Ensimmäinen työmaani vesillä radiosähköttäjänä (kipinöitä oli maissakin monissa hommissa) oli moottorilaiva WHITE ROSE. Miidsippilaivassa oli päälähettimen vaijeriantenni vedetty fööri- ja ahterimastojen väliin. Satamaan tultaessa töijäyksen jälkeen täkkärien ensimmäinen homma oli lekottaa antenni alas ennen puomien rikausta. Lastauksen loputtua sitten toisin päin.

Ensimmäisessä lastaussatamassa Raahessa vuoden vaihteessa meinasin maihin mennessäni liukastua johonkin lumen seassa olleesen lasipötkylään. Kun moista esinettä vähän tarkemmin ihmettelin, tuli jostakin valaistus: sehän on minun antennini eriste. Siirtelin vaijerin koko laivan matkalta lemppuluukkupinojen taakse turvaan lastaajien puuhilta.

Meksikonlahden satamissa lastia purettaessa putsailin eristeet. En osannut havaita puhdistuksen vaikutuksia, mutta otin tavakseni aina laivaan tullessani laskea alas vaijeriantennit ja kuurata eristeet. Monesti olivat melkoisen törkyisiä korsteenin syytämästä öljyisestä noesta.

Mastojen välisiä vaijeriantenneja oli myös vanhoissa miitsippitankeissa. Eräässä ahvenenmaalaisessa vaijeri oli ruostunut kiinni ahterimastoon. Kyselin vahtimiestä kiipeämään ylös ja yrittämään vaijerin irroitusta. Hän tiesi, ettei kuulu puolimatruusin hommiin kiivetä mastoihin. Vaan melko helposti ruoste irtosi, kun sitten itse mastontopissa vaijeria entrasin.

Uusissa laivoissa alkoi olla erilaisia mastoja lähetinantennina. Oli niissäkin eristeitä. Jos ei tolppia satamissa kaadettukaan, niin ainakin Mississippijoella jouduin veivaamaan antennimaston nurin, kun ajettiin siltojen ali. Vaijereita olivat useimmiten vastaanotinantennit monine eristeineen

Toinen vakiotarkistus laivaan tultuani oli radiolaitteiden varaosat. Lähinnä sulakkeet ja radioputket. Viisikymmentäluvulla rakennetuissa laivoissa ei vielä puolijohteita laitteistoissa ollut. Yleensä varaputkia oli paljonkin, mutta lähes jokaisen kääreeseen oli kirjoitettu ”käytetty mutta toimii”. Kaikki tämmöiset keräsin erilleen ja lisäsin puuttuvien seuraksi ostoslistalle.

Joillekin kollegoille muissa varustamoissa oli varaosien tilaamiselle pantu stoppi: ei semmoisia ole tarvinneet edellisetkään kipinät”. Henry Nielsenin laivoissa kipparit tilasivat kaiken listojeni mukaan.

TORNADOssa oli sipsu tuonut varaosatilaukseni. ”Käytetty mutta toimii” putket olin tallentamassa loppusijoituspaikkaan, kuten siihen aikaan oli tapana. Kippari – Heikkisen Eikka – oli brygällä ja innostui ehdotuksestani, että heitän yhden radioputken ilmaan ja hän koittaa toisella osua. Ei tainnut yhtään osumaa tulla, kulkihan laivakin jotakin neljäätoista solmua. Vaan oli rattoisaa ajankulua.

Maracaibolahdelta ajettiin edelleen raakaöljyä jenkkien itäkustille. Purkaussatamia olivat Perth Amboy, Baltimore, New Hampshiren Portsmouth, Portland Maine. Nyt oltiin jo painolastissa etelään etenemässä uutta kuormaa hakemaan. Vielä ei tiedetty mistä ja minne. Ajettiin vaan Aruba for orders.

Pohjoisemmilta vesiltä kuului vielä lyhytaaltoyhteys Suomeen. Sähkötyksen lisäksi radiopuheluitakin pystyi soittamaan. Lyhyesti piti puhua. Minimimaksu oli markoissa toista kymppiä alkavalta kolmelta minuutilta. Kipinän peruspalkalla olisi raha riittänyt noin sataan kolmen minuutin puheluun kuukaudessa. Jos radiokeli sattui olemaan huono, meni suurin osa ajasta haloon huuteluun.

Villapaidat oli vaihdettu paidattomiin lähestyttäessä Mona Passagea. Radiokelit alkoivat huonontua. Jonain päivänä ei Helsinkiradio kuulunut lainkaan. Nyt kuitenkin heti aamusta kuului lista eli liikenneluettelo ja meillekin oli viestiä tulossa. Kuuluvuus heikkeni jatkuvasti, kun Helsinkiradion operaattori antoi yhteyttä haluaville laivoille vuoronumeroita. Onneksi olimme jonossa ensimmäisenä, koska huonoista keleistä tiedettiin sielläkin. Kun orderisähkeemme sitten alkoi tulla luureihin, oli kuuluvuus lähes olematon. Sähkeen alkumerkintöjen jälkeen varsinaista tekstiä kuului muutama sana, sitten yhteys katosi.

Nakuttelin sähkötysavainta ja koitin sokkona breikata, ettei enää kuulu. Ehkäpä päälähetin tiesi, ettei kuulunut Helsinkiradioon Keimolaankaan, kun mitään ei lähtenyt taivaalle. Paineli avainta hiljoo tae kovvoo, ei päälähettimen viisarit värähtäneetkään. Ei auttanut nykyinen tietokonetemppukaan: sulkeminen, sähköt pois ja käynnistys uudelleen.

Onneksi oli kuuluvuutta ollut riittävästi, että oli selvinnyt seuraava lastaussatamamme ja sieltä otettava lasti. Oli suuri helpotus viedä kipparille orderisähkeestä edes alkupätkä. Curacao-radion kautta lähetin varustamoon viestin, että lähetinviasta huolimatta seuraava lastaussatama oli tiedossa. Vaikka päälähetin ei toiminut, akkukäyttöisellä hätälähettimellä sujui yhteydet ongelmitta lähivesillä.

Sittenpä oli aika kääntyä päälähettimen puoleen. Onneksi jääkaappipakastimen kokoinen peltiloota oli ruotsalainen, eikä engelsmannirakenne, minkä ruuvien ja muttereiden vääntelyyn olisi vierähtänyt loppupäivä. Ruotsalainen laite aukesi niksnaks-kytkimiä kääntämällä ja vetämällä loota kiskoja pitkin ulos kuorestaan.

Äkkiseltään ei sisuksissa näkynyt mitään poikkeavaa. Heiluttelin vähän virtalähteen kaapeleita, josko jossain olisi kosketushäiriö. Sittenpä ei radiohytissä näkynyt mitään: sakea sähköinen savu ja katku tursusi powerista ja levisi samalla avonaisesta luukusta brygälle ja venttiileistä paapuurin siivelle.

”Onko siellä ketään hengissä?” huuteli huolissaan brygän luukusta täkkikakkonen. Hengissä mutta huonossa hapessa olin saanut käännetyksi virtakytkimen kiinni ja savuaminen alkoi osoittaa laantumisen merkkejä. Näkyvyyden kohentuessa ilmeni, että paksu virtalähteen kaapelinippu oli päästänyt savun ulos ja jäljellä oli hiiltyneet langat.

Konehuoneesta sopivaa piuhaa kysellessäni ykkösmestari innostui sähköhommista ja ilmaantui pian radiohyttiin ison kelan kanssa. Illan hämärtyessä oli lähettimen virtalähteen kaapelit tinattu uusiksi. Toivorikkaana väännettiin lähetin päälle. Ei savunnut mistään. Vaan eipä ollut alkuperäinen vika korjaantunut.

Kaikkia suomalaisia laivoja tarkoittava yhteiskutsumerkki on OHFF. Sitäpä huhuilin ajoittain tinauksen välissä 500 kHz sähkötystaajuudella hätälähettimellä. Josko löytyisi kollega, jolla olisi yhteys Helsinkiradioon. Illansuussa vastasikin kongolainen, mutta laivan lyhytaaltolähettimessä oli korkein taajuus 8 MHz alueella. Sillä ei ollut toivoakaan niissä olosuhteissa tulla kuulluksi Helsingissä. Sen tiesi kollegakin ja oli vastannut kutsuuni siinä toivossa, että minä olisin saanut välitetyksi hänen viestinsä.

Suomalaisilla laivoilla oli tapana pitää keskinäisiä yhteyksiä ns. juorutunnilla. Kello 13.30 GMT taajudella 12630 kHz sähköteltiin OHFF-kutsua. Noihin aikoihin bandilla enimmäkseen kuului Henry Nielsenin villinlinjan paatteja. Kerrottiin kulkutietoja, vaihdettiin miehistöluetteloita ja tärkeimpänä välitettiin viestejä niille, jotka eivät huonon kuuluvuuden vuoksi saaneet itse yhteyksiä.

Hyvissä ajoin heti seuraavana päivänä virittelin vastaanottimen juorutunnin taajuudelle. Muutamia kipinöitä ilmaantui bandille aprikoimaan meidän tilannettamme. Pian vinkaisi ääneen kolmaskin lähetin, jonka viritinäänestä jo tunsi, mista laivasta oltiin.Oikein oli osattu arvata yhteysongelmamme ja Helsinkiradiosta oli pyydetty orderisähkeemme välitettäväksi meille sokkona. Kuuluvuus oli hyvä ja parinsadan sanan mittaisen tekstin olin pian naputellut kirjoituskoneella sähkösanomalomakkeelle päällikön luettavaksi.

Lähetinvikaa sitkeästi selvittelin ja yleismittarilla sinne sun tänne sohin tuloksetta. Ei löytynyt katkosta, mikä esti sähkön pääsyn tarpellisiin paikkoihin. Huoltomies tilattiin satamaan ja vian syyksi löytyi puolen tulitikkuaskin kokoinen ruskea mötikkä. Olisiko jonkinlainen kondensaattori ollut? Kyliltä löytyi varaosa ja keinoantennilla testatessa vaikutti, että savu oli palautunut lähettimeen ja pysyi siellä.

Kun seuraavana päivänä suuntasimme Mona Passagen kautta kohti Quebeciä, oli kelit Helsinkiin kohentuneet. Sain kuitatuksi vanhan orderisähkeen. Juorutunnilla maalailin grande probleemaa ja kiittelin välitysavusta. Ehdinpä vielä avustamaan muutaman sähkeen kongolaiselle ennen heidän satamaanmenoaan.

Noina vuosina muutaman kerran laiva vei Mona Passagen itärannalle Puerto Ricoon. Länsiranta tuli tutuksi vasta tällä vuosituhannella, kun merkintälasku omaan ikälokikirjaan kertoi viisi tolttia tulleen täyteen. Sen kunniaksi lennettiin turistikyydillä muutamaksi viikoksi Hispaniolan saarelle. Jos sattui olemaan asiaa koto-Suomeen, kaivettiin shortsintaskusta klubiaskin kokoinen kännykkä, naputeltiin numero ja soittaa rimpautettiin. Kuuluvuus oli hyvä, eikä ukkonen räiskinyt päälle. Puhua piti lyhkäisesti, koska soittaminen oli kallista. Lähes puoli euroa minuutti.

TORNADO historiaa ja kuvia