WHITE ROSE - osa 2

Lähettänyt TimoSylvänne

Oli vuodenvaihde. Ja oli vaikeuksia pysyä tolpillaan. Kuten uuden vuoden perinteeseen kuuluukin.

Jossain Pohjois-Atlantilla Irlannin ja Islannin välillä olimme tarmokkaasti keikkumassa kohti Meksikon lahtea. Säätiedotukset eri rannikkoasemilta lupasivat yksimielisesti ankaraa myrskyä luoteesta voimakkuudeltaan 12 bofoorttia tai enemmän.

Kirjoitin aamuin illoin säätiedotuksia eri rannikkoradioasemilta Euroopasta, USA:sta, Kanadasta ja Bermudalta. Semmoisia numerokoodattujakin, joista perämies sitten piirteli sääkarttoja. Hyvin olimme tietoisia, että vastaan oli tulossa myrskyä myrskyn perään. Siitä huolimatta ajoimme isoympyrää rohkeasti ja määrätietoisesti kuin autoilija päin punaista.

Aika kului, muttei matka joutunut. Muutamana päivänä emme edenneet nimeksikään. Mutta ei ollut myrsky painanut meitä taaksepäinkään. Hyvän merimiestavan mukaisesti ei kuitenkaan ajettu yhtään turhaa mailia ilmoja väistelemällä.

Joku oli huomannut, että toinen ankkuri oli valunut lukon verran mereen. Kööpenhaminan bunkrauksen jälkeen oli unohtunut ruuvata roppu. Kun täkkiporukka oli myrskyaaltoja väistellen melkoisen urotyön jälkeen saanut hiivatuksi ankkurin paikalleen, petraantui matkantekokin hivenen.

Ruumien pohjilla oli teräsplooturullia. Laiva oli kuin mummon kaappikellon heiluri. Tosin paljon laajemmin liikkein. Messissä yliperämies kertoi, että brygän kallistusmittari näytti uutta ennätystä, 52 astetta. Lisäsi vielä meille muille tiedoksi, että hänen laskelmiensa mukaan 55 astetta on raja, jonka jälkeen laiva ei enää oikene. Matkaa jatkuisi sitten köli pinnalla.

Sisuksissaan tunsi erityisen suurten aaltojen tulon. Kun laiva kiemurteli ja elämöi meren viskellessä, meno hetkeksi pysähtyi ja maha ponkaisi kohti kurkkua keulan alkaessa pudota aallonharjalta alas aallonpohjaan.

Radiohytissä oli mukavasti sopivien mittojen mukaan rakennettu kalustus. Kun tuolin selkänojan käänsi vasten massiivista lähetinkaappia ja jalat koukisti vasten paapuurin venttiilin alla olevaa pöydän reunaa, pysyi tukevasti paikoillaan. Kunhan ei vain kallistuttu yli tuota 55 astetta. Paikalta yletti mukavasti vastaanottimien namikoihin. Matkakirjoituskoneeni sopi hyvin polville, ja siinä oli tukeva naputella paperille säätiedotukset ja muu tarpeellinen radioliikenne.

Koska oli vuodenvaihde, oli laskettava joulukuun palkat ja tehtävä koko vuoden palkoista yhteenveto. Ei auttanut kuin kääntää tuoli, laskea jalat turkille ja yrittää olla laivan holtitonta heilumista nopeampi. Aina piti ehtiä tarraamaan kiinni johonkin tukevaan, ennen kuin tuoli halusi lähteä liikkeelle. Samalla piti heittäytyä rähmälleen pöydälle varjelemaan kirjoitus- ja laskukonetta sekä työn alla olevia papereita.

Joskus puolenyön jälkeen uutsikkiin menevä puolikas ( = puolimatruusi) kävi kertomassa vievänsä brygälle tuoretta kahvia. Keräilin talteen koneet ja palkkapaperit turvallisiin paikkoihin kaappeihin ja laatikoihin. Siirryin seiniä pitkin syöksähdellen aaltojen rytmiä seuraten kongille komentosillalle vievien rappusten alapäähän. Laivan sopivasti kallistuessa pääsi juoksemaan lähes vaakasuoraan kerrosta ylemmäksi.

Naviskan hämärässä silmät sopeutuivat brygän pimeyteen. Perämies häämötti seisomassa paapuurin puolella kipparin tuoliin tarrautuneena. Uutsikkimies halasi styyrpuurin telegrammia. Aaltojen välissä sain sopivasti lorautetuksi termoskannusta vähän kahvia kupinpohjalle. Seuraavassa heilahduksessa valuttauduin paapuurin telegrammin ympärille.

Teräsplootumme olivat matkalla New Orleansiin. Puolikas tiesi, että olisimme siellä Mardi Grasin aikaan. Siitäpä pääsimme aprikoimaan, minkä vuoden Mardi Grasista mahtaisi olla kyse.

Perämies johtui muistelemaan jotain muinoin tapahtunutta lähtöään niiltä seuduilta. Hän oli ollut jo silloin kolmosena vanhassa tankkipaatissa. Olivat purkaneet raakaöljykuormaa jossakin Mississippin pienessä öljykaijassa. Minkäänlaista asumustoa ei näkynyt, vaikka olisi kiivennyt joulukuusen nokkaan kiikaroimaan.

Hyvissä ajoin ennen lähtöä laivaan kömpi luotsi. Oli näyttänyt aivan semmoiselta, joita Mark Twain kirjoissaan kuvasi. Muutama kustikaartilainenkin ( = coast guard eli rannikkovartiosto) oli tullut, kun kerran ”laiva oli jo, hmm, aika iäkäs”. Ja paikalla oli koko laivaväkikin. Kukas ympäröiville rämeille olisi halunnut jäädä ahteriin.

Hinaajat kiinnittyivät keulaan ja perään. Naruja alettiin lekotella. Sitten käskettiin kone hiljaa eteenpäin. Nuori kolmonen pukkasi huolellisesti telegrammin paakia eteenpäin. Vanhoissa miidsippitankeissa koneen käynnistystä ei miidsipissä huomannutkaan. Toisin kuin perätuuppareissa, joissa kuuluu ensin pommin kaltainen jysähdys ja sitten alkaa tärinä ja kilinä kuin kaljatehtaan pullotuslinjalla.

Lähtöä tehtiin hyvässä järjestyksessä, kunnes käskettiin kovemmalla äänellä kone hiljaa eteenpäin. Koska telegrammi oli jo vaaditussa asennossa, päädyttiin pian siihen, että täytyi olla konevika, kun laiva ei liiku. Mark Twainin esikuva komensi hinaajia puskemaan laivaa takaisin laituriin.

Timppa tähtäili föörpakalta kastliinaa kaijamiehille. Kustikaartilaiset ruksailivat keskittyneesti dokumenttejaan. Kolmosen käskettiin soittaa konehuoneeseen ja selvittää konevian laatua.

Konehuoneesta vastasi ykkönen. Jo miehen ikään, tai oikeammin kohta jo kahden miehen ikään ehtinyt dispanssilla seilaava nokittaja. Vaikkei kouluviisaudesta ollutkaan todistuksia, riitti käytännön osaamista konehuoneen jokaisen tilanteen selvittämiseksi. Tosin ikä oli tuonut kokemuksen lisäksi ripauksen tai pari hajamielisyyttä.

Koneykkönen seisoi manöveerauspaikalla pääkoneen mittareita silmäillen ja kuunteli brygältä tulevaa puhelua. Sitten - kuten paikalla ollut konekakkonen myöhemmin todisti - ykkönen haroi vasemman käden trasselilla vähiä hiuksiaan ja totesi hämmästyneenä: ”Jaa-a, kyllä minä olin sen koneen käyntiin pistävinäni!”

Laiva oli töijätty takaisin laituriin. Hinaajat lähtivät. Erilaisia tarkastajia tuli ja meni. Kun oli tarpeelliset dokumentit ja sertifikaatit signeerattu ja leimattu, päästiin yrittämään lähtöä uudelleen. Tällä kertaa paremmalla onnella. Kun siiffikin oli valkoisissa sormikkaissaan passaamassa päälle, että kone muistettiin varmasti käynnistää.

Meillä Pohjois-Atlantilla yön pimeydessä onneksi kone kävi. Tuumaakaan ei poikettu isoympyrältä. Myrskyt kai kyllästyivät, ja sitkeästi pääsimme eteenpäin ja aikanaan New Orleansiin. Palkatkin olivat valmistuneet ja pakattu kirjekuoreen konttoriin postitettavaksi.

Mardi Gras tosin oli jo silloin vietetty ja kaduilta roskatkin siivottu. Mutteivät teräsplootumme olleet vielä kovin pahasti ehtineet matkalla ruostumaan.

PS. jutussa on käytetty kaunokirjailijan vapautta ajankohdan asettelussa. Allakka näyttää, että lähdimme Raahesta 10.1.1972. Rautarullien lastaus oli kestänyt kolmatta viikkoa. New Orleansin laiturissa oltiin seitsemäs päivä helmikuuta. "Irlannin ja Islannin välissä" tarkoittaa seinäkartasta katsottuna. Englannin kanaalista työnnyimme Pohjois-Atlantin myrskyihin.