Bangkokin eteläpuolella Chao Phraya joella hiivattiin ankkuri aamupimeässä 11. helmikuuta 49 vuotta sitten. Muutaman minuutin potkurin pyörityksellä oltiin jokirannan laituripaikan kohdalla. Keulapakalta ja ahterista uitettiin narut rantaan pollareihin. Laivan vinsseillä kiskottiin rovi laituriin kiinni.

Kun pääkone oli stopattu joella laituripaikan kohdalla, alkoi paapurin puolelta varsinainen hyöky: paikallista nuorisoa pienistä paateista kapusi kannelle. Hameet hulmuten kirmasivat kuin varsat laitumella kilpajuoksua ahteritorpan oville. Kun laiva oli kiinni laiturissa, loikki virkapukuisten joukko kannelle jahtaamaan nuorisoa. Vähän olivat myöhässä, koska useimmat veneistä tulleet olivat jo sisätiloissa.

Brygällä telegrammiin nojaillen tuore täkkikolmonen seurasi nuorison laivaannousua ja aprikoi, että ”onkohan tuosta joukosta joku tullut harrastamaan seksiä?”. Satamaruorissa seissyt vanhempi puolimatruusi tiesi paremmin:”Ei ole tuossa joukossa harrastajia. Ammattilaisia kaikki. Eivät vaan vielä ole työasussa.”

Itsekin pääsin piakkoin radiohytissä tapaamaan thai-neitosen. Olimme tilanneet laivaväelle rahat Amerikan dollareina. Kaikki meklarin tuomat setelit olivat viiden taalan nippuja. Rahanjakojonoon ilmaantui paikallinen tytär. Arvelin, yrittäisikö jonkun edustajana olla nostamassa rahatilausta. Vaan omalla vuorollaan sitten pyysi vaihtamaan jenkkiläisen kaksikymppisen viitosiksi. Enpäs ollut vielä perillä maan tavoista, että olisin osannut kieltäytyäkään. Seuraavana jonossa ollut moottorimies huoli sen paikallisen kaksikymppisen.

Laivan messilikat eli talousapulaiset olivat hyvillään hytteihin majoittuneista huushollerskoista: ei tarvinnut tehdä päivittäistä siivouskierrosta. Toisaalta kaikki eivät olleet taloudenhoitajan valinnassa yhtä onnekkaita: messissä pöytänaapuri valitti, että hänen kotihengettärensä häipyi ja vei mukanaan hytistä rahat:

”Ei se kovin harmita, kun en paljoa ottanut ulos. Vaan kun veivät täysinäisen viskipullonkin”. Tosin se viski oli vain punaista jonnyvalkkeria, joten ei siitäkään ulosvientihinnoilla rahallista tappiota koitunut kummoisesti.

Indokiina eli Taka-Intia ja sen keskellä oleva Thaimaa, ex eurooppalaisittain sanottuna Siam, omaa pitkän, loistavan ja toki sotaisan historian. Varhaispaleoliittisella kaudella 500 000 vuotta sitten asuneista ihmisen kaltaisista eläjistä on kaivauksissa löytynyt jälkiä.

Allakkamme alun jälkeen Indokiinassa monia mahtavia ja rikkaita kuningaskuntia on pitänyt valtaa, kunnes ovat kukistuneet vahvempien hyökättyä. Miljoonakaupunkeja kukoisti aikoina, jolloin Euroopassa suurimpien kaupunkien väkimäärä oli korkeintaan kymmenissä tuhansissa. Monet viidakosta löytyneet temppelirauniot kertovat yli tuhannen vuoden takaisesta loistosta. Kambodzan Angkor Watin temppelin neliönmuotoinen vallihauta ja muurit ovat lähes kilometri kanttiinsa. Uusilla tekniikoilla on uusia temppeliraunioita löytynyt viidakon kätköistä. Ja lisää löytyy.

Kuivarahtilaivojen satamat olivat ennen konttiaikaa kaupunkien keskustoissa. Eipä tarvinnut Bangkokissakaan taksia päästäkseen kaupungin hulinoihin. Hyvällä opastuksella löytyi Seurasaaren kaltainen ulkomuseo, jonne oli rakennettu kopioita maan tärkeistä rakennuksista eri aikakausilta eri puolilta maata (nettihaku Ancient City Bangkok). Läheisellä krokotiilifarmilla pätkäistiin bodarin hauiksen paksuinen käärmeotus harteille. Valokuva näyttää, että naama on kalvennut.

Bangkokin illassa löytyi esitys, jossa näki monenlaista perinteistä paikallista tanssia kansantanhuista akrobatiaan. Toisenlainen esitys oli ravintoladiskon tanssilattialla: Thainyrkkeilyä. Kaksi nuorta miestä parhaansa mukaan yritti rusikoida toisiaan. Molemmat selvisivät hengissä, joskin verta luovuttaneina. Esityksen jälkeen voittaja kierteli keräilemässä tippejä: annoin viitosen. Sitten hävinnyt teki oman kierroksensa: annoin kaksikymppiä.

Thaimaakin osoitti vanhan kokemuksen todeksi: mitä halvempi maa, sitä enemmän kuluu rahaa. Kaikkea halpaa tulee maksetuksi vähän reilummin, kunnes yllättäen huomaa, että rahat loppuivat.

Kaupunkikierroksen jälkeen palailin laivalle, kun vastaan marssi moottorimies, joka oli rahanjaossa saanut sen thaityttären kaksikymppisen. Jo kaukaa kuului älämölöö. Lähempänä ymmärsin, että olin laivalla antanut hänelle väärennetyn rahan. Jo ensimmäisessä baarissa moottorimies oli saanut tilatun kaljapullon sijaan tilaamattoman poliisin. Ei ollut onneksi sen pahempia koitunut, kun asiaa oli poliisikammarilla asti selvitelty. Sen väärän rahan hän oli saanut itselleen. Niinpä minä sen kaksikymppisen lunastin oikeilla Suomesta pankista saamillani taaloilla.

Laivalla kippari kävi ihmettelemässä, että oli muka jaettu väärää rahaa. Meillähän oli vain vitosen taaloja. Osasin valaista, mistä oli kyse ja mistä johtui. Ei sillä väärällä rahalla ollut siunausta. Jossain vaiheessa huomasin, että raha oli kadonnut hyttini pöytälaatikosta. Eipä ollut ensimmäinen, eikä viimeinen kerta, kun hyväuskoisuudesta joutui kärsimään.

Silti en ole osannut koskaan ajatella, että koko Thai-kansa olisi varkaita tai väärän rahan levittäjiä. Puhumattakaan siitä, että kaikki Thaimaasta tulleet pitäisi lähettää Suomesta takaisin syntymämaahansa. 

Parin päivän lastauksen jälkeen laiva siirtyi laituripaikasta ankkuriin Chao Phraya-joen suulle. Allakassani lukee paikan nimenä Mid Bangplaked, mutta ei oma Internettini enää semmoista nimeä löydä. Jo seuraavaksi aamuksi siirryttiin lastaamaan proomuista Ko Sichang saaren rannoille joen suistosta vähän eteläkaakkoon.

Ko Sichang saarella on ollut joskus muinoin kuninkaan kesämökki. Vielä on museoituja rakennuksia nähtävillä. Kartta näyttää myös Ko Sichang anchorage, eli edelleenkin laivoja lastataan saaren rannoilla.

Sunnuntaina 15. helmikuuta hiivattiin ankkuri ja lähdettiin matkaan Euroopan suuntaan.

PS. Tässäkin muistelussa puuhaillaan jokunen kerta ankkurin kanssa. Kun viime aikoina meillä oikein etusivun uutisissa on ollut kauppalaivojen merenpohjassa raahaamat ankkurit, niin onpa siitä moninaisia kysymyksiä kuullut. Luulenpa, ettei kenelläkään suomalaisella merenkulkijalla ole omakohtaista kokemusta merenpohjan kyntämisestä ankkurilla tai ketjulla sadan kilometrin matkoja.

Tammikuussa 1972 moottorilaiva WHITE ROSE Raahen rautalastissa lähti Kööpenhaminan bunkrauskaijasta kohti New Orleansia. Pohjois-Atlantilla säätiedotus kertoi päivästä toiseen vastaantulevista matalapaineista ja myrskytuulista ”12 beauf or more”. Matkanteko oli hidasta kovassa tuulessa ja korkeassa aallokossa. Brygän kallistusmittari näytti maksimissaan 52 astetta. Joku jotenkin huomasi, että toinen ankkuri oli valunut noin sakkelin verran, eli semmoiset 30 metriä. Melkoista taitoa ja rohkeutta osoitti kansiporukka käydessään päällekaatuvien aaltojen seassa hiivaamassa ankkurin ylös. Ylhäällä se sitten pysyikin, kun bunkkerikaijassa unohtuneella ropulla, eli teräsvaijerilenkillä ankkuriketjun lenkki kiinnitettiin laivan runkoon.

Itämerellä on tilanne toki toinen kuin talvisella Pohjois-Atlantilla: matalammat vedet ja pienemmät aallot. Uutisten mukaan Itämerellä jo metriset aallot ovat ”huono sää”, mikä voi aiheuttaa rahtilaivan ankkurin putoamisen.