Kuivatelakointi on merenkulkijalle ikävää aikaa. On meteliä, on kylmää, likaista ja rapaista. Kongien turkeille on levitetty ruskeita papereita suojaamaan pintoja telakkaväen työkenkien töryltä. Vesijohdot ja viemärit on suljettu. Vessaan ja suihkuun saa hortoilla telakka-alueen jonnekin peränurkille kylmiin koppeihin. 

 

Erityisesti on jäänyt mieleen Curacaon saaren Willemstad telakan päällystön vessan keskimmäinen koppi: kylmähän siellä ei ollut, mutta kun pöntön nupista vetäisi, kaikki levisi betonilattialle. 

 

Laivassa ei lämmityskään toimi. Joku saattaa arvella, että tarkeneehan Hollannissa huhtikuun alussa. Vaan eräänäkin aamuna herätessä oli maa valkoinen. Tokihan auringon paiste sulatti lumen pois päivän mittaan.

 

Telakkaan tultuamme oli tavanomaisia kipinän hommia: rahanjakoa, ulosmaksuja, uuden porukan kirjaamisia laivan rulliin, lääkärikäyntejä. Lääkärikäynneillä oli mukavakin puolensa, kun pääsi autokyydissä näkemään kaupunkia. Yksityiselle klinikalle mentiin. Ei tarvinnut pitkiä aikoja istuskella odottelemassa. Yleensä lääkärit määräsivät joko troppeja tai sairasulosmaksun. Mahdolliset lääkkeet haettiin apteekista paluumatkalla. Jos oltiin meklarin kyydillä, ei ehtinyt poikkeamaan edes maakaljalle.

 

Kirjoitin Merimiespalvelutoimiston lehteen Vapaavahti omia seilauskokemuksiani 70-luvulla. Kirjoittelu jatkui tällä vuosituhannella parin vuosikymmenen ajan. Oheinen Vapaavahdissa julkaistu ”Merimieskirkkoja” kertoo myös moottorilaiva SOLANOn viikosta kuivatelakassa.

 

”Laiva oli juuri töijätty Pohjanmeren sataman laituriin. Klaaraus oli tehty ja pian pitäisi siirtyä kuivatelakkaan vuosihuoltoa varten. Salongin pöydän päässä kippari ja siiffi siemailivat konjakinloppujaan. Meklari pöllytteli paksua sikariaan ja keräili papereitaan salkkuunsa. Kipinä laskeskeli kuivin suin meklarin tuomia rahanippuja pöydän toisessa päässä. Tällä kertaa oli helppo homma, kun valmiit niput olivat pankissa pakattu sellofaanikääreisiin ja jokaisen nipun päälle oli räntätty rahamäärä.

 

Salongin ovelta kuului napakka koputus. Päällikkö silmäili oven suuntaan:

 

” Kas päivää pastori, tervetuloa puuriin! Maistuisiko herra pastorille kipollinen konjakkia?

 

”Ei kai se papinkaan suu oo paskasta tehty”, kuului myöntävä vastaus.

 

Konjakin maistelun seurauksena jo samana iltana laivalta ahtautui parikymmentä merenkulkijaa papin ohjastamaan yhdeksän hengen pikkubussiin.

 

”Tiivistäkää, kyllä tänne mahtuu”, oli papin opastus. ”On meitä ollut kyydissä kymmenkunta henkeä enemmänkin. Liikennevaloissa siunaantui juuri silloin poliisiauto pysähtymään viereen. Sieltähän noustiin selvittämään, mikäs pakolaisleiri tässä on matkalla. Kun kuulivat, että Merimieskirkolle ollaan menossa, panivat piipaan päälle ja avasivat meille liikenneruuhkassa tietä kirkolle saakka!”

 

Illemmalla jatkaessamme kirkolta matkaa kuka minkin palvelun pariin, pappi kuulutti paluukyydin lähtöajat. Kirkolta lähdettäisiin määräaikaan, mutta kyyti etenisi lähibaarien ja -pubien kautta sillä vauhdilla, miten porukat ehtisivät kyytiin. Eikä niin kiirettä ollut, etteikö pastori olisi ehtinyt tervehtiä kuppiloitten henkilökuntaa.

 

Koska kuivatelakassa kärvisteltäisiin viikko, ehti Merimieskirkko järjestää monenlaista toimintaa. Oli kevätaika ja tehtiin aurinkoinen kiertoajelu kukkaviljelmille, mistä palattiin kukkaseppeleet kaulassa. Jalkapalloa pelattiin norjalaista laivajoukkuetta vastaan. Ottelu oli muuten tasaväkinen, mutta norjalaisilla oli yksi ennenkin jalkapalloa pelannut, joka potkiskeli tasaiseen tahtiin maaleja. Pelin edetessä sovittiin, että lopetetaan tilanteessa 10 – 0.

 

Merimieskirkon palveluitten ansiosta ikävä kuivatelakointi tuntui sujuvan nopeasti. Viikko oli hurahtanut äkkiä, kun oltiin taas vesillä ulkosivut maalattuina ja osa korjauksista tehtyinä. Jopa tinkimättömänä työväenaatteenmiehenä ja ateistina tunnettu konemestari oli innokkaasti vieraillut kirkolla.

 

”Kotimaan lehtiä lukemassa. Ja olihan se käytävä papin saarnatkin kuuntelemassa, kun on pappi vaivaa nähnyt meitä kuljetellessaan ja muutenkin on hyvin huolehtinut. Ettei pahoita mieltään, jos ei ole sanankuulijoita.”

 

Aikanaan sattuivat erään toisen laivan oorderit ohjaamaan samaan satamaan. Hyvillä mielin odoteltiin papin käyntiä ja kyytiä kirkolle. Tällä kertaa hakijana ei ollutkaan tuttu merimiespappi, vaan enempi aliupseerin mallinen mies, joka kuulutti olevansa uusi pappi. Täsmällisesti ilmoitettuna aikana lähti kyyti laivalta:” Jos joku ei tule lähtöaikana, tulkoon omia aikojaan” oli periaate, niin laivalta kuin kirkoltakin lähtöön:

 

”Paluukyyti kirkolta lähtee ilmoitettuna aikana. Merimieskirkko ei tarjoa juoppokuskipalveluita, eikä kiertele kaikkia kaupungin kuppiloita etsimässä kyytiläisiä, vaan ajetaan suoraan laivalle.”

 

Konemestarinkaan ei uuden papin aikaan tarvinnut tinkiä elämänarvoistaan, vaan huoleti saattoi jättää uuden pastorin saarnat kuuntelematta. Jonkin kerran sai kirkon auto palata laivalta ilman yhtään kyytiläistä. Kun laivalla eletään minuuttiaikataulujen mukaan, kaipaisi maissa vähän väljempää menoa.

 

Sohon tervakeulaisissa provianttisilmissä merimieskirkkosatamiin linjaa seilaavat murehtivatkin, että merimiehistä kirkoissa muistuttaa enää historiallinen nimi. Paikalliset asukkaat, rekkakuskit ja turistit olisivat uusia seurakuntatyön kohteita. Merenkulkijat kokivat jääneensä huutolaispojiksi.

 

Suomalaisia Merimieskirkkoja oli vähän ja useimmat niistä Euroopassa. Tramppilaivojen merenkulkijoilla oli harvoin tilaisuus päästä suomalaiseen kirkkoon. Meille oli kotimaan tarjonnan puuttuessa korvikkeina norjalaisten Merimieskirkot. Norjalaisilla tuntui olevan toimipisteitä useissa satamissa ympäri maailmaa. Suomalaisillekin kyytejä järjestettiin laivalta kirkoille ja takaisin. 

 

Erityisen mieleen jäävä norjalainen kirkko oli Villemstadtin kaupungissa Curacaon saarella. Kun ajoimme kapeaa kanaalia läpi kaupungin, kajahti kirkon katolta kovaäänisestä Maamme-laulu. Sellainen oli käsitys, että ajoi kanaalista minkä maalainen laiva tahansa, pauhasi aina lipun mukainen kansallislaulu.

 

Matkamme oli johtanut Buenos Airesiin. Konemestarikin oli lähtenyt papin kyytiin kirkolle. Bairesin pappi oli sellainen, että kotimaan lehtien luvun lisäksi tuli saarnakin kuunnelluksi. Ennen kirkolta lähtöämme pappi varoitteli erityisesti menemästä Veinticinco-kadulle. Siellä kuulema juotetaan vaivihkaa tyrmäystippoja ja viedään rahat ja vaatteetkin päältä. Melko varmasti saa tauteja ja huonolla tuurilla saattaa päästä hengestäänkin.

 

Seuraavana iltana laiva oli jo matkalla pitkin La Plataa merelle päin. Ennen vahtiin lähtöään konemestari kommentoi papin ohjeita:

 

”Virkansa puolestahan papin kuuluu varoitella pysymästä poissa synnin kaduilta. Vaan sinne venttisinkollehan mekin mentiin ja kuljettiin ruokalasta toiseen. Jossain vaiheessa havahduin jostakin takapihalta. Hengissä olin, vaikka pimeää olikin ja löysin tien katuvalojen alle. Kello puuttui ranteesta, eikä kukkaroakaan löytynyt. Sentäs oli rintataskussa Argentiinan roopuska, mihin olin piirtänyt laivan osoitteen. Ei kun vaan taksiin ja osoitteen mukaiseen suuntaan, vaikkei pesoja ollutkaan. Matkalla sitten kohdattiin toinen taksi, minkä kuski huitoi meitä pysähtymään. Kuskien puheista en mitään ymmärtänyt, mutta huomasin sen toisen taksin takapenkillä istuvan meidän laivan perämiehen. Perämies ei tiennyt, miten oli taksiin joutunut eikä sitäkään, minne oli menossa. Kello ja rahat taskuista oli viety, muttei ryövärit olleet hoksanneet sukkia tutkia, missä oli Ameerikan dollaares. Perämies retuutettiin minun taksiini ja maksettiin toinen kyyti pois. Minulla oli osoite ja perämiehellä rahaa, joten aamuvarhaisella hyvissä ajoin oltiin takaisin laivalla ennen työajan alkua.”

 

Viedessään astioitaan pentteriin konemestari jatkoi: ”Ei se pappi sentään pelkästään viran puolesta tainnut varotella. Kyllä se ihan aiheesta yritti meistä huolehtia.” ”