Villin linjan merenkulkijalta ei vaadittu lentolupakirjaa mutta vaadittiin, että lentää piti uskaltaa. Uusi jobi oli odottamassa milloin milläkin mantereella. Lentokoneissa saatettiin joutua kyhjöttämään kymmeniä tunteja. Välillä juostiin koneenvaihdossa lentoasemalta toiselle. Välillä taas norkoiltiin baareissa odottamassa myöhästynyttä jatkolentoa.

Jonkinlainen oma ennätykseni oli 23 tuntia yhtäjaksoista istumista DC-8 koneessa. Poislukien muutama käynti koneessa nurkan takana. Lento lähti Curacaosta, poikkeili Venezuelassa ja Trinidadissa. Sitten hurautettiin veden yli Portugaliin, Espanjaan, Sveitsiin. Koneesta ei päässyt pois edes bunkrauksen aikana. Kun lopulta saavuttiin Amsterdamiin, oli jatkoyhteys jo jyristellyt tiehensä. Hotelliyöpymisen jälkeen jatkui matka kotimaata kohti.

Siihen aikaan olivat tulleet muotiin lentokonekaappaukset. Eiköpä meidänkin edessämme koko matkan kälättänyt sen näköistä porukkaa, mitä oli nähty lehtien kaapparikuvissa. Onneksi kaapujen kätköistä ei pommeja poimittu.

Vaihtoporukan tulo ESTHELiin Meksikonlahdelle

Laivajobin ottaneita saattoi lähteä kerrallaan reissuun isokin porukka. Matkanjohtajuus oli usein uskottu suuripalkkaisimmalle. Merimiespassi oli yleinen henkilökohtainen matkustusasiakirja, kun semmoisen sai poliisikammarilta maksutta. Kuulema halvin ja nopein tie junkista merikapteeniksi oli kirjauttaa passin merimiestoimeksi merikapteeni.

Merimiespassilla ei päässyt passintarkastuksista ilman pestausdokumenttia. Niinpä matkanjohtaja sai norkoilla portilla rullaotteen kanssa odotellen lähtijöitä, jotka usein olivat enempi vähempi tuntemattomia. Osa näistä matkusti turistipassilla eikä halunnut liittyä seurueeseen ennen kuin kyydityksessä laivalle. Ehkä haluttiin laistaa postin tai Mepan kirjastojen raahaamisesta. Tosin oli joskus mukana sellaisia reissumiehiä, joihin oli aiheellistakin pitää etäisyyttä.

Määränpäässä oli useimmiten meklarin autokuski vastassa kuljettaen tulijat laivalle. Marseilleen matkasin yksin ja lento laskeutui lähellä puoltayötä. Agentin puhelinnumeroon vastannut löi luurin korvaan, kun yritin englanniksi selostaa kyydintarvista. Olin koulussa istunut ranskantunneilla, muttei asiaa auttanut muutamat muistamani ranskankielen sanatkaan. Onneksi oli taskussa dollareita ja taksi vei hotelliin. Aamulla numerosta vastasi aiemman laivan ajoilta tuttu meklari ja laivakin löytyi.

Hong Kongissa jouduimme pitkään odottamaan matkatavaroitamme tulohallissa ja muut matkustajat olivat jo poistuneet tullin läpi. Ulko-oven lähellä rötkötti kaiteen päällä paikkakuntalainen kädessän pahvilappu, mitä hän automaattisesti nosti, kun ovi aukesi. Eikös pahviin ollut kirjoitettu uuden työpaikkamme nimi ja pääsimme rivakasti hotellimajoitukseen ja odottamaan laivan tuloa.

Olin todennut, että sanonta ”vaatteet tekevät miehen” pitää paikkansa. Työmatkoille sonnustauduin vanhaan ylioppilaspuvun takkiin. Paidan valkoisten kaulusten alle leveä, hillitty kravatti ja jalkaan kirveenterälahkeiset housut. Nuortakin miestä kuunneltiin kohteliaasti, kun piti selvitellä matka-ongelmia.

Lähdössä ESTHEListä Meksikonlahdelle. Kitara kulahtaneessa pussissa kopterin nokan takana

Eräänä tammikuun päivänä oli Heathrowin kentällä satanut vähän lunta. Pakkasen puolelle oli lämpötilakin tipahtanut. Kaikki odotustilat olivat täynnä kuin IKEA avajaispäivänä. Lennot olivat sekaisin. Lomalta palaava päällikkö sai peruuntuneen Bahaman lentomme tilalle liput Torontoon ja sieltä Bahamalle. Ne päällystöstä, joilla oli solmio, joutuivat Boieng 747 ensimmäiseen luokkaan.

Niinpä päällikön kanssa istuimme ryhdikkäästi ja arvokkaina kuin anjovikset askissa tilavilla penkeillä ilmaista samppanjaa siemaillen. Kulahtanut kitarapussini oli ahdettu pehmeitten arvoturkkien väliin vaatekomeroon. Päällikkö vähän jarrutteli maistelua, ettei näin arvokasta juomaa pidä heti kumota Pohjanmaan kautta. Niinpä meillä oli vielä puoli lasillista jäljellä, kun muille kaadettiin uusi kierros.

Merenkulkijan lentolipulla sai kuljettaa 40 kiloa matkatavaroita. Omat matkatavarani aina vakuutin. Ehkä siksi ne tulivat joka matkalla perille oikealla lennolla. Usein uuden porukan tullessa laivalle lähti vanha väki kohti kotia ja laivakin jatkoi matkaansa. Kadonneita matkatavaroita ei jääty odottelemaan.

Ei tainnut olla kovin pehmeä lasku uuteen työpaikkaan tulla pelkissä talvivaatteissa kotimaan talven vilusta tropiikin hikiseen helteeseen ja saman tien tien konehuoneen kuumuuteen. Onneksi useimmat merenkulkijat olivat konkreettisesti sisäistäneet, että samassa veneessä ollaan. Työkavereiden kaapeista kertyi yhtä jos toista tarpeellista, jotta hommat sujuivat ennen seuraavan sataman shoppailua.

Matkatavarat kulkivat yleensä lähtökentältä määränpäähänsä, eikä niistä tarvinnut huolehtia koneiden vaihtojen yhteydessä. Jos kotimaahan saavuttiin itärajan yli lentäen, saattoi joutua tullaamaan laukkunsa kesken matkan. Ja 40 kilon matkatavara ransuunikin oli puolittunut. Jokainen joutui mielessään käymään arvokeskustelua, mitkä tavarat oli helpointa lahjoittaa tullimiesten käyttöön.

Lomalaisia odottelemassa lentoa Shanghain merimiesklubilla

Eri yhtiöiden koneissa saattoi tarjoilu vaihdella. Joillakin arabeilla myynnissä oli vain alkoholittomia tuotteita. Kun koneenvaihdon yhteydessä oli kentän taksivapaasta käyty ostamassa prosenttipitoisempaa hölskyvää lasintaytteeksi, löytyi jatkolennon tiskiltä samoja tuotteita. Eikä lainkaan lantrinkia.

Jos eivät aina matkatavarat saapuneet ajoissa, saattoivat matkustajatkin myöhästellä. Vancouverin lennon kaartaessa meren puolelta laskuun oli joku huomannut, että ”tuollahan tuo meidän paatti on menossa länteen kohti itää”. Laivan lastaus oli valmistunut ja rahtaajan orderi oli lähteä heti matkaan.

Vancouverista Kiinaan ajoi laiva hyvällä säällä pari viikkoa. Ahteriin jäänyt vaihtoporukka joutui lentäen kiertelemään maassa jos toisessakin, ennen kuin viisumit ja kyydit saatiin semmoiseen kuntoon, että voitiin yrittää Kiinan satamaan. Mukana matkanneen todistajalausunnon mukaan ei paljoa puuttunut, ettei olisi jääty toisenkin kerran ahteriin, kun ilmaantui yllättäviä mutkia matkaan.

Sattui myöhästymisiä paremmissakin piireissä. Vaihtomiehistön matkalla Kiinaan lyöttäytyi juttuisille ensimmäisessä luokassa matkannut ulkoministeriön korkea virkamies. Opasti viimeisessä välilaskupaikassa Intiassa bunkraamaan taksivapaasta reilusti, jottei jano pääse yllättämään. Itse näytti mallia litran prosenttipullolla. Pekingissä laivaporukka joutui odottelemaan hotellimajoituksessa ja lähetystöstä tultiin huolestuneina kyselemään havaintoja heidän kadonneesta diplomaatistaan. Muutaman päivä päästä tapahtui jälleennäkeminen. Lentokoneessa elämän vesi oli uuvuttanut arvohenkilön. Herääminen oli tapahtunut vasta Shanghaissa. Sieltä oli ollut paluuyhteys Pekingiin junalla.

Kun konttorista oli käynyt käsky uudesta jobista, alkoi vastakirjalle saldo kertyä kotoa lähdettäessä. Loman koittaessa laskettiin laivalla palkka siihen päivään, jolloin palattiin kotimaahan. Ei ollut harvinaista, että matkasuunnitelmat muuttuivat. Jos oli paljon matkustavaisia, tiesi kipinälle kiireistä yötä laskea kaikkien ulosmaksut uudelleen. Erilaisten lisien ja lomapalkkojen pyörteissä vierähti allakkaa selaten vähintäin tunti vastakirjaa kohden.

Myöhemmin tuli konttorista uudenlainen tulkinta entisestä laista: palkanmaksu loppuu siihen päivään, jolloin laivasta lähdetään. Kipinän yövalvomiset vähenivät, mutta lomalaiset olivat kärmeissään. Kiinassa saattoi joutua viikonkin hotellissa odottamaan matkan alkua ja sitten vielä matkustamaan muutaman päivän. Silloin ei tosin tiedetty, että nykyisin monet viettävät lomansa Kiinassa matkailemalla.

Tramppilaivojen kontrahdit olivat 60-luvulla kaksivuotisia. Vuosikymmenen vaihteessa palvelusaika lyheni vuodeksi, jolloin oli oikeutettu vapaaseen kotimatkaan ja varustamo maksoi uuden työntekijän tilalle. Sai lähteä aiemminkin, jos oli valmis maksamaan oman ja vaihtohenkilön matkan. Varsin pian aika lyheni puoleksi vuodeksi ja sitten jo neljäksi kuukaudeksi.

Noiden aikamäärien noudattamiseen oli poikkeus: Jos oli odotettavissa laivan tulevan satamaan, jossa vaihto oli järjestettävissä edullisemmin, voitiin palvelusaikaa venyttää. Niinpä saattoi perheellisen lasten koulujen kesälomat tulla ja mennä, kun laiva seilasi kohti edullisempaa vaihtopaikkaa.

Lomalaisia lähdössä Montrealin lentokentälle

Jos päällikkö oli niukka tiedotuksissaan, saattoi laivaväki olla kuukausikaupalla satamiin saavuttaessa matkalaukut pakattuina lähtövalmiina. Ja kun laivan mukana edelleenkin jatkettiin matkaa, saatiin kotiin ilmoittaa, ettei vieläkään päästy tulemaan lomanviettoon.

Kun lopulta lomallepääsy varmistui, oli lähtö joskus raisua. Laivan ollessa vielä redillä haettiin vanha porukka proomukyydillä maihin ja lentokentälle. Laivakin pääsi yllättäen laituriin ja lentoasemalle riensi taksikyydeillä lähetystö jättämään jäähyväisiä. Molemminpuolisten toivotusten tuoksinassa porukat olivat sekaisin kuin jääkiekon maailmanmestarit. Lentokoneeseen eksyi osa saattajista, kun taas jotkut lomalaiset viihtyivät lentoaseman baarissa.

Lentäjät hermostuivat ja alkoivat estellä iloisten matkalaisten tulvimista kyytiin. Lopulta oli kutsuttu sotaväki apuun kivääreissä pistimet paljaina. Liputtomat oli saatu koneesta pois ja lipulliset heidän tilalleen. Lennolle oli vasta sitten annettu lähtölupa. Muutaman kuukauden kuluttua tuli laivalle iloinen postikortti, että kaikki olivat päässeet ehjinä kotimaahan.

Ehkäpä ei ollut kyseessä SAS:n lento. Noihin aikoihin julkaistiin yhtiön lentoemäntien kyselystä saatu semmoinen tieto, että he pitivät kaikista merenkulkijamatkustajista parhaina suomalaisia.