Hampuriin oltiin töijätty lauantai iltana kymmeneltä. Muutama tunti vierähti, ennenkuin klaarauksen oheistoiminnat oli tehty. Niin hinku ei ollut maata tallaamaan, että olisi pitänyt lähteä pimeään pakkasyöhön nähtävyyksiä tutkimaan.

Hampurissa en ollut aiemmin käynyt. Enkä Länsi-Saksassa missään. En Itä-Saksassakaan. Tutuimmiksi olivat tulleet La Salina Maracaibolahdella ja St. Croix, jenkkien Neitsytsaarilla. Sekä – valitettavasti – Karachi. Kahdesta ensimmäisetä lastattiin raakaöljyä, Karachiin vietiin rikkivedyn katkuista Abu Dhabin öljyä Persianlahdelta.

Messin porukasta osa oli pariskuntia ja oli yksi veljespari. Niinpä heitä ei erityisemmin tavannut vapaa-aikoina. Tutustuminen jäi melkein hyvän päivän tasolle. Konekakkonen, jonka kanssa olin lentänyt Hong Kongiin, oli toistaiseksi läheisin tuttavuus.

Konekakkonen tunsi Hampurin hyvin. Hän oli sinne ajanut ainakin Effoan ja Finnlinesin laivoilla. Kuten aiemmin Bangkokissakin oli todettu, mitä halvempi paikka, sitä enemmän kuluu rahaa. Hampuri ei ollut halpa paikka. Vaikka Irwin lauloi Reeperbahnin samppanjasta, ei semmoiseen merenkulkijan palkalla ollut varaa.

Jostain Elbe-joen laiturista ajettiin taksilla sunnuntaina iltapäivällä Suomen Merimieskirkolle. Perinteistä postikortin lähettämistä ja suomalaisten sanomalehtien lukua. Pianoakin pääsi pimputtamaan jokaisessa merimeskirkossa. Eipä minun repertuaarini kovin hengellistä ollut, muttei siitä koskaan missään kukaan pahoittanut mieltään.

Seuraavaksi kulkumme kävi Zillertal olutravintolaan, Reeperbahn 110. Tätä tarinaa naputellessani etsiskelin netistä tietoa ja mainitaan paikan olleen maailman vanhin alallaan. Tilaa löytyi 1 200 janoiselle. Kaljamukit olivat litran vetoisia. Tarjoilijat kantoivat molemmissa käsissään viisi mukia, muistelen. No, ainakin kahdeksan mukin tarjoilijasta löysin netistä kuvan. Muuten ei paikan historiasta hauillani löytynyt tietoja. Oli maininta, että oluttupa olisi suljettu tämän vuosituhannen alussa.

Olihan se meluisa paikka. Paljon äänekkäitä asiakkaita. Kymmenkunta ukkoa nahkahousuissa esiintymislavalla puhalteli posket pullollaan torvillaan saksalaista humppaa.

Peltikujalla käytiin näyteikkunat taljaamassa. Jokaisessa istui täti vähissä vaateissa. Joku virkkasi, joku tupakoi, joku luki kirjaa. Ulkona oli pakkasasteita ja lunta oli satanut. Kadulta katsoen näytti viluiselta hommalta, vaikka varmaankin näyteikkunoissa oli lämmitys. Tunnelma oli, kuin pienellä pojalla jouluikkunaostoksilla: pimeä ilta, maa valkoisena, kylmä tuuli tuiversi, näytteillä uutta ihmeteltävää. Eikä rahaa ostoksiin.

Muutamissa baareissa poikettiin pullo-oluella, koska litran mukeja ei maha enää vetänyt. Kaikissa baareissa telkkarit huudattivat pornoelokuvia. Juonihan on kaikissa filmeissä sama. Juonen käänteet rajoittuivat kyljen kääntämiseen.

Jonkin kuppilan edustalle oli parkkeerattu urheiluauto, jonka pellit olivat kuin gebardin nahkaa: kellertävällä pohjalla tummia plänttejä. Siinä ihastellessa tuli taksikyyti laivalle mieleen. Todettiin, ettei kummallakaan ollut rahaa.

Konekakkosen opastuksella yönkähmyssä etsiydyttiin takaisin merimieskirkolle. Paineli soittokelloa hiljaa taikka kovaa, ei tullut kukaan aukaisemaan. Alkoi vilukin jo vaivaamaan, kun yllättäen vastaan käveli koulukaveri. Olimme yhtä aikaa saaneet radiosähköttäjän sertifikaatit Lauttasaaressa joulukuussa 1971.

Kollega oli kuluneet viisi vuotta ajellut Effoan laivoissa Suomen ja Saksan väliä. Tuorein jobi hänellä oli rollikkaan, joka oli rahdattu saksalaisille. Reitti vaihtui Saksasta Punaisellemerelle.

Effoan laivasta oli iso porukka maksanut ulos ja lähdössä seuraavana päivänä lentokoneella Suomeen. Kollegalla oli koko porukan lentoliput, muttei hän muistanut, mihin Hampurin hotelliin matkalaiset olivat majoittuneet.

Meillä oli laivaan vedetty lankapuhelin. Kun nyt oli taksirahaa, päästiin kirkon portilta palelemasta laivamme lämpöön. Aamu seitsemältä alettiin soittamaan merimieskirkolle. Pianpa sieltä löytyi opastus, mihin hotelliin kollegan piti viedä matkaliput ja lähteä opastamaan ulosmaksaneita lennolle kotimaahan.

Olihan meiltäkin maksanut ulos paljon väkeä. Laivalla väliperämies – I perämies eli täkkikakkonen – kertoi tavanneensa myös koulututtunsa kujilla. Kollegan merikoulusta, jonka työmaa oli Effoan laiva, joka ajeli Hampurista Suomeen. Keksivät siinä kolpakon ääressä idean, että meidän laivan väliperämies voisi matkata Suomeen tällä Effoan laivalla.

Kaverukset suunnistivat satamaan ja koputtelemaan iltamyöhällä kipparin ovelle. Unenpöpperöinen päällikkö ei kovin riemastunut herätyksestä, mutta halusi tietää, minkä varustamon laivasta tämä vieras kyytiläinen oli.

”Jaa Niilsseen. Se olla paska firma!” ja kippari paukautti ovensa kiinni.

Lähes viisi vuorokautta Hampurin laiturissa kiinalaista tavaraa purettiin. Hyvin ehti lähettää varustamoon uuden laivaväen henkilötiedot, kirjoitella vetosetelit ja uudet miehistöluettelot. Hampurissa oli Suomen konsuli, joten sinne pääsi viemään rullan oheispaperit, joita oli kertynyt jo jonkinmoinen määrä laiva ollessa Kiinassa ja matkalla Eurooppaan.

Vielä ei olleet kuusi ruumaa tyhjiä. Purkaussatamia oli kaksi käymättä. Hampurista lähdettiin Elbe-jokea alaspäin torstaina 25.3.1976 kello 16.