Panenpa hiukan jatkoa tarinalleni. Pääsimme sitten eroon lastistamme aikanaan Algeriassa ja lähdimme kotiinpäin. Oli joulunjälkeistä aikaa ja Biskajalla oli ollut raju talvimyrsky. Portugalin kustilla, siinä Porton kohdalla, meidät yllätti n. 10 m:n maininki ja laiva hakkasi rajusti, joka aiheutti päällikölle munuaiskivikohtauksen. Pellellä kun oli hiukan taipumusta näihin vaivoihin. No, istuskelin hänen vuoteensa ääressä tarinoimassa ja helpottamassa oloa pitkin päivää, joka oli ja on - kuten jokainen tietää, joka asian tuntee - tavattoman kivulias. Menin sitten aikanaan iltavahtiini ja palattuani klo 2000 päällikkö oli mennyt niin huonon näköiseksi, etten kestänyt katsella enää laisinkaan. Sanoin, että alan kipparoimaan tällä sekunnilla ja ajan Espanjan Vigoon, joka oli siinä hollilla silloin.
No, käänsin kurssin itään ja sovin Vigon luotsin kanssa luotsauksesta, tulosta redille ja ambulanssiveneen lähettämistä. Soitin myös toimitusjohtajalle Helsinkiin ja kerroin tekemisistäni kysyen oordereita tietysti. Sanoin, että kippari on niin huonon näköinen, että taatusti ottavat maihin suoraa päätä. Ukko vastasi: "Tuokaa alus Kielin kanavan kautta Helsingin Länsisatamaan suorinta tietä, sillä uusi lasti Välimerelle odottaa jo". Hän ei tuntenut minua tietenkään eikä tiennyt, että olin juuri saanut kipparinkirjan ulos ja vallan ensimmäisellä varsinaisella förstin matkallani! Sanoin, että tullaan...
Okei; luotsipaikka läheni ja olin naviskassa mittailemassa tutkaetäisyyksiä ohituksista valmiiksi, sillä vaikka meillä kyllä oli Vigon vanha entrance-kortti, sitä ei oltu koskaan oikaistu eikä poijutuksesta sun muusta ollut mitään takuita tietenkään. Yhtäkkiä ovi aukeni, Pelle tuli seiniä pitkin naviskaan ja mutisi silmät ristissä: "Se meni läpi!" Oli vissiin - pakon edessä - ottanut reilun kourallisen ao. lihaksia rentouttavaa lääkettä kai arvioituaan sittenkin pienempänä pahana ja oli vallan muissa maailmoissa! Kompuroi sitten pois... Vaan sittenpä se mun tosihommani alkoi, kun yritin selittää Vigoon, että kaikki viritys pitää purkaa, käännän takaisin ja jatkan matkaa; päällikön kohtaus oli mennyt ohi. Ei ne ymmärtäneet vaan tiukkasivat vaan, mihin aikaan tullaan! Ei auttanut kuin sanoa kolmeen kertaan hitaasti "WII NOU KAM NOU!" Heitin paatin ympäri ja lopetin yhteyden.
Seuraavana päivänä päiväkahvilla Biskajalla aluksen kipinä, sinänsä mainio ja ammattitaidostaan kuuluisa radisti Moilanen (hänen palkkatilityksiään ei oltu kuulemma koskaan oikaistu konttorissa), joka ei kuitenkaan - itselleni tuntemattomasta syystä - ollut edes oikein puheväleissä kipparin kanssa, virkahti: "Kyllä mun mielestäni valtamerialuksen päällikön sanaan pitäisi voida sen verran luottaa, että jos sairastuu, pysyy sairaana sitten kanssa!" Se varsinainen syy tähän heittoon selveni kyllä sitten myöhemmin. Hesperian pääkone ei nimittäin aina muistanut käydä, näin oli käynyt kerran Kielin kanavassakin, ja Pelle nk. vanhanliiton miehenä - kuten muuten allekirjoittanutkin - ei ollut erityisen ihastunut kuponkien konekirjoittamiseen, jota aina piisaa, kun kanavassa käy haveri. Nytkin sitten Pelle päättikin ajaa Skagenin kautta, kun Elben Buktilla oli tekosyynä hiukan sumua ja jo valmiit ulosvientilistat jäivät silleen. Moilaselle tunnetusti ne virvokkeet maistuivat...
Tästä radisti Moilasesta olisi enemmänkin tarinoitavaa, mutta siitä myöhemmin muussa yhteydessä. Hän oli Suomen kauppalaivaston viimeinen kipinä, joka sattui olemaan juuri itselläni. Tulin nimittäin isommalla paatilla fosfaatti-lastissa USA:sta pienellä viiveellä, kun radisti-systeemi oli maassa jo lopetettu. Radistiliitto meni lakkoon ennen lopettamistaan ja Moilanen sen ainoana lakkolaisena Uudenkaupungin hotelliin asustelemaan. Mahtoikohan nielaista hotellin baarissa liiton viimeiset rahat, en lainkaan tiiä...
Fryckman, jatkoa...
Panenpa hiukan jatkoa tarinalleni. Pääsimme sitten eroon lastistamme aikanaan Algeriassa ja lähdimme kotiinpäin. Oli joulunjälkeistä aikaa ja Biskajalla oli ollut raju talvimyrsky. Portugalin kustilla, siinä Porton kohdalla, meidät yllätti n. 10 m:n maininki ja laiva hakkasi rajusti, joka aiheutti päällikölle munuaiskivikohtauksen. Pellellä kun oli hiukan taipumusta näihin vaivoihin. No, istuskelin hänen vuoteensa ääressä tarinoimassa ja helpottamassa oloa pitkin päivää, joka oli ja on - kuten jokainen tietää, joka asian tuntee - tavattoman kivulias. Menin sitten aikanaan iltavahtiini ja palattuani klo 2000 päällikkö oli mennyt niin huonon näköiseksi, etten kestänyt katsella enää laisinkaan. Sanoin, että alan kipparoimaan tällä sekunnilla ja ajan Espanjan Vigoon, joka oli siinä hollilla silloin.
No, käänsin kurssin itään ja sovin Vigon luotsin kanssa luotsauksesta, tulosta redille ja ambulanssiveneen lähettämistä. Soitin myös toimitusjohtajalle Helsinkiin ja kerroin tekemisistäni kysyen oordereita tietysti. Sanoin, että kippari on niin huonon näköinen, että taatusti ottavat maihin suoraa päätä. Ukko vastasi: "Tuokaa alus Kielin kanavan kautta Helsingin Länsisatamaan suorinta tietä, sillä uusi lasti Välimerelle odottaa jo". Hän ei tuntenut minua tietenkään eikä tiennyt, että olin juuri saanut kipparinkirjan ulos ja vallan ensimmäisellä varsinaisella förstin matkallani! Sanoin, että tullaan...
Okei; luotsipaikka läheni ja olin naviskassa mittailemassa tutkaetäisyyksiä ohituksista valmiiksi, sillä vaikka meillä kyllä oli Vigon vanha entrance-kortti, sitä ei oltu koskaan oikaistu eikä poijutuksesta sun muusta ollut mitään takuita tietenkään. Yhtäkkiä ovi aukeni, Pelle tuli seiniä pitkin naviskaan ja mutisi silmät ristissä: "Se meni läpi!" Oli vissiin - pakon edessä - ottanut reilun kourallisen ao. lihaksia rentouttavaa lääkettä kai arvioituaan sittenkin pienempänä pahana ja oli vallan muissa maailmoissa! Kompuroi sitten pois... Vaan sittenpä se mun tosihommani alkoi, kun yritin selittää Vigoon, että kaikki viritys pitää purkaa, käännän takaisin ja jatkan matkaa; päällikön kohtaus oli mennyt ohi. Ei ne ymmärtäneet vaan tiukkasivat vaan, mihin aikaan tullaan! Ei auttanut kuin sanoa kolmeen kertaan hitaasti "WII NOU KAM NOU!" Heitin paatin ympäri ja lopetin yhteyden.
Seuraavana päivänä päiväkahvilla Biskajalla aluksen kipinä, sinänsä mainio ja ammattitaidostaan kuuluisa radisti Moilanen (hänen palkkatilityksiään ei oltu kuulemma koskaan oikaistu konttorissa), joka ei kuitenkaan - itselleni tuntemattomasta syystä - ollut edes oikein puheväleissä kipparin kanssa, virkahti: "Kyllä mun mielestäni valtamerialuksen päällikön sanaan pitäisi voida sen verran luottaa, että jos sairastuu, pysyy sairaana sitten kanssa!" Se varsinainen syy tähän heittoon selveni kyllä sitten myöhemmin. Hesperian pääkone ei nimittäin aina muistanut käydä, näin oli käynyt kerran Kielin kanavassakin, ja Pelle nk. vanhanliiton miehenä - kuten muuten allekirjoittanutkin - ei ollut erityisen ihastunut kuponkien konekirjoittamiseen, jota aina piisaa, kun kanavassa käy haveri. Nytkin sitten Pelle päättikin ajaa Skagenin kautta, kun Elben Buktilla oli tekosyynä hiukan sumua ja jo valmiit ulosvientilistat jäivät silleen. Moilaselle tunnetusti ne virvokkeet maistuivat...
Tästä radisti Moilasesta olisi enemmänkin tarinoitavaa, mutta siitä myöhemmin muussa yhteydessä. Hän oli Suomen kauppalaivaston viimeinen kipinä, joka sattui olemaan juuri itselläni. Tulin nimittäin isommalla paatilla fosfaatti-lastissa USA:sta pienellä viiveellä, kun radisti-systeemi oli maassa jo lopetettu. Radistiliitto meni lakkoon ennen lopettamistaan ja Moilanen sen ainoana lakkolaisena Uudenkaupungin hotelliin asustelemaan. Mahtoikohan nielaista hotellin baarissa liiton viimeiset rahat, en lainkaan tiiä...