Timo Sylvänne

Tapahtui laivaradiosähköttäjän hommien aikoina silloin tällöin, että lomalla kotona soi puhelin ja olisi ollut tarvis heti lähteä töihin. Soittoja tuli eri varustamoista, kuin myös rannikkoradioasemilta. Yleensä oli kollegalle tapahtunut jotakin äkkinäistä ja laivaan piti saada kipinä, jotta päästäisiin matkaan.

Olen koonnut muutamasta äkkilähdöstä ainekset oheiseen tarinaan.

Joulupäivänä soi kotona puhelin:

”Ollako sina vietta rauhass joulu?” ahvenanmaalaisen varustamon henkilöstöpäällikkö kyseli.

Hämmästytti, että tässäpä puulaakissa huolehdittiin hyvin merenkulkijoitten jaksamisesta. Kuulumiset kyseltyään henkilöstöpäällikkö lopetteli puheluaan:

”Meillä olla laiva öljysatamassa Suomessa. Siellä kipinä kipee. Päästäkö sinä lähteä sinne tämä ilta. Olla ihan lyhyt vikaeeraus. Laiva mennä Rotterdam, sieltä sinä tulla pian takas jouluvietto.”

Olin tullut kotiin jokunen viikko ennen joulua lähes vuoden seilauksen jälkeen. Ei kovin kiinnostanut lähteä näin pian uudelleen. Toisaalta jos ei tarjottua jobia ottanut, sai varautua olemaan pitkäänkin kotosalla työttömänä. Toisaalta tuohon öljysatamaan pääseminen illaksi edellytti lentokonekyytiä.

Finnairin toimisto ilmoitti kyselyyni, ettei lentolippuja ole saatavilla. Jonotuslistallekaan ei oteta, kun se on jo ylen pitkä. Niinpä sitten hyvilläni soitin pahoitellen varustamoon, ettei meiltäpäin pääse tänään - eikä huomennakaan - mitenkään laivalle, kun ei saa lentolippua.

Henkilöstöpäällikkökin oli ollut toimelias: ”Minä kysy kans Finnair konttuur ja siellä olla vielä mukavasti lippuja. Minä yhden varasin, jos sinä päästä lähtemään.”

Samana iltana laivan salongissa sähköisten joulukuusen kynttiläin loisteessa mönsträysmies täytteli rullaan ja vastakirjaan tietojani. Vikaeerauksen kestosta päälliköllä oli tarkempaa tietoa:

”Mehän lähdetään Rotterdam for orders, mutta tuskinpa sinne mennään. Eiköhän vuoden vaihteen jälkeen ala selvitä, mistä seuraava lasti löytyy.”

Tällä vuosituhannella jokunen vuosi sitten tapasin samaisen kipparin. Hyvin hän muisti joulun vuosikymmenten takaa:”Laivalle kapusi nuori pitkätukkainen hujoppi kitara kainalossa. Päällä punertavat nahkakamppeet ja Teksasin saappaat”.

Ehkäpä noin, muttei kitara ollut mukanani, kun olin luullut lähteväni vain viikon reissuun. Muutama vuosi myöhemmin toisessa laivassa tapasimme ohimennen uudelleen. Silloin oli kitara mukana. Meitä meni isompi porukka Persianlahdelle ja tämä kippari oli silloin lähdössä kotiin.

Kipeän edeltäjäni edeltäjäkin oli ollut kipeä, joten hommia näytti riittävän. Laivaa vaikutti vainonneen jokin epidemia tai muuten vaan pitkän iän ongelmat, kun uutta porukkaa oli tullut kuin raitovaunulla ja lähtenyt melkein paluukyydillä taas pois. Kiireisimmät kävijät olivat unohtaneet paperinsakin radiohytin kaappiin.

Maailman navalla Kuopiossa jokunen vuosi sitten tapasin edeltäjäkollegan ja hän kertoili saaneensa tuolloin laivaan jobin. Oli vielä jonkinmoinen joulutunnelma päällä taksin pysähtyessä laiturille. Joku brygän siivellä nojaillut ukko oli horjahtelua seurannut ja huutanut:”Nosta vaan takaisin se kapsäkkisi sinne taksin peräkonttiin ja mee kotiisi”. Kohtapa sen jälkeen oli puhelin soinut kotonani.

Tämä oli ensimmäinen laivajobini miidsippitankkiin. Eli komentosilta ja osa asuintiloista oli keskellä laivaa. Perässä oli konehuone, byssä, messit ja osa hyteistä. Saunakin oli jonnekin ahteriin rakennettu. Jossain vaiheessa iltaa huutelin radiohytistä brygälle:

”Kun tänne piti niin mahdottomalla kiireellä rynnätä, niin milloinka meinataan lähteä liikkeelle”. Oltiin kuulema jo jokunen tunti ajettu. Miidsipissä ei koneen tärinät eikä metelit häirinneet.

Radiohytti oli miidsipissä komentosillan takana paapuurin puolella. Styyrpuurin puolella oli kipinän asuinhytti: punkka, sohvanpätkä, vaatekaappi ja lavuaari nurkassa. Koska messit olivat ahterissa, oli säästä riippumatta pyrittävä pääsemään ahteriin syömään.

Päällikkö – myöhemmin myös konepäällikkö - aterioi salongissa miidsipissä. Ville kantoi heille ruuat. Perästä keskilaivaan oli laivaraudasta rakennettu lehmänsilta. Parin metrin korkeudella kannen yläpuolella oleva kapea käytävä. Silti ikävällä ilmalla allokko löi voimalla yli lehmänsillan. Konepäällikkö tuli tutuksi, kun ruoka-aikoina eri päissä lehmänsiltaa kyttäsimme sopivaa väliä pärskeisiin, että olisi päässyt ryntäämään mahdollisimman kuivana syömään.

Kipinälle vuodenvaihde oli aina erityisen työteliäs. Normaalin joulukuun palkanlaskennan lisäksi henkilöstön koko vuoden palkoista oli ynnäiltävä eritelty yhteenveto, koko työpöydän täyttävä ”lakana”. Nyt oli vielä yritettävä selvittää tiedot Suomessa laivaan tulleista ja pois lähteneistä, laskettava heille ulosmaksut, hoidettava mönsträykset, tehtävä longsaalit, eli seilaustodistukset Merenkulkuhallitukselle. Osalle poistuneista ei ollut pankkitilin numeroakaan tiedossa vetoseteliin merkattavaksi. Ne saisi konttori selvittää. Samoin muutamat omistajattomat passit paketoin konttoriin postitettaviksi. Onneksi ei minulle kuulunut, oliko laivassa tehty muuta, kuin pidetty merimiesvapaata.

Vuodenvaihde Itämerellä on kuoppaista aikaa. Tietysti radiohytin pöytä oli laivan suuntaan pitkittäin ja talvimyrsky puhalsi idästä paapuurin puolelta. Piti tarrata tiukasti kiinni lähettimen ja vastaanottimen kahvoihin, ettei kellahtanut selälleen laivan rojahtaessa styyrpuuriin. Reisilihakset saivat pitkäkestoista treenausta, kun piti puristaa jalat pöydän jalkoihin. Vastakkaiseen suuntaan kallistuttaessa meinasi romahtaa pöydälle mahalleen. Samalla oli harottava kirjoitus- ja laskukonetta sekä palkkapapereita pysymään järjestyksessä.

Paperitöihin toi onneksi taukoa aamusta iltamyöhään kahden tunnin välein toistuva radiovahti. Jalat sopivasti koukussa tuolin sai mukavasti surratuksi skotin ja pöydän väliin. Siitä ylettyi kurkottelemaan vastaanottimen ja lähettimen namiskuukkeleihin. Sähkeet ja säätiedotukset oli hyvä naputella, kun kirjoituskone pysyi tukevasti reisien päällä.

Englannin kanaalissa alkoi sää ja meno tasaantua. Paperityötkin vähitellen valmistuivat. Lastauspaikaksi oli ilmoitettua Bilbao Biskajan perukoilla. Radiopuhelussa konttoriin oli henkilöstöpäälliköllä vikaeerauksen kestosta uutta kerrottavaa:

”Laiva tulla Bilbaosta Tukholmaan. Me lähettä uusi kipinä sinne ja sinä päästä heti takas kotiin.”

Uudenvuoden viettoon salonkiin oli kerääntynyt jokunen henkilö kansi- kone ja talouspuolelta. Jobini aika oli ollut työtä vuorotta enkä ollut porukasta oppinut tuntemaan kuin nimet. Nyt pääsi toviksi tarinoimaan, kun odoteltiin kellon viisareiden etenemistä kohti seuraavaa vuotta.

Jatkuu ...

Göteborgissa maineikkaalla ja edesmenneellä Götaverkenin telakalla valmistui moottorilaiva TORNE 29. lokakuuta 1959. Ruotsalaisen kaivosyhtiön kuljetuksista vastaava Trafik AB Grängesberg-Oxelösund oli tilannut aluksen viemään malmia maailmalle ja tuomaan öljyä omaan käyttöönsä. Vuonna 1968 laiva muutettiin pelkästään öljyäkuskaavaksi tankkeriksi.

Joulukuussa 1970 laiva myytiin Suomeen. Henry Nielsen Oy:n laivanvarustamo Helsingfors Steamship osti tankkerin omaan käyttöönsä. Laivakaupasta kertonut sanomalehti uutisoi:”Laivaa tuskin nähdään ainakaan toistaiseksi Suomen vesillä, sillä se sijoitetaan aluksi cross-trade liikenteeseen maailman merille.”

Henry Nielsen antoi uudelle ostokselleen nimen TORNADO. Varustamon laivat nimettiin useimmiten jonkin tuulen mukaan: monsun, mistral, sirocco, taifun, passad. Oli eksoottisiakin tuulia: altano, forano, matai, moncao, narai, nan fung, solano, tivano. Ei ollut minkään laivan nimi iltatuuli. Radiosähköttäjänä olisi ollut hulppeaa kutsua Helsinkiradioa: ”Olisi tulossa iltatuulen viesti”.

Laiva rahdattiin kuljettamaan lasteja USAn itäkustilla. Onneksi silloiselle radiosähköttäjälle, jolle tarvittiin pikaista sairaalahoitoa ja jenkkien kustikaartin helikopteri kävi hänet nostamassa kyytiin. Potilas hoidettiin kuntoon ja palasi Suomeen. Varustamon merihenkilöstön päällikkö Pentti Ojamies ei rohjennut antaa enää jobia. Toisesta suuresta varustamosta töitä löytyi ja kipinä katosi laivasta Pohjanmerellä. Äänimerestä löytyy valokuva, missä kadonneen muistolle heitetään seppelettä mereen.

Iso joukko laivaporukkaa oli kuolemanvaarassa 15.3.1971. TORNADO oli Floridansalmessa lastinhakumatkalla Bahamalle. Oli tyyni ja kirkas yö ja hyvä näkyvyys. Väliperämies 00-04 vahdissaan oli havainnut styyrpuurin puolelta aika kaukaa lähestyvän laivan. Meriteiden säännöissä oikealta tulevaa västetään, mutta silti keskelle laivaa pumppuruuman seutuville styyrpuurin puolelle törmäsi tuo kaukainen havainto. Tovi myöhemmin ja törmääjä olisi murskannut styyrpuurin hyteissä nukkuvat kymmenet miehet ja naiset. Molemmat laivat pääsivät omine koneinen telakalle Jacksonvilleen. Tarkempi kertomus oheisesta linkistä:

https://www.aanimeri.fi/node/277

Kyllä laiva ainakin kerran kävi Suomessa. Öljylasti purettiin Naantalissa vuoden vaihteessa 1972-1973. Sen jälkeistä vuotta selostaakin omat muistelmani.

Jokunen vuosi myöhemmin laiva toi öljylastin Hampuriin. Päällikölle laiva oli tuttu. Hän oli ollut perämiehenä kevään 1971 kolarin aikaan. Hampurissa tuli pari henkilöä dokumenttien kera vastaanottamaan lastia. Kaikki oli kunnossa ja lastin purku alkoi. Sittenpä ilmaantui salonkiin toiset henkilöt vastaanottamaan lastia asianomaisten dokumenttien kera. Olivat myöhässä, vaikka heillä olikin laillinen omistusoikeus tuotuun öljykuormaan. Tarinan mukaan lasti oli myyty jo moneen kertaan eteenpäin. Vakuutus varmaankin korvasi. 30 000 tonnin öljylasti noin 1 000 markkaa tonnilta antanee jotain suuruusluokkaa menetykseen. Sekstantti- ja solmuopiston suorittaneet osannevat selvittää paremmin, kuinka dokumenttien väärennys oli mahdollista.

Seuraavan kerran TORNADO oli kiikarissani – aivan kirjaimellisesti – Tyynellämerellä 5. lokakuuta 1976. Työpaikkani oli kuivarahtilaiva SOLANOn radiohytissä. Jobi alkoi Hong Kongissa, mistä tultiin Bangkokin ja Al Mukallan kautta Eurooppaan. Sitten laiva rahdattiin maineikkaan Vaasa Linen ajoon välille Leningrad – Vancouver ja paljon satamia siinä välillä. Rahtauksen viimeisiä satamia oli Karibialla Barbados, Port of Spain ja Puerto Cabello.

VL-rahtauksen jälkeen lähdettiin hakemaan malmikuormaa Perun Callaosta Kokkolaan. Juorutunnille tuli sähköttelemään OGXZ eli TORNADO. Laiva kuljetteli öljylasteja Tyynenmeren puolella Pohjois- Keski- ja Etelä-Amerikan satamien välillä. Oli pieniä paikkakuntia, mistä laivan tarvitsemat hankinnat eivät onnistuneet. Päälliköt sitten radiopuhelimella pakisivat keskenään. Saimme Panaman kanavan Cristobaliin pitkän ostoslistan toimitettavaksi saman redarin laivalle.

Myöhemmin näitä hankintoja on muisteltu mukanaolleiden kesken. Joku muistaa, että pelkästään kaljaa TORNADOlle oli Cristobalin sipsulta ostettu. Toinen tietää melkoisen määrän tarpeellista konhuoneen tavaraa, varaosia, kaasuja. Kolmas tietää ainakin merikortteja hommatun pikkuisia satamia verten, ettei pelkän allakan kartan avulla tarvinnut navigeerata.

Joka tapauksessa mainittuna tiistaina laivat pysäköivät Tyynellämerellä. TORNADO laski pari pelastusvenettä vesille hakemaan proviantti ym. kuormaa. Molemmat olimme matkalla Callaoon, minne saavuimme seuraavana iltapäivänä. TORNADO hitaampana joskus illemmalla.

TORNADOn viimeisistä matkoista vuodenvaihteessa 1978 – 1979 merikapteeni Jukka Heinonen muistelee Äänimeressä. Laiva oli ajettu loppuun saakka, kun kannellakin piti kulkea varoen, ettei pudonnut ruosteen läpi öljytankkiin. Viimeinen lasti jäi viemättä. Öljysäiliöt olisivat kelvanneet, muttei laivan muu kunto. Kuitenkin omin konein pääsivät romurannalle Taiwanille.

Jukka Heinosen muistelu:

https://www.aanimeri.fi/node/267

Laivan työura oli lähes 20 vuoden mittainen.

TORNADO historiaa ja kuvia:

https://aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/670

TORNADO jobini viimeinen jakso. Jouluterveisiä ja terveyttä meille kaikille.

Päällystömessissä oli tapana, että jokainen vuorollaan toi lauantai-illalliselle kylmän vodkapullon. Amerikan vesillä kun ajettiin, pulloissa luki Smirnoff. Radiosähköttäjän lisäksi messissä aterioivat täkkikakkonen ja -kolmonen, sekä konemestarit ykkönen, kakkonen ja kolmonen. Tuohon aikaan oltiin kaikki miehiä, joten eipä kuuteen mieheen kolmen vartin pullollisella ollut kovin fyysisiä vaikutuksia. Psyykkisiä sitäkin enemmän: kummasti nosti mielialaa hikiseen messiin tullessa, kun pöydällä helmeili kimalteleva kirkas näkäräispullo.

Buenos Airesissa oli sipsu tuonut proviantin lisäksi ulosvientiäkin. Slabin hoitajana ei ole kauppiaan käynti jäänyt mieleen. Mieleen on jäänyt, että lauantaipöydällä olleessa Smirnoff-pullossa neste oli punertavaa. Ei sekään olisi ehkä jäänyt mieleen, mutta oli ainoa kerta, jolloin aterian jälkeen pullo ei ollut tyhjä. Merenkulkuhommissa ei viiimmesen päälle kranttuja oltu juotavien nesteiden mauista, muttei argentiinalainen Smirnoff maistunut edes kylmänä. Toinen laivassa juomatta jäänyt nautintoaine oli edellisenä vuonna lavuaariin kaadettu kiinalainen ”punainen kuolema”.

Kaksi viikkoa kesti palata Buenos Airesista Karibialle St. Croixin Hessin öljysatamaan. Reilu vuorokausi lilluttiin ankkurikettingin yläpäässä, kunnes laituripaikka vapautui.

St. Croixissa löydettiin johonkin öljysataman läheiseen rantabaariin. Muutama kepakko oli lyöty maahan pystyyn ja kaisloja levitelty katoksi. Jokunen pöytä tuoleineen. Myyntipöydän takana oli pieni juomavalikoima ja kylmän kaljan kaappi, eli sähköä oli saatavilla. Tropiikin mustaa yötä valaisi kuutamon lisäksi rantaan vyöryvät aallot. Aina kaljapurkin ostaessani laitoin levyautomaattiin kvartterin – jenkkien rahaa 25 sentin kolikko eli neljännesdollari – jolla sai valita soimaan kolme levyä. Soitatin peräkkäin kolme kertaa Santanan version Peter Greenin kappaleesta Black Magic Woman. Tiesin tuon Fleetwoodin Macin alkuperäisen, muttei se niinkään sykähdyttänyt, kuten Carlos Santanan soitto.

Lastimme oli Meksikon lahdelle Alabaman osavaltion Mobileen. Lyhytaaltokelit Helsinkiradioon oli syksyllä ilahduttavasti parantuneet. Yhteyden sai tarvittaessa joka päivä johonkin aikaan vuorokaudesta, aamulla useimmiten. Kaksi vuorokautta kesti Mobilessa laivan tyhjennys ja painolastin otto.

Intiaaniheimoilta ovat nimensä saaneet sekä Alabama, että Mobile. Kolmisensataa vuotta sitten ranskalaiset saapuivat Mobilen seutuville. Eurooppalaisista espanjalaiset ja britit ehtivät olla herroina ennen Alabaman liittymistä Yhdysvaltoihin. Sisällissodassa käytiin raivoisa Mobilenlahden meritaistelu elokuussa 1864.

Suomalaiselle urheilukansalle lie tunnetuin nimi Jesse Owens, joka Berliinin Olympialaisissa juoksuillaan suututti Hitlerin Adolfin voittamalla saksalaiset. Tunnettuja nimiä ovat myös Nat King Cole, Rosa Parks ja Lynyrd Skynyrd. Sekä tietysti Forrest Gump ja taistelutoverinsa Bubba.

Seuraava öljykuorma St. Croixista ajettiin itäkustille. Ehkäpä öljyn myyntihinnoissa oli turbulenssia, kun ankkuroiduttiin New Yorkin Ambrosen edustalle. Sitten orderi ohjasi Delaware-joelle Willmingtonin ja Pihladelphian välille ankuuriin Marcus Hookiin. Parin päivän päästä suunnattiin Delaware-jokea ohi Philadelphian New Jerseyn Delaireen.

Vuosi pari sitten oli suomalaisissa lehdissä isoja otsikoita, kuinka merillä kulkee ”suunnattoman” kokoisia tankkilaivoja täydessä lastissa kohti tuntematonta päämäärää. Matkalla suunta voi muuttua kerran, jos toisenkin ja voi kestää kauankin, ennenkuin löytyy purkaussatama. Mikä on tankkilaivaporukoiden arkea on lehtiväelle kohuotsikoiden aihe. Muutaman kerran menneinä vuosina olen lähettänyt toimituksiin korjauksia laivauutisten todellisesta tilanteesta. Ei ole ollut lehtiväellä kiinnostusta korjauksiin. Toimituksissa tiedetään paremmin. Vesiliikenteessä on jokin taika, että rannalla tiedetään aina paremmin.

TORNADOn jobini viimeinen lasti haettiin Venezuelasta Amuay Baysta. Aiemmat Venezuelan kuormat olivat tulleet Maracaibolahdelta La Salinasta ja Bajo Grandesta. Nyt kurvattiin Venezuelanlahdella itään, missä oli Amuayn jalostamon lisäksi tankkiporukoiden tuntema jalostamo ja satama Punta Cardon.

Paikalliset ehkä seurasivat lehtien laivalistoja. Keskipäivän helteessä kaupungilla kulkiessa kuuli tämän tästä tervehdyksiä ”hola Finlandesos”. Ja tämmöinen etelän auringossa värilliseksi paahtunut oli heille blondi.

Etelä-Carolinan Charleston oli lastin määränpää. Viitisen päivää ajettiin ja kolme odoteltiin ankkurissa laituripaikkaa. Lokakuun alussa näyttää noilla vesillä olleen jo vilpoista. Parissa valokuvassa on talvisen näköiset vermeet vedetty ylle.

Laivassa oli kanadalainen senioripuolimatruusi. Hän harrasti kiihkeästi kaikenlaisia teknisiä vempaimia. USAn satamissa puolikas otti rahaa ulos vastakirjansa tyhjäksi ja lähti kiertämään kauppoja, kute Radio Shack ja mitä lie, muita en muistakaan. Joskus poikkesin puolikkaan hytissä ja ylt ympäriinsä oli vedelty kuparilankoja erilaisiksi antenneiksi. Hän oli ostanut Polaroid kameran. Sellainen vehje, mikä lykkää sisuksistaan valmiin paperikuvan kohta kuvaamisen jälkeen. Kamerassa kuului olleen sellainen vika, että vaikkapa ihmistä kuvattaessa puoli päätä jäi kuvasta pois. Konekolmonen lunasti kameran itselleen edullisesti. Vika oli hävinnyt. Sen jälkeen kuviin tuli koko pää, kuten voitte huomata.

Charlestonissa jonkin puodin näyteikkunassa näin paahtuneen punaisen mokkanahkaisen asusteen: mallia farkkutakki ja -housut. Hinnanalennus oli niin mittava, että kiinnostuin sovittelemaan. Kauppiaan kanssa oltiin samaa mieltä, että on vaate tehty minun mittojeni mukaan. Olikin kestävä kampe, mutta parinkymmenen vuoden käytön jälkeen housut alkoivat pikku hiljaa kutistua. Laitanpa Charlestonin vaatteesta kuvan liitteeksi.

Etelä-Carolina on nimetty 1600-luvun alkupuolella brittejä hallinneen Charles I mukaan. Jo sata vuotta olivat espanjalaiset ja ranskalaiset yrittäneet seutuja asuttaa. Charles I käräjöitsi kotisaarellaan parlamentin kanssa, mutta jäi toiseksi. Kuningas teloitettiin 1649 ja valtaan nousi Oliver Cromwell keropäineen ja uskontoineen. Englannin tuore hallitsija on valinnut nimekseen Charles III ja kruunattaneen kuninkaaksi toukokuussa 2023.

Charlestonin edustalle rakennetulla Fort Sumnterin linnoituksella alkoi Yhdysvaltain sisällissota huhtikuussa 1861. Sotiminen oli helppo aloittaa, mutta vaikea lopettaa. Etelävaltioden armeija luovutti vasta neljä vuotta myöhemmin.

Lukumäärältään eniten amerikkalaisia on kuollut sisällissodassa. Vaikka USA on pelastanut Euroopan kahdesti maailmansodissa ja nyt kolmatta kertaa Ukrainassa. Eniten amerikkalaisia on tappanut viime vuosien koronatauti. Presidentti Trumpin strategia tautia vastaan oli kieltää koko pandemian olemassaolo. Varmaankin presidentti noudatti Paasikiven neuvoa "tosiasioiden tunnustamisesta", mutta Trumpin tosiasiat vaihtuivat pitkin päivää.

Jossain vaiheessa jobini aikana oli venekannella puuseinämistä, metalliputkista ja pressusta koottu uima-allas. Hyvinkin parin metrin korkuinen. Ehkäpä allas oli purettu, kun ajelimme useita matkoja talvisen St. Lawrencejoen jäihin. Aikanaan uima-altaan paikalle ilmaantui painonnostovermeet. Konekakkonen oli suvereeni lajin taitaja, ja opasti tempauksen ja työnnön – mitä näitä onkaan – saloihin. Minulle oli vaikea laji saada painoja oikeaoppisesti selkä suorana edes lavalta ilmaan. Jossain vaihessa mittailtiin käsiä. Saman pituisella konekakkosella oli kädet ranteesta sormepäihin pidemmät, kuin minulla.

Venekannelle suomalaiset olivat rakentaneet saunan korsteenin juurella olevaan tyhjään peltikaappiin. Lauteille mahtui tiukasti kiilaten kolme istujaa ja suihkuja oli yksi. Saunan jälkeen korsteenin juurella konehuoneen flektin metelissä viihdyttiin pitkään maailmaa kovasti parantaen. Aavalle merelle tuijottelu antoi tilaa ajatuksille ajelehtia.

Cahrlestonista vajaa viikko ajeltiin painolastissa etelään Curacaon saarelle Willemstadin kuivatelakkaan. Maammelaulun soidessa – olen aiemmin maininnut, että norjalainen merimieskirkko soitti jokaisen laivan kansallislaulun - ajettiin läpi Sint Annabaaint kanaalin. Saaren keskellä olevaan laguunin oli rakennettu satamat ja telakkaaltaat.

Mennä vuonna soittelin kotona oman version tuosta mainitusta Santanan sovituksesta:

www.rautalaiva.fi/musiikki/BlackMW.mp4

Mt TORNADO purki 30 000 tonnin öljykuormaansa Buenos Airesissa syyskuun 17-19 päivinä vuonna 1973. Argentiinassa 60-luvulta vallassa ollut sotilasjuntta oli sallinut keväällä ensimmäiset vaalit kymmeneen vuoteen. Maanosassa sotilasvallan tasapaino säilyi, kun vuorostaan Chilessä sotilaat kaappasivat vallan.

Mistäpä tämä sotilaiden vallanhimo? Vähän taustaa Etelä-Amerikan menneisyydestä.

Genovassa vuonna 1451 syntynyt Cristoforo Colombo, espanjalaiselta nimeltään Cristóbal Colón ja suomeksi Kristoffer Kolumbus päiväkirjojensa mukaan kolmannella matkallaan ”uuteen maailmaan” 1498 navigeerasi Cap Verden saarilta Orinoco-joen suistoon. Lienee ollut ensimmäinen eurooppalainen Etelä-Amerikassa, joskin maata silloin vielä luultiin Intiaksi. Merenkulkijat tuntevat niin mahtavan Orinocon, kuin myös Panaman kanavan molemmat päät Cristobal ja Colon.

Jo neljä vuotta aiemmin Espanja ja Portugali olivat Rooman paavin välityksellä tehneet Tordesillasin sopimuksen. Uusi maailma jaettiin sopijoiden kesken siten, että Espanjalle kuuluivat kaikki maat noin 47 läntisestä pituuspiiristä länteen ja Portugalille itäpuoliset alueet. Tuolloin ei vielä tunnettu myöhemmin Etelä-Amerikaksi nimettyä mannerta ja Brasiliaksi nimettyjä alueita. Niinpä Portugali sai vahingossa siirtomaakseen Brasilian.

Tordesillasin sopimus on edelleen tallessa arkistoissa. Se on todellista historiaa, eikä mitään nykyajan tyrannien harrastamaa vainoharhaista toiveajattelua, millä julistetaan oikeutusta sotiin ja kansanmurhiin.

Eurooppalaiset hallitsivat Etelä-Amerikkaa kolmisen sataa vuottaa kuljettaen yli Atlantin rikkauksia ja uusia Intian ihmeitä. Tunnetuimpia lienevät tupakka, peruna, maissi, tomaatti, chili, kaakao, avokado ja maapähkinä. Sekä kuppa, mikä aluksi oli Euroopassa kuninkaallisten tauti. Vähitellen tartunnat levisivät rikkaiden palatseista köyhiinkin pirtteihin.

Kautta mantereen alkoivat vapaustaistelut 1800-luvun alkupuolella. Maineikkain ja menestynein sotapäällikkö oli Simon Bolivar, joka johti Bolivian, Ecuadorin, Perun ja Venezuelan itsenäistymiseen Espanjan vallasta. Hänen apunaan oli suomalainen sotilas ja merimies Fredrik Adlercreutz. Kuubassa oli lukuisia suomalaisia merimiehiä sotimassa vapauden puolesta.

Mantereen itsenäistyminen vaikutti myös Yhdysvaltoihin, jonka viidennen presidentin James Monroen nimissä julkaistiin ”Monroen oppi”. Aluksi ideana oli ”Amerikka amerikkalaisille ”. Euroopan valtioiden paluu vallanpitäjiksi haluttiin estää. Jo vuosisadan lopulla julistettiin ”Amerikka Yhdysvalloille”. Jenkit halusivat Amerikan mantereiden valtiaiksi ja eteläiset valtiot miellettiin heidän takapihakseen. Monroen oppi julistettiin virallisesti hylätyksi kymmenisen vuotta sitten.

Vaikka Etelä-Amerikan valtiot itsenäistyivät, ei se suonut sopua eikä auvoista eloa. Vallankumouksia tehtiin tämän tästä. Kansalaiset elivät kurjuudessa ja orjuudessa ja monenlaiset sissiliikkeet ja kapinat seurasivat toisiaan. Läntiset suuryritykset puolustivat etujaan Yhdysvaltain armeijan ja rahoituksen tuella. Enää apuun ei hyökännyt ratsuväki, vaan merijalkaväki. Viime vuosituhannen lopulla lähes kaikissa Etelä-Amerikan valtioissa oli tehty sotilasvallankaappauksia.

Argentiinan länsirajan takana Chilessä sotilaat kaappasivat vallan 11.9.1973 CIA:n rahoituksella ja muullakin avulla.

Kun demokraattisesti valittu hallinto oli kukistettu, alkoi perinteisesti eri mieltä olevien vangitseminen ja murhaaminen. Monen muun paikkakunnan lisäksi pääkaupunkiin Santiagoon perustettiin urheilustadionille keskitysleiri kidutettaviksi ja tapettavaksi kerätyille. Eräs murhaamistapa oli pakata helikopteri täyteen vankeja, lentää korkealla meren yllä ja tiputtaa uhrit mereen.

Chileläisille tarjosi turvapaikkaa Ruotsin lähetystö, jonka avulla vainotuilla oli mahdollisuus päästä ulkomaille maanpakoon. Suomen Santiagon edustuston päällikkö Tapani Brotherus henkilökuntineen avasi myös vähän kerrassaan oviaan pakolaisille vastoin ulkoministeriön kieltoa. Suomesta jopa lähetettiin virkamies tutkimaan huhuja, avustaako edustusto pakenijoita. (toim. huom: Kalevi Sorsan hallitus, ulkoasiainministeri Ahti Karjalainen. Presidentinhän me kai vielä muistamme.)

Tapani Brotheruksen kakkosmiehenä työskenteli konsuli Ilkka Jaamala, entinen laivaradiosähköttäjä. Jaamalan perhe oli paennut Suomesta sodan jälkeen kommunistien vainoja Argentiinaan. Isä Jaamala oli ollut Suomen armeijan radiomiehiä. Ilkka ja veljensä Seppo oppivat espanjan kielen ennen paluutaan Suomeen ja sittemmin radiosähköttäjäoppiin. Ulkoministeriössä oli hakusessa espanjan taitajia ja Ilkka vaihtoi alaa laivoista lähetystöihin ja lopulta Chileen.

Helsingissä viime vuosikymmeninä radiosähköttäjä Martti Mustonen on ylläpitänyt 50-luvun kipinäkurssinsa nostalgiatapaamisia ravintola Vltavassa. Pääsin näihin muisteluihin osalliseksi, jolloin kuulin Ilkan kertovan Chilen pakolaisavusta. Tuhansissa olivat ihmishenget, joita Tapani Brotherus ja Ilkka Jaamala henkilökuntineen pelastivat sotilaiden vainolta.

Tämä ulkoministeriön kieltämä pakolaisapu sai julkisuutta Suomessa, kun toiminnasta julkaistiin tutkimuksia ja kirjoja. Lopulta Yle oli kuvaamassa Chilessä tv-sarjaa ”Invisible heroes”. Tämä kuusiosainen elokuva on edelleen katsottavissa Yle Areenassa. Ilkka Jaamala totesi elokuvan olevan hyvin silotellun version oikeista tapahtumista. Myöhemmin ulkoministeriökin havahtui ja silloinen ministeri Stubb kutsui Tapani Brotheruksen konttorilleen pullakahville.

Vaikka diplomaattien humanitäärinen työ pakolaisten hyväksi on ansiokkaasti tuotu julkisuuteen, olisi myös Buenos Airesin merimieskirkon väellä paljon kerrottavaa chileläisten ja argentiinalaisten auttamisesta. Chilen pakolaisia hakeutui turvaan myös merimieskirkon kautta. Merimiespastori Ilkka Pärssinen muistelee:

”Boniksen kirkkomme sai olla pikkuserkkuni Tapani Brotheruksen keksinnöstä eräänlainen alkupaineen venttiili Chilestä pois lähetettävien pakolaisten auttamisessa. Meillä asui kuukauden aikana kuusi pakolaista:

Ensimmäinen oli Allenden lähin henkivartija - väärällä nimellä Mariano - jonka majoitin toimistooni ensimmäiseksi yöksi ja toimitin seuraaavaan etappiin. Toinen oli huomenna synnyttävä nuori brasilialaisäiti Clé, jonka mies oli Santiago de Chilen stadionin vanki. Synnytyksen jälkeen Clé ja Renata-vauva palasivat kirkolle koska "ei meillä ole mitään paikkaa, voisiko Suomi auttaa?" He pääsivät myöhemmin Ruotsiin. Tarja ja Felix Martinez (bolivialainen) ja poikansa Petri, pääsivät AL:n laivalla Suomeen. Jokunen viikko myöhemmin saapui Andien pitkän ylätunnelin läpi kävelemään pistetty merimies "Musta Lexa", joka samoin asui kirkollamme, kunnes kyyti Suomeen saatiin fiksatuksi.”

Argentiinassa sotilaat tekivät uuden vallankaappauksen 1976. Sotilasvaltaa kesti kahdeksan vuotta. Maailmalle levisi tietoa sotilasjuntan salaisista verenhimoisista Ford Falcon kuolemanpartioista. Falconeilla siviilipukuiset teloittajat ajelivat ympäri maata. Täsmällisiä lukuja ei tiedetä, mutta parikymmentä tuhatta ihmistä pidätettiin, kidutettiin ja tapettiin tahi muuten vain katosi.

Joidenkin mielestä diktatuurin ja tyrannian, ihmisten kiduttamisen ja tappamisen, lasten raiskaamisen ja muun pahan vastustaminen on politiikkaa, eikä politiikka kuulu merimiessivuille. Merenkulkijat ovat paljolti saaneet mainetta vapauden puolustajina. Maailmalla on päästy näkemään teorian ja todellisuuden ero kansalaisiaan vainoavissa valtioissa. Monessa vapaustaistelussa on suomalaisia merenkulkijoita ollut henkensä kaupalla vapautta puolustamassa. Ihmisarvoa halveksivien diktaattorien ja tyrannien vastustamisessa ei ole kyse politiikasta. On kyse moraalista.

Ehkä suomalaisiin on satojen vuosien aikana iskostunut herranpelko? Kekkosen ajan suomalaisille herra oli Neuvostoliitto, eikä julkista toisinajattelua suvaittu. Vaikkei edelleenkään rohjettaisi toisinajatella, voi toivoa itse kullekin, että edes toisinaan ajateltaisiin.

Syksyllä 1974 poikkesimme parissa Chilen satamassa m/s (motor ship, kuivarahtilaiva) TIVANOlla. Muutaman päivän vierailulla sotilasdiktatuuri ilmeni ulkonaliikkumiskieltoina öisin. Kahden vuoden kuluttua sisarlaiva SOLANOlla lastasimme Callaossa, Perussa, missä oli myös sotilasdiktatuuri ja yöliikkumiskielto. Syksyllä 1977 jauholaiva PATRICIA toi Vancouverista rikkilastin Argentiinan Rosarioon, mistä siftattiin San Nicolasiin. Ei satunnaiselle matkailijalle näkynyt mitään sotilasjuntan väkivallasta.

Laivaradiosähköttäjien Helsingin nostalgiatapaamisiin on osallistunut myös Jarmo Tuuva Lappeenrannasta. Jarmo oli tankkilaiva RAGNYn kipinä aluksen katkettua Atlantilla jouluna 1970. Lähes vuorokauden porukka veivasi pelastusveneradion kampigeneraattoria Jarmon sähköttäessä hätäkutsua ja välillä viritellessä antennia. Lopulta Yhdysvaltain kustikaarti kuuli kutsun. Apu saapui paikalle muutamaa tuntia ennen, kuin pinnalla kellunut laivan ahteri upposi.

RAGNYn kohtalosta kuvia ja historiaa:

https://aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/610

M/t (Motor tanker) TORNADO lähti elokuun viimeisenä päivänä St. Croixista viemään noin 30 000 tonnin öljylastia Argentiinaan, Buenos Airesiin. Päiväntasaaja ylitettäisiin vajaan viikon matkan jälkeen.

Paljon kastamatonta porukkaa laivalta löytyi. Kovin pitkälle ei linjakasteen valmistelu ollut vielä edennyt, kun päällikkö kävi juttelemassa, että jospa jätettäisiin juhlat pitämättä. Laivan naisväki – ja osa muistakin – oli kipparin tietojen mukaan onnistettu pelottelemaan perin pohjin kastejuhliin liittyvillä rituaaleilla. Jopa Yk:n ihmisoikeuksien julistukseen oli vedottu.

Perinteinen päiväntasaajan kaste on tuonut vaihtelua yksitoikkoisiin pitkiin merimatkoihin. Myös laivaväen yhteenkuuluvaisuutta on vahvistettu, kun kasteen jälkeen on kuuluttu samaan Neptunuksen porukkaan. Eihän osallistuminen ole ollut pakollista. Kieltäytyä on voinut, joskin silloin on pitänyt pysytellä poissa juhlapaikalta.

Itse olin tullut kastetuksi vuotta aiemmin WHITE ROSEn matkatessa Ruotsista Kiinaan. Nuorille neitosille saattoi olla kynnyskysymys osallistua tilaisuuteen sauna-asuisena. Eikä juhlassa ulkoisesti puhdistuta, vaan ihan päin vastoin. Ja kyllähän kitkeriä ovat tropit ja juomat, joilla maan hajua kastelapsesta poistetaan. Äänimeren kuva-albumeista löytyy monesta laivasta tasa-arvoisia kastekuvia. Mukana ovat olleet niin naiset, kuin miehetkin. Niin kastajina, kuin kastettavinakin.

Seuraavana vuonna samoilla vesillä kastejuhla järjestyi. Luettavissa linkistä https://www.aanimeri.fi/node/2742

Edellisen vuoden omasta kastejuhlastani voi lukea linkistä

https://www.aanimeri.fi/node/14

Niinpä sitten parin viikon matka seurailtiin komeita auringonlaskuja ja eteläisellä pallonpuoliskolla liiteleviä albatrosseja. Ensimmäinen ankkuripaikka oli Cabo San Antonio. Seuraavana päivä siirrytiin ankkuriin La Platan luotsipaikalle, Recalada Pilots. Kaijaan töijättiin maanantaina Ailan päivänä.

Buenos Aires oli ainoa Euroopan ulkopuolinen satama, missä oli suomalainen merimieskirkko. Tarinan tähän hetkeen sopiikin selvitys suomalaisista merimieskirkoista villin linja laivaporukan näkökulmasta. Olen kopioinut pohjaksi jutun ensimmäisestä kirjastani ”Allright taas mennään – tarinoita tramppilaivoilta”.

Merimieskirkkoja

Laiva oli juuri töijätty Pohjanmeren sataman laituriin. Klaaraus oli tehty ja pian pitäisi siirtyä viikoksi kuivatelakkaan vuosihuoltoa varten. Salongin pöydän päässä kippari ja siiffi siemailivat konjakinloppujaan. Meklari pöllytteli paksua sikariaan ja keräili papereitaan salkkuunsa. Kipinä laskeskeli meklarin tuomia rahanippuja pöydän toisessa päässä. Tällä kertaa oli helppo homma, kun valmiit niput olivat pankissa pakattu sellofaanikääreisiin ja jokaisen nipun päälle oli räntätty rahamäärä.

Salongin ovelta kuului napakka koputus. Päällikkö silmäili oven suuntaan:

” Kas päivää pastori, tervetuloa puuriin! Maistuisiko herra pastorille kipollinen konjakkia?

”Ei kai se papinkaan suu oo paskasta tehty”, kuului myöntävä vastaus.

Konjakin maistelun seurauksena jo samana iltana laivalta ahtautui parikymmentä merenkulkijaa papin ohjastamaan yhdeksän hengen pikkubussiin.

”Tiivistäkää, kyllä tänne mahtuu”, oli papin opastus. ”On meitä ollut kyydissä kymmenkunta henkeä enemmänkin. Liikennevaloissa siunaantui juuri silloin poliisiauto pysähtymään viereen. Sieltähän noustiin selvittämään, mikäs pakolaisleiri tässä on matkalla. Kun kuulivat, että Merimieskirkolle ollaan menossa, panivat piipaan päälle ja avasivat meille liikenneruuhkassa tietä kirkolle saakka!”

Illemmalla jatkaessamme kirkolta matkaa kuka minkin palvelun pariin, pappi kuulutti paluukyydin lähtöajat. Kirkolta lähdettäisiin määräaikaan, mutta kyyti etenisi lähibaarien kautta sillä vauhdilla, miten porukat ehtisivät kyytiin. Eikä niin kiirettä ollut, etteikö pastori olisi ehtinyt tervehtiä kuppiloitten henkilökuntaakin.

Koska kuivatelakassa kärvisteltäisiin viikko, ehti Merimieskirkko järjestää monenlaista toimintaa. Oli kevätaika ja tehtiin aurinkoinen kiertoajelu Keukenhofin kukkaviljelmille, mistä palattiin seppeleet kaulassa. Jalkapalloa pelattiin norjalaista laivajoukkuetta vastaan. Ottelu oli muuten tasaväkinen, mutta norjalaisilla oli yksi ennenkin jalkapalloa pelannut, joka potkiskeli tasaiseen tahtiin maaleja. Pelin edetessä sovittiin, että lopetetaan tilanteessa 10 – 0.

Merimieskirkon palveluitten ansiosta ikävä kuivatelakointi tuntui sujuvan nopeasti. Viikko oli hurahtanut äkkiä, kun oltiin taas vesillä ulkosivut maalattuina ja osa korjauksista tehtyinä. Jopa tinkimättömänä työväenaatteenmiehenä ja ateistina tunnettu konemestari oli innokkaasti vieraillut kirkolla.

”Kotimaan lehtiä lukemassa. Ja olihan se käytävä papin saarnatkin kuuntelemassa, kun on pappi vaivaa nähnyt meitä kuljetellessaan ja muutenkin on hyvin huolehtinut. Ettei pahoita mieltään, jos ei ole sanankuulijoita.”

Aikanaan sattuivat taas oorderit ohjaamaan laivamme samaan satamaan. Hyvillä mielin odoteltiin papin käyntiä ja kyytiä kirkolle. Tällä kertaa hakijana ei ollutkaan tuttu merimiespappi, vaan enempi aliupseerin mallinen mies, joka kuulutti olevansa uusi pappi. Täsmällisesti ilmoitettuna aikana lähti kyyti laivalta:” Jos joku ei tule lähtöaikana, tulkoon omia aikojaan” oli periaate, niin laivalta kuin kirkoltakin lähtöön:

”Paluukyyti kirkolta lähtee ilmoitettuna aikana. Merimieskirkko ei tarjoa juoppokuskipalveluita, eikä kiertele kaupungin kaikkia kapakoita etsimässä kyytiläisiä, vaan ajetaan suoraan laivalle.”

Konemestarinkaan ei uuden papin aikaan tarvinnut tinkiä elämänarvoistaan, vaan huoleti saattoi jättää uuden pastorin saarnat kuuntelematta. Jonkin kerran sai kirkon auto palata laivalta ilman yhtään kyytiläistä. Kun laivalla eletään minuuttiaikataulujen mukaan, kaipaisi maissa vähän väljempää menoa.

Sohon tervakeulaisissa provianttisilmissä merimieskirkkosatamiin linjaa seilaavat murehtivatkin, että merimiehistä kirkoissa muistuttaa enää historiallinen nimi. Paikalliset asukkaat, rekkakuskit ja turistit olisivat uusia seurakuntatyön kohteita. Merenkulkijat kokivat jääneensä huutolaispojiksi.

Suomalaisia Merimieskirkkoja oli vähän ja useimmat niistä Euroopassa. Tramppilaivojen merenkulkijoilla oli harvoin tilaisuus päästä suomalaiseen kirkkoon. Meille oli kotimaan tarjonnan puuttuessa korvikkeina norjalaisten Merimieskirkot. Norjalaisilla ilmeni olevan toimipisteitä useissa satamissa ympäri maailmaa.

Suomalaisillekin kyytejä järjestettiin laivalta kirkoille ja takaisin. Trinidadin saarella Norjan kirkon bussi haki suomalaisia kymmenien kilometrien päästä ja vei illalla takaisin laivalle. Erityisen mieleen jäävä norjalainen kirkko oli Willemstadin kaupungissa Curacaon saarella. Kun ajoimme kapeaa kanaalia läpi kaupungin, kajahti kirkon katolta kovaäänisestä Maamme-laulu. Sellainen oli käsitys, että kaiken maailman lipuille löytyi norjalaisten merimieskirkosta oikea kansallislaulu.

Matkamme oli johtanut Buenos Airesiin. Konemestarikin oli lähtenyt papin kyytiin kirkolle. Bairesin pappi oli sellainen, että kotimaan lehtien luvun lisäksi tuli saarnakin kuunnelluksi. Pappi myös varoitteli erityisesti Veinticinco-kadulle menemästä. Siellä kuulema juotetaan vaivihkaa tyrmäystippoja ja viedään rahat ja vaatteetkin saattavat päältä hävitä. Melko varmasti saa tauteja ja huonolla tuurilla pääsee hengestäänkin.

Seuraavana iltana laiva oli jo matkalla pitkin La Plataa merelle päin täydellä miehistöllä ja naisistolla. Ennen vahtiin lähtöään konemestari kommentoi papin ohjeita:

”Virkansa puolestahan papin kuuluu varoitella pysymästä poissa synnin kaduilta. Vaan sinne venttisinkollehan kirkolta kulku suuntautui. Illan mittaan siirryttiin kuppilasta toiseen. Jossain vaiheessa havahduin jostakin takapihalta. Hengissä olin, vaikka pimeää olikin ja löysin tien katuvalojen alle. Kello puuttui ranteesta, eikä kukkaroakaan löytynyt. Sentäs oli rintataskussa Argentiinan roopuska, mihin olin piirtänyt laivan osoitteen. Ei kun vaan taksiin ja osoitteen mukaiseen suuntaan, vaikkei pesoja ollutkaan. Matkalla pitkin pimeitä, autioita katuja kohdattiin toinen taksi, minkä kuski huitoi meitä pysähtymään. Kuskien puheista en mitään ymmärtänyt, mutta huomasin sen toisen taksin takapenkillä kyhjöttävän meidän laivan väliperämiehen. Perämies ei tiennyt, miten oli taksiin joutunut eikä sitäkään, minne oli menossa. Kello ja rahat taskuista oli viety, muttei ryövärit olleet hoksanneet sukkia tutkia, missä oli Los Ameerikan dollaares. Perämies retuutettiin minun taksiini ja maksettiin toinen kyyti pois. Minulla oli osoite ja perämiehellä rahaa, joten aamuvarhaisella hyvissä ajoin oltiin takaisin laivalla ennen työajan alkua.”

Viedessään astioitaan pentteriin konemestari jatkoi: ”Ei se pappi sentään pelkästään viran puolesta tainnut varotella. Kyllä se ristillisellä rakkaudella ihan aiheesta yritti meistä pitää huolta.”

Nuo viidenkymmenen vuoden takaiset seikkailut palautuivat mieleeni Rauli Virtasen 2018 julkaisemassa kirjassa ”Riosta Rotterdamiin”. Virtanen kertoilee Buenos Airesin merimieskirkolta pastori Ilkka Pärssisen moninaisia muisteluksia. Ja mainitsee radiosähköttäjä Sylvänteen soittaneen pianoa samaan aikaa, kun oli itsekin kirkolla.

Buenos Airesin suomalaisella merimieskirkolla en sen koommin käynyt, enkä tavannut pastori Ilkka Pärssistä. Ennenkuin keväällä 2022 Henry Nielsen X nostalgiaristeilyllä. Paljon oli puhuttavaa menneeltä viideltäkymmeneltä vuodelta.

Alapuolen linkistä voi kuunnella Sylvänteen soittavan pianoa. Laulun olen kirjoitellut parikymmentä vuotta myöhemmin Kotkan Meripäiviä varten.

Allright taas mennään

Venezuelan Maracaibolahdelta sekä Curacaon että Trinidadin saarilta olimme kuljettaneet öljyä Kanadaan, USAn itäkustille ja Puerto Ricoon vuoden 1973 helmikuusta lähtien. Nyt jo elokuuta elettiin ja seuraava lastauspaikka olisi uusi tuttavuus: Saint Croix.

Jenkit näyttävät nimenneen puolenkymmentä paikkaa eri puolilla maataan nimellä St. Croix. Tämä lastaussatama löytyi Yhdysvaltain Neitsytsaarilta. Sijainti on itään Puerto Ricon saaresta, joka on itään Kuubasta, eikä siis ole tämä suomalaisille maalaisille tuttu Kanarian saarten Puerto Rico

Karibianmeren itäisten saarten nimitys on Pienet-Antillit. Pohjoisimmat saaret ovat saaneet nimityksen Suojanpuolen Antillit. Virgin Islands of the United States koostuu kolmesta pääsaaresta ja pienempiä saaria on viitisenkymmenta. St. Croix on saarista suurin.

Sedulla tiedetään majailleen yli tuhat vuotta sitten Taino-kansaa. Heidän kielellään saaren nimi oli Ay Ay. Kolumbus kuuluu antaneen nimen Pyhän Ristin Saari eli ”Isla de la Santa Cruz” marraskuun 14 päivä, 1493. Sen jälkeinen historia kirjoitettiin kuten muillakin Karibian saarilla: paikalliset asukkaat menehtyivät väkivaltaan tai tauteihin. Alue oli pitkiä aikoja asumaton. Ajoittain saarella huseerasivat – aakkosjärjestyksessä – espanjalaiset, hollantilaiset, limeyt ja ranskalaiset. Maltan ritarit olivat hallitsijoina nelisensataa vuotta sitten. Heidän jälkeensä Ranskan Länsi-Intian kauppakomppania. Ranska möi saariryhmän Tanskan Länsi-Intian kauppakomppanialle vuonna 1733 hintaan 750 000 livreä. Kontrahdin vahvisti Ranskan kuningas Ludvig XV.

Tanskalaiset pistivät töpinäksi ja kymmenen vuoden kuluessa saarella toimi toista sataa sokeriplantaasia ja saman verran puuvillaplantaaseja. Sokeri oli lyömässä läpi Länsi-Euroopassa ja imelällä tuotteella tienattiin suunnattomia voittoja. Viljelytyön tekivät Afrikasta laivatut orjat. Saari oli myös merkittävä orjakaupan keskus Karibialla.

Tanskalaisten omistamista Tanskan Länsi-Intian saarista – Saint Croix, St. Thomas, St. John – näytettiin telkkarissa kolmiosainen dokumentti. Kööpenhamissa on upeita palatseja ja muualla maassa mahtavia kartanoita rakennettu orja- ja sokerikaupan voitoilla. Enimmillään saarilla oli 20 000 orjaa töissä palkatta ylen kehnolla kohtelulla. Ajoittain orjat kapinoivat kurjia orjatyöoloja vastaan, mutta vallanpitäjät kukistivat kapinat.

Tanska oli isännöinyt farmejaan lähes kaksisataa vuotta, kunnes Yhdysvallat osti Neitsytsaaret. Hinta vuonna 1916 oli $25 miljoonaa. Orjuuden loppuminen ja sokerin hinnan romahdus antoivat tanskalaisille myynti-intoa. Nykyisin St. Croixilla entisistä tyranneista muistuttavat vaikkapa kaupungit Christiansted ja Frederiksted ja tukevat linnoitukset.

St. Croixille oli 1960-luvulla rakennettu eräs maailman suurimmista öljynjalostamoista. Omistaja HOVENSA oli puoliksi yhdysvaltalaisen Hess Oil Virgin Islands Corp. ja venezuelalaisen Petroleos de Venezuela omistuksessa. Enimmäkseen Venezuelan raakaöljyä siellä muokattiin. Kymmenen vuotta sitten jalostus lopetettiin ja pari tuhatta työntekijää menetti hommansa. Laitos myytiin ja kuuluu toimivan nykyisin öljyvarastona.

Elokuussa 1973 uuden öljynjalostamon uudessa öljysatamassa oli moderi kulunvalvonta. Enää ei lampsittu laakonkia laiturille ja suunnattu kohti kyliä ja niiden kujia. Laitureita kierteli öljy-yhtiön bussi, joka kuljetti maihinmenijöitä vartioidulle sataman portille.

Uuttahan laivaporukoille bussikyydit ja porttivahdit olivat. Maista tullessani yhytin sataman portilta norjalaisen ja tornadolaisten ryhmän, jotka olivat meinanneet viedä maaviinoja laivoille, mutta porttivahdit estivät. Kyllähän meidänkin laivamme tiukkaa ransuunia oli kritisoitu: kerran viikossa vain yksi pullo viinaa tahi koppa kaljaa.

Portilla muutamalle moottorimiehelle oli päätöksenteko vaikeaa: monta kertaa Smirnoff pullot heilahtivat särjettäviksi kadun reunaan, mutta ei, ei. Vielä piti kulauttaa hörppy tahi pari, ettei alkoholia tulisi väärinkäytetyksi.

St. Croix oli tuohon aikaan vilkas turistikohde hienoine matkailuhotelleineen ja uimarantoineen. Konekolmonen oli aiemmin ostanut räpylät ja snorkkelin. Niillä varustautuneina lähdimme viettämän vapaapäivää uimarannalle. Taksikuskilta kyseltiin neuvoja ja saimme kyydin saaren pohjoispuolen hotellin biitsille.

Vesi oli lämmintä ja kirkasta ja näkymät upeat. Snorklatessa välillä tuli tunne, että joku tuijottaa. Olan yli vilkaistessa näkyi selän taakse kokoontuneen läpinäkymätön, valtava kalaparvi. Miljoonat pikkukalat kimaltelivat kaikissa väreissä.

Meren pohjaa ihastellessani hoksasin naisten uima-asun yläosan ja vähän matkaa polskuteltuani istuinosan. Ajattelin viedä uimarantatuliaisia laivan pyssäporukalle ja sukeltaa pohjaan. Vaikka kuinka sitkeästi räpylöitä läiskyttelin, ei pohja tuntunut lainkaan lähentyvän. Lopulta kipu korvissa käänsi suunnan takaisin pintaan. Ties kuinka arvokkaat jetsetin muotiasusteet piti jättää merenpohjaan.

Oli myös vaaransa sukellella hotellin uimarannalla naisten asusteita merenpohjasta. Konekolmosen kanssa teimme lähtöä laivalle ja keräilimme räpylöitä ja snorkkelia ja muita retkikamppeita, kun paikallinen musta mies mies lähestyi huolestuneena ja vähän moitiskellenkin, kuin pankinjohtaja velallista:

”HeyMään, it ain't no good swimmin' 'ere.” Muutama viikko sitten amerikkalainen oli tuolla uimassa ja miehestä puolet haukkasi hai!

Konekolmonen – tunnettiin laivassa nimellä ”snorkkeli” – oli vakaumuksellinen työväenaatteen mies. Kun alkuvuodesta mentiin ensimmäistä kertaa jenkkien purkaussatamaan, kolmonen oli vakuuttunut, ettei emigreisi anna hänelle proopuskaa. ”Kommunistit ei pääse Amerikassa maihin. On se niin vapaa maa”. Pettymyshän sitten oli, kun kaikki saivat proopuskan.

Valheelle ja korruptiolle perustuva todellinen rautaesiripun takainen elämä oli merenkulkijoille tuttua. Silti mestari osasi sieltä löytää hyviä puolia dogminsa tueksi. Joskus politiikasta kiisteltiin – tosin sanallisesti – hyvässä pursimies-pastori Pokkisen hengessä:”Koskaan en ole veljeä vihassa lyönyt, vaan aina rakkaudessa”.

Silloin ei suvaittu toisenlaisia totuuksia, kuten Suomessa nykyisin. Olisi ollut suuri häpeä jäädä kiinni seilauskavereille valehtelemisesta. Viime vuosikymmenellä itärajan takaa levisi toisenlaisten totuuksien ja uudelleen kirjoitetun historian julistus. Vankka opetuslapsi oli Atlantin takana Valkoisessa talossa työllistäen täysipäiväisesti faktantarkistajia (yli 30 000 perätöntä väitettä neljän vuoden presidenttikauden aikana). Murheellisesti Suomessakin ihan tolkun ihmiset pitävät sananvapauteen kuuluvana oikeutenaan levittää perätöntä tietoa: ”En tiijä, eikä kiinnosta, mistä on kyse, mutta vastaan panen”.

Vaikka St. Croixin öljysatama oli uusi, kesti laivan lastaaminen neljä päivää. Oli mukavasti aikaa kierrellä tanskalaisten vallanpitäjien jälkeenjääneitä nähtävyyksiä.

Perjantaina irroitettiin lastausputket. Edessä olisi muutaman päivän matka johonkin läheiseen itäkustin satamaan (en ole allakkaan merkinnyt, minne). Tarkoitus oli tilata vasta purkaussatamasta USAsta niin porukalle, kuin konehuoneeseen eväitä.

Vähän ennen satamaluotsin tuloa maista tuotiin kipparille notiisi: öljylasti oli myyty Argentiinaan, purkaussatama Buenos Aires. Muutaman päivän matka vaihtuikin parin viikon reissuksi. Jottei uuvuttaisi matkalle, piti maista saada lisää ruokaa, juomaa ja konehuoneeseen polttoaineita.

Kuuntelin kipinän paperityökonttorissa pari kerrosta brygän alapuolella, kun kippari brygän VHF-puhelimella kutsui satamakonttoria:

”Hess port control, Hess port control, this is Finnish tanker tornado calling, over”. Satamakonttori ei vastannut. Tasaisesti ja rauhallisella äänellä kerta toisensa jälkeen jatkui kutsu, kunnes yllättäen jysähti pari kertaa, kuin potkuja brygän peltikaappeihin. Perään kajahteli litania suomalaisia ex-jumalia ja feminiinistä anatomiaa. Sen jälkeen taas tasaista radiokutsua.

Aikanaan Hess port control vastasi kutsuun. Ostoslista välittyi maissa asianomaisille kauppiaille. Iltapäivän mittaan laivalle saatiin bunkkeria, provianttia ja makeaavettä. Saattoi tulla ulosvientiäkin.

Arvin päivänä lähdettiin matkaan eteläisen pallonpuoliskon kevääseen.

TORNADOn historiaa ja kuvia

Helmikuun alusta alkaen yli puoli vuotta oli kuljetettu öljykuormia Maracaibolahdelta tai Curacao-saarelta Quebeciin ja USAn itäkustille. Kun Kaitselmus jäi taaksemme (Providence, Rhode Island) elokuun ensimmäisenä päivänä, navigeerattiin uuteen lastaussatamaan. Trinidadin lounaisen niemimaan tyvestä löytyi öljysatama Point Fortin.

Trinidad on ollut tuhansia vuosia sitten portti Karibian saarten asutukselle. On löytynyt ihmiselon merkkejä jo 7 000 vuoden takaan. Etelä-Amerikasta karibit ja arawakit ovat ylittäneet kymmenisen kilometriä leveän salmen Trinidadin saarelle ja jatkaneet pohjoiseen muille Karibianmeren saarille.

Kolumbuksen kerrotaan nimenneen Trinidadin kolmen vuorenhuipun mukaan. Naapurisaari Tobago kuuluu olleen Kolumbuksen mielestä tupakkapiipun muotoinen. Kolumbus oli oppinut tupakoinnin alkuperäisiltä asukkailta

Kuten muillakin Karibian saarilla, eurooppalaiset maahanmuuttajat hävittivät paikallisen asujaimiston, jos ei tappamalla niin taudeilla. Ranskasta muuttaneet tilalliset aloittivat afrikkalaisten orjien tuonnin sokeriviljelmilleen. Sittemmin britit valtasivat Trinidadin ja Tobagon. Kun laillinen orjakauppa loppui, alettiin työvoimaa kuljettaa Intiasta. Niinpä 2/3 väestöstä on peräisin Afrikasta ja Intiasta.

Viime vuosisadan alussa Point Fortinin seuduilta löytyi öljyä. Öljyntuotanto hiipui vuosisadan lopulla, mutta korvaavaksi tuotteeksi kehittyi kaasu. Trinidad on maailman johtavia nestekaasun tuottajia. Wikipedia myös tietää, että kiroilusta tuomitaan sakkoa 200 dollaria, tai kuukausi linnaa. Olisi suotuisa sääntö somessa riehujille ja äärilaitojen poliitikoille.

Point Fortinin öljysatama oli kylän keskustassa, missä nykyisin näkyy olevan LNG-satama. Kävelymatkan päästä löytyi mukava ulkoilmabaari, jossa trio sähköurut, basso, rummut soitteli reggaen tapaista ohjelmistoa. Erityisesti jäi mieleen ”I shot the sheriff”, mistä bändillä oli parikymmenminuuttinen versio. Muutama muukin kappale pitkänä sovituksena oli ohjelmistossa, kunnes taas alkoi I shot the sheriff.

Toisen maailmansodan aikoihin Trinidadilla kehiteltiin ”steel pan” orkesterit. Tyhjiin öljytynnyreihin viritettiin soimaan tiettyjä ääniä. Täysimittaisesta öljytynnyristä kumisi matalia säveliä. Jos tynnyrin korkeudesta oli sahattu pois suurin osa, saatiin korkeita ääniä. Ostin LP-levyn, missä öljytynnyriorkesteri soittaa Finlandian. Myös Bachin Toccata ja Fuuga soivat levyllä kirkkaana ja kuulaana.

San Fernandon kaupungissa oli norjalaisten merimieskirkko. Kirkon auto tuli porukkaamme hakemaan illansuussa. Paluukyydinkin merimieskirkko hoiti. Muutama kymmenen kilometriä ajeltiin keskellä viidakkoa, minkä sysismustassa yössä ei valon tuikahdustakaan pilkistänyt.

Tuohon aikaan viitisenkymmentä vuotta sitten öljylaiturissakin oli vesi kirkasta ja näkyi pohjaan saakka. Helppoa oli onkia imukaloja, kun näki niiden hyökkäävän laivan pohjan alta syötin kimppuun. Ei imukalansaalis kelvannut laivan byssaan. Paikalliset satamamiehet niitä mielellään mukanaan veivät.

Sylvian päivänä oli laiva lastissa ja suunnattiin pohjoiseen kohti Montrealia. Nyt oli poikkeuksellinen matka, koska määränpää matkalla ei kertaakaan muuttunut. St. Lawrence-joki oli tuttu aiemmilta matkoilta Quebeciin asti, mutta nyt jatkettiin toistasataa mailia pidemmälle lounaaseen kesäisissä maisemissa.

Aikoinaan Montrealin kohdalla olevalla saarella eleli maata viljellen, kalastaen ja metsästäen St. Lawrence irokeesit. Ranskalaiset saapuivat alueelle 1500-luvun alkupuolella. Saaren keskellä ollut kukkula sai nimekseen Mount Royal, minkä mukaan nimettiin koko saari ja sittemmin rannatkin.

Ei ollut Montrealin öljysatama kirkon rannassa keskustassa. Taksia tarvittiin. Sattumoisin katuja kulkiessa löytyi soittoravintola, jossa orkesteri paukutti antaumuksella New Orleansin dixielandia. Niin kuumaksi ja hikiseksi äityi meno, että oma janonhallinta ja nesteytys epäonnistui siinä määrin, että oli keikan kuuntelu jätettävä kesken.

Montrealissa vaihtui väkeä. Poistuvan päällikön puoliso oli ollut laivalla muutaman viikon. Uudenkin kipparin vaimo oli matkassa. Yleensä rouvat pestattiin rullaan sihteerin nimikkeellä. Varustamo peri matkustajilta ruokarahaa, ellei ollut muuta sovittu.

St. Lawrence jokea lähdettiin painolastissa koilliseen myötävirtaan päämääränä Aruba for orders. Uusi kippari valitteli, ettei hänen hytissään telkkari toimi, pelkkää häivähtelevää valkoista. Sen verran tiesin telkkareista, ettei niiden sisälle pidä mennä sorkkimaan. Kulkee semmoiset sähköt siellä, että henki pois. Kippari naksautti koneen käyntiin ja kääntyi selostamaan toteamiaan vikoja. Siinäpä mööpelin putket aikansa lämpenivät ja kohta ruudulle ilmaantui viimeisen päälle priima kuva. Joskus voi kokea ansiotonta arvonnousua mitään tekemättä.

Iltana muutamana kippari koputteli ovelle. Voisinko poiketa heidän luonaan iltaa istumassa, ”kun pruukaa kahdestaan tulla erimielisyyksiä”. Rouva kapteenikin toivotteli iloisesti tervetulleeksi:”Hei hei, otetaas taas”, oli kehoitus kippistää laseja. Niin tiukka oli tahti, etten aina kerinnyt laskea omaa lasiani pöydälle, kun olisi taas pitänyt ottaa. Mutta höveli henki vallitsi, kun poistuin lepäämään kerrosta alemmaksi omaan asuntooni.

Itäkustilla etelään matkatessa juttelin niitä näitä erään ahvenanmaalaisen tankkilaivan radiosähköttäjän kanssa. Viimeisenä puheenaiheena ennen vahdin päättymistä oli ”pyssän teleksi” tai millä nimellä haluttiin mainita kaikenlaisia laivalla kulkevia huhuja ja uutisia. Myöhemmin pyöriteltiin aihetta täkkikakkosen kanssa päivävahdissa. Päätettiin ihan tutkia.

Aamuvahdissa kirjoittelin ( = keksin omasta päästäni) virallisen näköisen sähkösanoman uusista oordereista. Seuraava lasti olisi lampaita Alaskasta Islantiin. Kun vahti loppui, jätin sähkelomakkeen radiohyttiin kirjoituskoneen päälle. Arveltiin, että ville tulee kohta tyhjentämään paperikorin ja pyyhkimään pölyjä, joten ehkäpä hän ymmärtää englantia niin paljon, että tieto leviää.

Kerkesin hytissäni aikani makoilla, kun ovelle koputeltiin. Päällikkö tulee sisälle paperilapun kanssa. Haluaa tietää, miksen ole tuonut hänelle varustamon lähettämää sähkettä. Hämmennyksestä selvittyäni kysyin, josko hän oli lukenut uudet oorderit. Selostin kyseessä olevan tutkimus byssan teleksin toiminnasta. Hivenen kipparia olikin oudoksuttanut lampaiden lastaaminen öljysäiliöihin. Vaikka asian selvittyä häntä vähän vaisusti naurattikin, käski olemaan viimeinen kerta tämmöisille tutkimuksille.

Tulihan sitten oikeakin oorderi. Olisi lastaussatama Yhdysvaltain Neitsytsaaret, St. Croix, Hessin jalostamo.

Useissa laivoissa pruukasin järjestää ennen satamaantuloa luotsiveikkauksen. Messeissä kiersi kuudenkymmenen minuutin lista ja dollarin hintaan sai veikata, millä minuutilla luotsi tömäyttää jalkansa kannella. Vastaanottava perämies otti ajan sekunttikellon kanssa ja aika verrattiin laivan kronometriin. Jos laivassa oli vapaa-ajan kassa, puolet veikkaustuotosta talletettiin kassaan ja voittaja sai puolet. Jos vapaa-ajan kassaa ei ollut, voittaja sai kaiken.

Kokeilin joskus sellaista luotsiveikkausta, missä on tiedettävä allakan aika, eli päivä, tunti ja minuutti. Ei saanut suosiota sellainen versio. Ainakin jotkut epäilivät, että perämiehet muuttavat kurssia tai mestarit pääkoneen kierroksia saadakseen voiton itselleen.

Laivaan oli tullut Trinidadissa konekorjausmies remonttihommiin. Hänellä ei ollut ulkomaanrahaa, joten messilikka lainasi hänelle kaksi dollaria Montrealin luotsiveikkaukseen. Montrealin jälkeen uusi kippari oli kierrellyt perehtymässä laivan asuintiloihin. Messilikkojen kongia kulkiessaan oli havainnut ison haalaripukuisen miehen koputtelemassa erään hytin ovella. Messilikka oli hytistä avannut oven. Haalarimies oli heilutellut kahta dollarin seteliä ja mennyt sisälle.

TORNADO historiaa ja kuvia.

Ensimmäinen työmaani vesillä radiosähköttäjänä (kipinöitä oli maissakin monissa hommissa) oli moottorilaiva WHITE ROSE. Miidsippilaivassa oli päälähettimen vaijeriantenni vedetty fööri- ja ahterimastojen väliin. Satamaan tultaessa töijäyksen jälkeen täkkärien ensimmäinen homma oli lekottaa antenni alas ennen puomien rikausta. Lastauksen loputtua sitten toisin päin.

Ensimmäisessä lastaussatamassa Raahessa vuoden vaihteessa meinasin maihin mennessäni liukastua johonkin lumen seassa olleesen lasipötkylään. Kun moista esinettä vähän tarkemmin ihmettelin, tuli jostakin valaistus: sehän on minun antennini eriste. Siirtelin vaijerin koko laivan matkalta lemppuluukkupinojen taakse turvaan lastaajien puuhilta.

Meksikonlahden satamissa lastia purettaessa putsailin eristeet. En osannut havaita puhdistuksen vaikutuksia, mutta otin tavakseni aina laivaan tullessani laskea alas vaijeriantennit ja kuurata eristeet. Monesti olivat melkoisen törkyisiä korsteenin syytämästä öljyisestä noesta.

Mastojen välisiä vaijeriantenneja oli myös vanhoissa miitsippitankeissa. Eräässä ahvenenmaalaisessa vaijeri oli ruostunut kiinni ahterimastoon. Kyselin vahtimiestä kiipeämään ylös ja yrittämään vaijerin irroitusta. Hän tiesi, ettei kuulu puolimatruusin hommiin kiivetä mastoihin. Vaan melko helposti ruoste irtosi, kun sitten itse mastontopissa vaijeria entrasin.

Uusissa laivoissa alkoi olla erilaisia mastoja lähetinantennina. Oli niissäkin eristeitä. Jos ei tolppia satamissa kaadettukaan, niin ainakin Mississippijoella jouduin veivaamaan antennimaston nurin, kun ajettiin siltojen ali. Vaijereita olivat useimmiten vastaanotinantennit monine eristeineen

Toinen vakiotarkistus laivaan tultuani oli radiolaitteiden varaosat. Lähinnä sulakkeet ja radioputket. Viisikymmentäluvulla rakennetuissa laivoissa ei vielä puolijohteita laitteistoissa ollut. Yleensä varaputkia oli paljonkin, mutta lähes jokaisen kääreeseen oli kirjoitettu ”käytetty mutta toimii”. Kaikki tämmöiset keräsin erilleen ja lisäsin puuttuvien seuraksi ostoslistalle.

Joillekin kollegoille muissa varustamoissa oli varaosien tilaamiselle pantu stoppi: ei semmoisia ole tarvinneet edellisetkään kipinät”. Henry Nielsenin laivoissa kipparit tilasivat kaiken listojeni mukaan.

TORNADOssa oli sipsu tuonut varaosatilaukseni. ”Käytetty mutta toimii” putket olin tallentamassa loppusijoituspaikkaan, kuten siihen aikaan oli tapana. Kippari – Heikkisen Eikka – oli brygällä ja innostui ehdotuksestani, että heitän yhden radioputken ilmaan ja hän koittaa toisella osua. Ei tainnut yhtään osumaa tulla, kulkihan laivakin jotakin neljäätoista solmua. Vaan oli rattoisaa ajankulua.

Maracaibolahdelta ajettiin edelleen raakaöljyä jenkkien itäkustille. Purkaussatamia olivat Perth Amboy, Baltimore, New Hampshiren Portsmouth, Portland Maine. Nyt oltiin jo painolastissa etelään etenemässä uutta kuormaa hakemaan. Vielä ei tiedetty mistä ja minne. Ajettiin vaan Aruba for orders.

Pohjoisemmilta vesiltä kuului vielä lyhytaaltoyhteys Suomeen. Sähkötyksen lisäksi radiopuheluitakin pystyi soittamaan. Lyhyesti piti puhua. Minimimaksu oli markoissa toista kymppiä alkavalta kolmelta minuutilta. Kipinän peruspalkalla olisi raha riittänyt noin sataan kolmen minuutin puheluun kuukaudessa. Jos radiokeli sattui olemaan huono, meni suurin osa ajasta haloon huuteluun.

Villapaidat oli vaihdettu paidattomiin lähestyttäessä Mona Passagea. Radiokelit alkoivat huonontua. Jonain päivänä ei Helsinkiradio kuulunut lainkaan. Nyt kuitenkin heti aamusta kuului lista eli liikenneluettelo ja meillekin oli viestiä tulossa. Kuuluvuus heikkeni jatkuvasti, kun Helsinkiradion operaattori antoi yhteyttä haluaville laivoille vuoronumeroita. Onneksi olimme jonossa ensimmäisenä, koska huonoista keleistä tiedettiin sielläkin. Kun orderisähkeemme sitten alkoi tulla luureihin, oli kuuluvuus lähes olematon. Sähkeen alkumerkintöjen jälkeen varsinaista tekstiä kuului muutama sana, sitten yhteys katosi.

Nakuttelin sähkötysavainta ja koitin sokkona breikata, ettei enää kuulu. Ehkäpä päälähetin tiesi, ettei kuulunut Helsinkiradioon Keimolaankaan, kun mitään ei lähtenyt taivaalle. Paineli avainta hiljoo tae kovvoo, ei päälähettimen viisarit värähtäneetkään. Ei auttanut nykyinen tietokonetemppukaan: sulkeminen, sähköt pois ja käynnistys uudelleen.

Onneksi oli kuuluvuutta ollut riittävästi, että oli selvinnyt seuraava lastaussatamamme ja sieltä otettava lasti. Oli suuri helpotus viedä kipparille orderisähkeestä edes alkupätkä. Curacao-radion kautta lähetin varustamoon viestin, että lähetinviasta huolimatta seuraava lastaussatama oli tiedossa. Vaikka päälähetin ei toiminut, akkukäyttöisellä hätälähettimellä sujui yhteydet ongelmitta lähivesillä.

Sittenpä oli aika kääntyä päälähettimen puoleen. Onneksi jääkaappipakastimen kokoinen peltiloota oli ruotsalainen, eikä engelsmannirakenne, minkä ruuvien ja muttereiden vääntelyyn olisi vierähtänyt loppupäivä. Ruotsalainen laite aukesi niksnaks-kytkimiä kääntämällä ja vetämällä loota kiskoja pitkin ulos kuorestaan.

Äkkiseltään ei sisuksissa näkynyt mitään poikkeavaa. Heiluttelin vähän virtalähteen kaapeleita, josko jossain olisi kosketushäiriö. Sittenpä ei radiohytissä näkynyt mitään: sakea sähköinen savu ja katku tursusi powerista ja levisi samalla avonaisesta luukusta brygälle ja venttiileistä paapuurin siivelle.

”Onko siellä ketään hengissä?” huuteli huolissaan brygän luukusta täkkikakkonen. Hengissä mutta huonossa hapessa olin saanut käännetyksi virtakytkimen kiinni ja savuaminen alkoi osoittaa laantumisen merkkejä. Näkyvyyden kohentuessa ilmeni, että paksu virtalähteen kaapelinippu oli päästänyt savun ulos ja jäljellä oli hiiltyneet langat.

Konehuoneesta sopivaa piuhaa kysellessäni ykkösmestari innostui sähköhommista ja ilmaantui pian radiohyttiin ison kelan kanssa. Illan hämärtyessä oli lähettimen virtalähteen kaapelit tinattu uusiksi. Toivorikkaana väännettiin lähetin päälle. Ei savunnut mistään. Vaan eipä ollut alkuperäinen vika korjaantunut.

Kaikkia suomalaisia laivoja tarkoittava yhteiskutsumerkki on OHFF. Sitäpä huhuilin ajoittain tinauksen välissä 500 kHz sähkötystaajuudella hätälähettimellä. Josko löytyisi kollega, jolla olisi yhteys Helsinkiradioon. Illansuussa vastasikin kongolainen, mutta laivan lyhytaaltolähettimessä oli korkein taajuus 8 MHz alueella. Sillä ei ollut toivoakaan niissä olosuhteissa tulla kuulluksi Helsingissä. Sen tiesi kollegakin ja oli vastannut kutsuuni siinä toivossa, että minä olisin saanut välitetyksi hänen viestinsä.

Suomalaisilla laivoilla oli tapana pitää keskinäisiä yhteyksiä ns. juorutunnilla. Kello 13.30 GMT taajudella 12630 kHz sähköteltiin OHFF-kutsua. Noihin aikoihin bandilla enimmäkseen kuului Henry Nielsenin villinlinjan paatteja. Kerrottiin kulkutietoja, vaihdettiin miehistöluetteloita ja tärkeimpänä välitettiin viestejä niille, jotka eivät huonon kuuluvuuden vuoksi saaneet itse yhteyksiä.

Hyvissä ajoin heti seuraavana päivänä virittelin vastaanottimen juorutunnin taajuudelle. Muutamia kipinöitä ilmaantui bandille aprikoimaan meidän tilannettamme. Pian vinkaisi ääneen kolmaskin lähetin, jonka viritinäänestä jo tunsi, mista laivasta oltiin.Oikein oli osattu arvata yhteysongelmamme ja Helsinkiradiosta oli pyydetty orderisähkeemme välitettäväksi meille sokkona. Kuuluvuus oli hyvä ja parinsadan sanan mittaisen tekstin olin pian naputellut kirjoituskoneella sähkösanomalomakkeelle päällikön luettavaksi.

Lähetinvikaa sitkeästi selvittelin ja yleismittarilla sinne sun tänne sohin tuloksetta. Ei löytynyt katkosta, mikä esti sähkön pääsyn tarpellisiin paikkoihin. Huoltomies tilattiin satamaan ja vian syyksi löytyi puolen tulitikkuaskin kokoinen ruskea mötikkä. Olisiko jonkinlainen kondensaattori ollut? Kyliltä löytyi varaosa ja keinoantennilla testatessa vaikutti, että savu oli palautunut lähettimeen ja pysyi siellä.

Kun seuraavana päivänä suuntasimme Mona Passagen kautta kohti Quebeciä, oli kelit Helsinkiin kohentuneet. Sain kuitatuksi vanhan orderisähkeen. Juorutunnilla maalailin grande probleemaa ja kiittelin välitysavusta. Ehdinpä vielä avustamaan muutaman sähkeen kongolaiselle ennen heidän satamaanmenoaan.

Noina vuosina muutaman kerran laiva vei Mona Passagen itärannalle Puerto Ricoon. Länsiranta tuli tutuksi vasta tällä vuosituhannella, kun merkintälasku omaan ikälokikirjaan kertoi viisi tolttia tulleen täyteen. Sen kunniaksi lennettiin turistikyydillä muutamaksi viikoksi Hispaniolan saarelle. Jos sattui olemaan asiaa koto-Suomeen, kaivettiin shortsintaskusta klubiaskin kokoinen kännykkä, naputeltiin numero ja soittaa rimpautettiin. Kuuluvuus oli hyvä, eikä ukkonen räiskinyt päälle. Puhua piti lyhkäisesti, koska soittaminen oli kallista. Lähes puoli euroa minuutti.

TORNADO historiaa ja kuvia

Radiosähköttäjäkoulutukseen pääsyn suosituksena oli sähkötystaito. Merikokemusta ei vaadittu. Niinpä meistä opiskelijoista kellään ei ollut laivakokemusta. Koulun kesälomalla seuraavana keväänä pääsin parin kuukauden reissulle Wihurin tankkilaivaan junkiksi ihmettelemään merielämää.

Kirkkaana mielessä on ensimmäinen aamu, kun poosu tuli messiin täkkäreitten pöydän ääreen jakamaan hommia. Puheesta en mitään ymmärtänyt, eikä tilanne parantunut, kun poosu lopuksi osoitteli sormellaan:"Poika ottaa levangin ja pytsin ja torppaa alakongilla skotit ja turkin". Poosun mentyä ystävälliset seilauskaverit neuvoivat, mistä löytyvät ämpäri ja varrellinen pesuharja ja mikä pätkä alemman kerroksen käytävän seiniä ja lattiaa tuli pestä.

Vaikka merimieskielen ymmärrys jatkuvasti koheni, kesti toista vuotta, ennen kuin sujuvasti kuuntelin laivaporukan juttelua. Silloin jo pystyin seuraamaan konemiesten männänhaalauksiakin, joihin jokaisessa ravintolaillassa puhe ennemmin tai myöhemmin kääntyi.

Jos oli kieli ja ympäristö outoja, saattoi monelle vaikeinta olla oppia olemaan poissa kotoa. Suomesta liikennöivistä linjalaivoista pääsi mynsträämän ulos laivan tultua Suomen satamaan. Villin linjan laivoissa vielä 70-luvun alussa kesti jobi lain mukaan kaksi vuotta, ennenkuin oli oikeutettu vapaaseen kotimatkaan.

Jos oli halua oppia, selkiytyivät asiat vähän kerrassaan.

Jouluterveisiä

”Suapko tänne tulla?”

Radiohytin peltinen palo-ovi oli vähän raollaan. Hämärältä kongilta kurkistavaa silmää en olisi tuntenut, mutta äänen tunsin: Paavo Miettinen Vänninsuolta Ylä-Savosta. Ensimmäistä kertaa poissa kotoaan ja heti junkin lentojobi New Yorkiin.

”Suaphan tänne tok tulla”, yritin matkia murretta. ”Mikä ettei?”

”No, kun tähän teijän huoneen ovveen on tällättynä räntti, jotta piäsy kielletty.”

”Pääsy kielletty kyltti ovessa pitää olla radio-ohjesäännön pykälien perusteella. Saa tänne aina tulla, jos on asiaa ja minä olen paikalla. Mutta hyvä on tulla hissukseen, jos satun kirjoittamaan radiosta säätiedotusta tai on muuta radioliikennettä menossa.”

”Mistäs sen tietää, millon työ ootta paekalla?”

”Jos täällä ei ole ketään, silloin en ole paikalla. Työaika merellä on kahden tunnin pätkissä: kaksi tuntia radiopäivystystä ja kaksi tuntia vapaata. Alkamisaika vaihtelee laivan ajan mukaan. Aamuisin tasatunnilta kello kuuden ja kymmenen välillä. Illan viimeinen vahti päättyy kahdeksan ja kahdentoista välillä. Sitten saattaa olla vielä muina aikoina paperihommia”

”Teellä se taetaa olla raskas homma tuo ratiotievustelu, kun aena pittää piästä huilaelemmaan het' kohta?”

”Enemmän on kyse siitä, että laivaan on saatavissa yhteys mahdollisimman usein vuorokauden aikana. Nyt ajamme kohti Karibian meren Curacaon saarta ja varustamon ilmoitus määräsatamasta tulee radiolla joskus matkan aikana. Tieto pitäisi saada välittömästi, jottei kovin kauan ajella väärään suuntaan. Sitä paitsi täällä radiohytissä ei pruukata teititellä, vaan sinutellaan. Se on eri asia, jos kippari ja joku perämiehistä teitittelee. Vaan mitäpä olisi asiaa?”

”Pitäes piästä soettammaan koetpuoleen Vänninsuolle, jotta hyvin on matka männy ja laeva on pysynnä pinnalla. Laevamiehet käski kiivetä tänne katolle, jotta jotenkin jollain kipinällä soetetaan. Vuan ovatpa suattaneet tuas turhoo juoksuttoo, kun ovat aemminnii käskennä ehtimään jottaen peräveskuapin avvainta ja ruumanpohjalta haeskella jottain muaruuvija. Vuan enhän minä kottiin soettas, kun meillä ei oo puhelintakaan, vuan kaappiaalle, joka sitten kertoo terviisijä koetväelle.”

”Nythän täältä Usan iistkustilta on niin huonot radiokelit, ettei ole moneen päivään kuulunut Suomeen. Meidänkin viestit kulkevat lähempänä Eurooppaa olevien laivojen välityksellä.”

”Vuan kaanis ilimahan nyt näättäs olovan. Laevakin männä jytkyttellöö kun kiskoja pitkin. Pittääkö se olla ulukona myrsky, ennen ku ratijolla kuuluu?”

”Ei nämä maanpäälliset säät vaikuta radiokuuluvuuten vaan auringon toiminta ja sen vaikutus maan ilmakehän ylemmissä kerroksissa. Muutamat muutkin täällä laivalla odottelevat mahdollisuuksia soittaa Suomeen. Jos radiokelit paranevat, Suomeen saattaa kuulua aamuyöstä kolmen neljän aikoihin. Voin kyllä käskeä vahtimiehen silloin purraamaan.”

”Minkä takia sen vahtimiehen pittää purra? Minuako se purree? Mistä kohasta?”

”Ei, ei se pure, vaan purraaminen tarkoittaa laivakielellä herättämistä. Vahtimies käy sinut herättämässä, jos saadaan radiolla niin hyvä yhteys Suomeen, että puhelu onnistuu.”

”Tiällä kun on ilimaset evväät ja petipaekat, niin suapiko virman tilliin soettookkii?”

”No ei sua. Lyhytaaltopuhelut maksavat vähän yli kympin minimissään ja sillä saa puhua kolme minuuttia. Laivapojan kuukausipalkalla voit jutella kotjpuoleen muutaman tunnin puhelun. Sinulle olisi nopeampaa ja edullisempaa tiedottaa kotiin sähkeellä.”

”Eepä sinne kottiin voe sähköö lähettöö, kun ei meillä oo sähköö. Meillä on semmoiset petromaksit.”

”Tarkoitan sähkösanoman lähettämistä. Kirjoitat asiasi paperille tämmöiselle sähkelomakkeelle. Minä välitän sen Suomeen sähköttämällä radioteitse Keimolan rannikkoradioasemalle. Viestisi kirjoitetaan paperille kuten kirje ja lähimmän lennättimen lähetti vie sen kotiisi.”

”Vuan tokkiisa, annappas sitten muutama paperi ja kynä, niin alan muistelemmaan terveesiä.”

”Se maksaa tämä sähkösanomankin lähetys. Jokaisesta sanasta menee maksu erikseen ja minimimaksu on seitsemästä sanasta.”

Niinpä sitten yhdessä laadittiin vähillä sanoilla sähkösanoma:

isäntä ja emäntä miettinen vänninsuo =

curacaoon matkalla stop hyvää joulua =

paavo

Vähän tuossa törsättiin ylimääräisillä sanalla laittamalla osoitteeseen emäntäkin. Vaan kerroin Paavolle täkkärien huomenna alkavasta tankkijobista. Siitä kertyy ylitöitä niin paljon, että useammankin ylimääräisen sähkesanan niillä tuloilla kustantaa.