Radiosähköttäjäkoulutuksen pääsyvaatimuksena oli aina ollut keskikoulu. Muita meritutkintoja pääsi opiskelemaan kinkeri- tai kiertokoulupohjalta. Niinpä kipinän hommiin kuului radioyhteyksien ja –laitteiden hoidon lisäksi kaikki semmoinen, missä tarvittiin luku- tai kirjoitustaitoa tai ulkomaankieliä. Koulutus kesti 1970-luvun alussa puolitoista vuotta Posti- ja lennätinhallituksen (PLH) radio-osaston tiloissa Lauttasaaressa. Seilauskokemusta ei vaadittu.

Ensimmäisen kouluvuoden lopulla kesäloman lähestyessä kiertelin Helsingissä varustamoiden konttoreita. Toivorikkaana kyselin kipinän jobeja loppuvuodesta, kun ja jos PLH olisi todennut osaamiseni sertifikaatin arvoiseksi. Suomen Tankkilaiva Oy:n eli Wihurin konttorissa henkilöstöpäällikkö ei pitänyt yhtään pahana, vaikka olisi kokemusta laivatyöstä jo sitä ennenkin. Heidän tankkipaattinsa olisi tulossa piakkoin Tahkoluotoon, ja junkkia sinne tarvittaisiin. Niinpä saman tien tehtiin paperit kansioppilaan vakanssille. Sitten vielä kiertokäynti myllyyn (merimiesten työnvälitys), Merimies-Unionin toimistoon, passitoimistoon ja merimieslääkärille, joka halusi nähdä myös kuppa-, röntgen- ja rokotustodistukset.

Laivan oli määrä tuoda öljykuorma Tahkoluotoon eräänä toukokuun iltana. Iltapäiväjunalla saavuin matkatavaroineni Porin asemalle. Taksikuskille selostin rahavarani ja pyysin ajamaan niin pitkälle kohti öljysatamaa kuin raha riittäisi. Muutamaa kilometriä olisi kyyti jäänyt vajaaksi, muttei suhari raaskinut jättää nuorta poikaa monine nyssäköineen matkalle, vaan ajoi satamaan saakka. Kasseja ja laukkuja oli kertynyt, kun ei ollut semmoistakaan tietoa, että laivasta löytyvät vuodevaatteet ja pyyhkeet. Siinä sitä istuskelin kaijalla lämpöisessä tyvenessä illassa auringon laskiessa ja tähystelin rannattomalle ulapalle uuden työpaikan saapumista. Poikkesi laiturille joku mieskin, oli varastopäällikkö. Kertoi laivan tulevan vasta aamulla. Siinä tilannetta ihmeteltäessä selvisi, että varastopäällikkö oli sukulaisteni hyviä perheystäviä. Niinpä perheystävien sukulaispoika sai tukevan iltapalan ja yösijan varastopäällikön kotona.

Aamulla oli maisema muuttunut. Pitkä laivanrunko lojui laiturin päähän sidottuna. Varastopäällikön kanssa marssimme laivaan matkatavaroitani retuuttaen. Suoraan salonkiin, jossa pitkän mahonkipöydän takaa tummassa kaluunapuvussaan silmäili tulijoita päällikkö arvokkaasti kuin rovasti saarnastuolista. Tulin esitellyksi laivan uutena radiosähköttäjäoppilaana. Kippari pomppasi ylös pöydän takaa ihmettelemään, mikä se semmoinen on. Sain väliin puheenvuoroa ja kerroin tulevani kansioppilaaksi. Päällikkö pääsi jälleen kiinni päivän sanaan ja tokaisi:"Radiohyttiin siitä paperien kanssa kipinän puheille".

Kipinän jälkeen seuraava rasti oli yliperämies. Varusmiespalveluksen jälkeen ei parturin saksi ollut tukkaani kyninyt ja lähes vuoden kasvanutta kuontaloa tuijottaen försti kysyi:"Tyttö vai poika?" Myöhemmin väittivät, että hän olisi entinen kapitulantti. Sotaväen meininki näkyi otteissa, joilla hän juuri koulusta valmistunutta täkkikolmosta höykytti.

Tulin nimitetyksi kolmosen vahtiin ja saman tien venttiilivahtiin täkille. Vasta-alkajallakin riittivät taidot ja onneksi voimatkin väännellä lastisäiliöiden venttiilejä suuntaan, johon pumppumies tai perämies sormella näytti.

Kun koitti lähtö kohti Kemiä, marssin muun joukon jatkona keulapakalle. Yritin kysellä, mitäs siellä kuuluisi tehdä ja ainoa opastus oli, että ”kylläpä sitten näet”. Taitoa ei ollut nähdä, mutta korvat kuulivat: Poika äkkiä tänne! Poika tuonne! Poika pois edestä! Poika perrkeele! Ilman kansioppilaan apuakin narut saatiin laivaan ja päästiin matkaan. Vaati vielä töijäyksen jos toisenkin, ennen kuin oppilas oppi ennakoimaan, missä piti olla valmiina tarttumaan köysiin.

Aamukahvilla joku huomautti, että on melkoinen sumu. Förstin vahdin junkki toi tiedon, että kahdeksalta uutsiikkiin. Sain selvitetyksi, että uutsikki tarkoittaa brygän styyrpuurin siivellä tähystämistä. Osasin kyllä styyrpuurit ja paapuurit ja föörit ja ahterit, joten oikea toimipaikka löytyi. Näkyvyys ei ollut paljoa keulaa pidemmälle, jos sinnekään. Komentosillalla päällikkö tuijotti tiukasti tutkan näyttöä ja perämies käveli edestakaisin siiveltä siivelle. Tämän tästä mylväisi sumusireeni joulukuusessa, kuin poosu pakalla edellisenä päivänä. Hetkeksi sumu hävisi edestäpäin ja toinen laiva näkyi menevän edessä paapuurin puolella samaan suuntaan kanssamme. Tiedotin brygälle:"Laiva kello 11 ajaa samaan suuntaan". Kippari ja perämies pyörähtivät katsomaan kuin kurjet soitimella, mutta aukko oli jo hävinnyt ja sumua oli jälleen joka puolella.

Myöhemmin sain perämieheltä uutsikkiohjeet: on ilmoitettava kaikki uudet havainnot. Sitä ennen olin tuumaillut, että jos minä vasta-alkaja jotain huomaan, niin kai kokeneet merenkulkijat ovat sen noteeranneet jo ajat sitten.

Ilman kirkastuttua oli pikainen ruorinpito-opetus. Ajokorttia ei ollut, eikä autokokemusta. Perheemme venettä olin ratista ohjannut pienenä poikana Saimaalla. Paljoa suurempi ei ollut tämäkään ratti. Perämies näytti kompassin ja ruorikulmanäytön. Laivan suunta oli 360 astetta ja perämies käski 50 astetta styyrpuuriin ja kysyi uutta kurssia. Pikaisen päässälaskun jälkeen osasin vastata:"Uusi kurssi 410 astetta". Armeliaasti perämies kysyi sitten, mitä kompassi näyttää ja alkoivathan vähitellen asteetkin asettua hollilleen.

Merellä seuraavana päivänä päällikkö sai hyvitystä radiosähköttäjäoppilashämmingilleen. Me täkkärit siivosimme föörpakan alustaa, ja jouduin tyhjentämään täyttyneet pytsit mereen. Jälleen kipatessani törkyä yli styyrpuurin reelingin tuli sopivasta suunnasta suuri ja kylmä aalto, joka tempasi ämpärin matkaansa ja kasteli kamppeet hatusta sukkiin. Pöllämystyneenä ravistelin itseäni kuin takaa taklattu jääkiekkoilija ja tähyilin kadonneen ämpärin perään. Silloin oli brygällä kolmonen kuullut ensimmäisen kerran päällikön nauravan.

Kun lasti oli Kemissä purettu ja suunnattiin kohti etelää, tuli poosu messiin täkkäreitten pöydän ääreen jakamaan hommia. Puheesta en mitään ymmärtänyt, eikä tilanne parantunut, kun poosu lopuksi osoitteli sormellaan:"Poika ottaa levangin ja pytsin ja torppaa alakongilla skotit ja turkin". Poosun mentyä ystävälliset seilauskaverit neuvoivat, mistä löytyvät ämpäri ja varrellinen pesuharja ja mikä pätkä alemman kerroksen käytävän seiniä ja lattiaa tuli pestä. Koneporukka huolehti omien tilojensa siivouksesta, joten toimeksiantoon kuului vain täkkärien konginpätkä. Vaikka merimieskielen ymmärrys jatkuvasti koheni, kesti toista vuotta, ennen kuin sujuvasti kuuntelin laivaporukan juttelua. Silloin jo pystyin seuraamaan konemiesten männänhaalauksiakin, joihin jokaisessa ravintolaillassa puhe ennemmin tai myöhemmin kääntyi.

Laivalla oli viikon kuivatelakointi Rotterdamissa Schiedamissa. Omalla porukalla tehtiin ahterin makeavesitankin slammaus. Ensin piti vesisäiliö puhdistaa. Pohjalla ollut mutakerros yletti melkein saappaan varresta sisälle. Varoen sai seistä löllössä, kauhoa pytsin täyteen ja ojentaa sen ylös luukusta tyhjennettäväksi. Lopuksi timppa veteli laastisekoitusta kuiville puhtaille teräspinnoille.

Telakoinnin jälkeen suunnattiin öljykuorman hakuun Mustallemerelle. Kansioppilaan työ oli satunnaisten uutsikkien lisäksi lähinnä ruosteen hakkaamista. Joko pienellä vasaralla, tehottomalla paineilmavasaralla tai moukarilla. Poosu näytti aluksi mallia, kuinka lehmänsillan leidareista lähtee lekalla ruoste. Ruosteen mukana lähti ruostunut rappunenkin ja lekasta varsi poikki.

Messissä täkkäreillä oli oma pöytänsä. Vieressä koneporukan pöytä. Sermin takana istuksi alipäällystö: täkiltä poosu, timppa ja pumppu, koneesta tunkki, sähkö ja sorvi. Pyssäporukalla oli vielä oma osastonsa muun joukon jatkona. Päällystön messi löytyi paapuurin puolelta. Samanlaista hierarkiaa oli myös saunomisessa, tosin pärjättiin kolmella saunalla. Kiukaat lämpenivät konehuoneesta putkessa tulevalla höyryllä. Silloin tällöin saunassa joku aprikoi, jotta mahtaisi tulla kunnon löylyt, jos höyryputki sattuisi katkeamaan.

Vapaa-aika merellä kului monilla television katselussa. Välimeren rannoilla ajettaessa näkyi yleensä jostakin mustavalkoinen kuva. Afrikan puolelta näytettiin enimmäkseen puhuvaa päätä: tunnista toiseen kalju tai kankaaseen kääritty pää puhui tasaisella äänellä kuin suomalainen kilpa-autonkuljettaja urheiluruudussa. Ei sananjulistuksesta kukaan ymmärtänyt juuta jaata, mutta siinä ilta vierähti.

Laivan radiosähköttäjä otti kansioppilaan hoiviinsa. Useita kipinän iltavahteja kului radiohytissä säätiedotuksia ja muita ilmoituksia kirjoitellen. Joitakin radioyhteyksiäkin kipinä jännitti oppilaan nakutellessa sähkötysavainta. Palkanlaskuun tuli selkeät ohjeet. Koulussa oli opetettu, että ”jos on vajaa palkkakuukausi, pidätetään veroakin vajaalta kuukaudelta”. Nyt kirjattiin tarkat laskukaavat, millä jaetaan ja millä kerrotaan mitäkin.

Koulun jatkuessa syksyllä Lauttasaaressa olin ainoa merikokemusta omaava. Palkanlaskuohjeitten lisäksi jakelin kollegoille tiivistettyä merisanakirjaa, jotta osaisivat aikanaan nousta lankonkia täkille ja etsiä ahterista tai miidsipistä brygän takaa radiohyttiä.

Koulun loputtua joulun alla tuotti edellisen kevään varustamokierros tulosta. Saatuani kansainvälisen radiosähköttäjän todistuksen PLH:n radio-osaston johtajan kädestä, riensin kiireellä asemalle Naantalin junaan kohti ensimmäistä kipinän jobiani. Mukana oli enää yksi kapsäkki ja vuodevaatteet oli jätetty maihin.

Vielä en tiennyt, että kyseessä oli merenkulkijoiden piirissä kuuluisin suomalainen kauppa-alus. Ei ollut maailmassa monta satamaa, jossa WHITE ROSE ei ollut käynyt. Kunnioituksella katsottiin skönäriä, joka kertoi joskus laivan nähneensä, puhumattakaan sellaisesta, joka oli siinä joskus seilannut.