leimattavaa. Kovin harvoin kuului olleen leimasimelle käyttöä. Lopuksi varmistettiin, että dokumentit löytävät postissa oikeaan osoitteeseen kaukana kotimaassa.

Katuja kävellessäni hoksasin hiihtomainoksen. Vesihiihtoa oli tarjolla. Useimmilla oli viimeiset hiihtokokemukset armeijasta, mutta kylmien korpien lumisilta laduilta.

Nytpä lähdettiin samalla lentoporukalla kokeilemaan luistoa vedessä. Pitovoidetta ei varmaankaan tarvittu? Koneykkösen kanssa latua avasimme. Kolmantena kellui hiihdonopettaja. Hyvät ohjeet saatiin:”No problemas. Kaikki suomalaisethan osaavat hiihtää, ei tämä ole sen kummenpaa.” Vetonarusta kiinni, sukset jalassa polvet koukkuun mahan alle ja matkaan.

Hinausvene kierteli rikkaiden rantaa ja suksiessa silmäiltiin kesämökkipalatseja. Kun aika tuli täyteen, kippari ja siiffi vaihtuivat hiihtäjiksi. Hyvin onnistui heilläkin lähtö. Venekuski innostui meille osoittelemaan ja kertoilemaan innokkaasti rannan rakennelmia, missä kukakin filmitähti lomaili.

Jossain vaiheessa veneessä hoksattiin, että maksettu aika loppuu. Hoksattiin myös, ettei perässä hiihtele ketään, pelkästään vetonarujen palikat pomppivat pinnalla. Pitkään ajelimme takaisinpäin kurkkien laitureita ja veneiden välejä, ennenkuin kaatuneet löytyivät uimassa sukset kainalossa huvijahtien seassa. Siiffi oli horjahtanut nurin ja muutkin olivat seuraksi kaataneet itsensä.

Italialla ja Meksikolla on samanlaiset liput: kolme pystysuoraa raitaa vihreä, valkoinen ja punainen. Niinpä Acapulcossa ihmettelin, miksi kovin paljon näkyy Italian lippuja roikkuvan lipputangoissa. Sitten pieni tuulenvire näytti, että meksikolaisten lipun keskellä valkoisessa raidassa on valtion vaakuna: kotka käärme nokassaan. Espanjalaiset valtasivat Meksikon viisisataa vuotta sitten ja ovat maata asuttaneet ja kielikin on espanjaa. Kulttuuriakin on Espanjasta Meksikoon tuotu. Niinpä löytyi Acapulcostakin härkätaisteluareena.

Katujen varsilta olin pannut merkille isot härkätaistelumainokset. Härkätaisteluiden meininki oli tiedossa, mutta sellainen esitys oli näkemättä. Niinpä ilmoitettuna ajankohtana istuin piletti kourassa pyöreän areenan katsomossa meksikolaisten seassa. Vaikutti yleisössä olevan jenkkituristejakin melkoisesti. Nyt valokuvia selatassa voi todeta, että katsomossa oli paljon tyhjiä istuimia.

Vastenmieliseltä tuntui jo ajatus maksaa siitä, että yleisön iloksi ja huviksi näkee elävää olentoa rääkättävän. Pitkään kidutetaan, ennen kuin lopulta isketään miekalla henki pois. Vastenmieliseltä tuntuu nyt muistelukin.

Esityksen alussa uljaasti tämä tämä murharyhmä kiiltävissä kamppeissaan marssi areenalle. Toistakymmentä ukkoa ja muutama hevonen raskaiden vällyjen alla. Eipä siinä yhdellä hätääntyneellä härkänuorukaisella ole paljoa muita mahdollisuuksia, kuin kauhuissaan ravata ympäri kenttää ja puskea sarvillaan kaikkea eteensattuvaa. Acapulcon härkätaistelu palaa aina mieleeni, kun ihmisten erilaisten tappelu-, kidutus- ja tappotraditioiden perustellaan olevan ”vanha perinne, joka kuuluu kulttuuriin”.

Satamassa lastin purkuhommat alkoivat olla sillä mallilla, että seuraavana iltana päästäisiin jatkamaan matkaa. Messissä päivällisellä kippari ajatteli ääneen, että ”maihin lähdettäessä useinkin mennään ottamaan vain pari kaljaa, mutta kumminkin paluu pruukaa venähtää seuraavaan aamuun. Joillakin saattaa mennä merimiesvapaaksikin”. Vakuuttelin olevan omakohtaisia kokemuksia, että parin kaljan jälkeen on palattu takaisin omalle polsterille korsteeniin.

Illan pimetessä laittauduttiin kokeilemaan. Mentiin taksilla siihen hienoimman hotellin baariin ja ikkunapöytään, mistä näki pimeälle laguunille. Näkyi myös meidän laivan torpan valot.

Toista kaljaa tilattaessa kippari kysäisi:”Mitäs tekisit, jos nyt huomattaisiin, että laiva lähtisi ja jäätäisiin tänne ahteriin?” Ajatus oli tuore ja hämmästyttävä: laiva lähtisi ilman päällikköä ja radiosähköttäjää! Ei siihen hätään muuta tullut mieleen, kuin juosta kadulle ja etsiä passipoliisi ja tehdä rikosilmoitus:

”Los banditos rånar nosotros barco!” Espanjan kielihän on niin joustava, että jos ei jotakin sanaa tiedä, sen voi hyvin korvata ruotsalaisella sanalla. Tässäkin råna ja robar ovat melkein samat.

Muutamassa muussa paikassa käytiin illan mittaan tuttuja hyvästelemässä, eikä mennyt paljoakaan tiistain puolelle, kun olimme laivaan palanneet.

Saman tiistaipäivän iltana hiivattiin ankkuri. Konehuoneessa pääkone pamautettiin käyntiin radiohytin kilinöiden kera. Föörissä ja ahterissa lekotettiin narut. Jatkettiin matkaa etelän suuntaan.

Kuvia laivasta voi selailla linkistä: https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/638