Mamman kanssa ajelimme viime vuosikymmenellä jokimatkan Moskova – Pietari, eli entinen Leningrad. Laiva oli näitä viitisenkymmentä vuotta sitten jossain Keski-Euroopassa rautaesiripun takana rakennettuja jokiristeilijöitä. Hytti kuten noina vuosina suomalaisen yöjunan puuvaunun makuukomero.

 

Pietarissa bussikyydillä kierrettiin nähtävyyksiin tutustumassa suomenkielisen oppaan selostaessa. Hänen opastuksensa alkoi:”Pietari Suuri rakennutti 300 vuotta sitten kaupungin asumattomalle suolle Neva-joen suistoon.

 

Pysähdyspaikalla kävin opasta valistamassa menneistä vuosisadoista. Vielä kiertoajelumme vuosina opas pystyi vankilatuomiota pelkäämättä korjaamaan virheensä. Matkan jatkuessa kuulimme, että Nevan suisto oli ikivanha suomalainen ja sittemmin ruotsalainenkin kauppapaikka. Juuri silloin ajoimme rakennustyömaan ohi ja oppaan oli hyvä jatkaa, että siinä oli käynnissä vanhan ruotsalaisen linnakkeen perustojen kaivaukset.

 

Neva-joki laskee Laatokasta Suomenlahteen. Virtaamaltaan tämä 74 kilometrinen joki on Itämeren suurin. Aiemmin Laatokan vedet virtasivat Suomenlahteen pohjoisempana, lähellä Viipurin kaupunkia. Reilut 3 000 vuotta ennen ajanlaskun alkua maankohoama avasi nykyisen Nevan uoman.

 

Neva-jokea pitkin yli tuhat vuotta sitten kulkivat viikingit Laatokalle ja sieltä etelään Olhavanjokea Novgorodiin, Kiovan Rusiin, Istanbuliin ja arabimaihin asti. Kului vielä lähes puoli vuosituhatta, ennen kuin Moskova ilmaantui Mustajoen varren soisille rannoille. Alue kehittyi vuosisatojen kuluessa ruhtinas- ja suuriruhtinaskunnaksi ja vasta siinä vaiheessa historiankirjoihin ilmaantui sana Rossija, eli Venäjä 

 

Pietarin kaupunki, kuten kovin moni muukin rakennustyö Venäjällä on perustettu ihmisten luille. Pietari Suuren miehitettyä Ruotsilta Suomen marssitettiin sotavankeja rakennustöihin, kuin myös suuret määrät vallatun maan naisia ja lapsia orjiksi. Venäläisiäkin maaorjia tarvittiin linnoituksen ja palatsien rakentamiseen. On arvioitu lähes 100 000 ihmisen menettäneen henkensä kaupungin perustamistöissä.

 

Moottorilaiva SOLANO oli töijätty lauantaina kello 6.30 Leningradin laituriin. Samana iltapäivänä lähdettiin tutustumaan kaupunkiin konekakkosen kanssa. Saattoi hän silloin olla jo koneykkönen. Viihtyi laivassa hyvän matkaa toista vuotta ja siiffinä maksoi ulos.

 

Nevski Prospektille löydettiin. Kadun itäpäässä on Aleksanteri Nevskin luostari, länsipäässä taidemuseo Eremitaaši. Huhtikuun lopun kylmä viima lakaisi leveää avenueta. Loskainen jalkakäytävä kasteli pian kengät. Muita kulkijoita ei paljoa ollut liikkeellä. Neuvostoliitossahan ei tuohon aikaan kummoista autoliikennettä ollut. Satunnaisia Volgia ja Mosseja, jotka lie olleet takseja, pärskytteli lumisohjoa.

 

Venättäähän me osasimme: ravintola oli pectopah, olut oli pivo ja useampien oluiden tilaamisen hallittiin hyvä muistisääntö ”ras-va tiri-see”. Viisi on pjät.

 

Alas kivitalon kellariin vievien portaiden yläpuolella mainostettiin pektopah ja sinne laskeuduttiin säätä pitämään. Lämmin, kodikkaan näköinen matala kaarikattoinen sali. Yksi asiakas nurkkapöydässä.

 

Kaikille ravintolan pöydille oli pinottu isot keot appelsiineja. Neuvostoliitossa kaikki toimi keskusjohtoisesti Moskovasta. Näin kevääksi oli tilattu koko maalle appelsiineja ja niitä oli paljon. Tiesimme, että Leningradin redillä oli ankkurissa paljon valtamerilaivoja odottamassa appelsiinilastien purkamista. Oli jokunen suomalainen Finnlinesin paattikin. Kuului tarpeeksi pitkän odottamisen jälkeen joidenkin laivojen lasti menneen suoraan kaatopaikalle, tai mihinkä maassa yleensä jätteitä kipattiin. 

 

Vilunväreisiin olisi ollut parempaakin hoitoa, kuin huoneen lämpöinen olut. Sitä tilattiin, kun ei hienompia sanoja osattu, eikä vodka maistunut. Parin oluen jälkeen oltiin lähdössä taas tuulta ja räntää halkomaan, kun tarjoilija kantoi pöytäämme kaksi isoa morttelia ruskehtavaa nestettä. Ihmettelyymme viittasi nurkkapöydän asiakkaaseen, joka meille nyökäten nosti arvokkaasti kättään.

 

Ei juoma kovin herkulliselta maistunut. Arveltiin, että saattoi olla konjakilla terästettyä samppanskojea seassa viinirypäleitä. Kun mortteleissa alkoi vähitellen pohja paistaa, kantoi tarjoilija uudet samanlaiset pöytäämme. Jälleen nurkkapöydän mies vastasi kumarteluihimme nyökkäyksellä ja käden nostolla.

 

Jo huoli heräsi, kuinka päästä ulos kadulle, jos jatkuvasti tarjoillaan uutta juotavaa. Eikä vieraassa maassa isäntäväen ystävällisyyttä haluttu ylenkatsoa. Poistumissuunnitelmamme oli yksinkertainen mutta vaativa: kun juomaa oli jäljellä vielä noin kolmasosa, yhtä aikaa vedettiin henkeä ja hulautettiin koko loppu astiallinen kurkkuihimme, noustiin ylös, kohteliaasti kumarreltiin nurkkapöytään ja tarjoilijalle, toisteltiin spasiibaa ja dasvidanijaa ja peräännyttiin hieman huojahdellen ylös rappusia pitkin kadulle.

 

Sunnuntaina iltapäivällä lähdimme valtion virallisen oppaan Natalian kanssa Leningradin kiertoajelulle. Bussin ikkunoista nähtiin palatseja ja kirkkoja. Vanha vallankumouksen lippulaiva AURORA saatiin laiturilta kuvatuksi. Seuraavassa jutussa lisää sunnuntai iltapäivästä.

 

Natalia-opas poikkesi laivalla seuraavalla viikolla ja kyselin neuvoja Eremitaasin käynnille. Tuolloin viitisenkymmentä vuotta sitten ei museossa ollut tungosta. Loputtomia saleja ja niiden taideteoksia sai yksikseen ihailla uupumukseen asti. Viime vuosikymmenellä kaikki oli toisin: museon edustalla kiemurteli pitkät jonot lipunostajia. Huoneiden lukumäärä kuuluu olevan yli tuhat. Silti tungosta riitti jokaiseen saliin, joita opas esitteli.

 

Kadulla illan hämärtyessä laivalle palatessani tuiskutti räntää. Eremitaasin lähistöllä oli taksien lähtöpaikka. Systeemi oli sellainen, että taksit ottivat täyden kuorman samaan suuntaan lähtijöitä. Satamaan menijöitä ei ollut ja ehkei kukaan edes ymmärtänyt, että jotakin tsuhnaa olisi pitänyt ottaa kyytiin.

 

Sittenpä nykäisi hihasta ohikulkija Viktor, neuvostokansalainen. Englannin kielellä selviteltiin ongelmaa ja Viktor halusi auttaa. Metrolla ajettiin jonnekin ja lopulta kiivettiin kerrostalon hämärään, rapistuneeseen rappukäytävään. Oven takaa löytyi huoneisto, jossa asui monia venäläisiä perheitä. Viktorilla puolisoineen oli yksi kodikas huone. Kaikki asukkaat käyttivät yhdessä keittiö- ja kylpyhuonetiloja.

 

Kun oli vaatteita kuivateltu ja lämmikettä nautittu, lähti Viktor oppaaksi metroon, joka vei melkein sataman portille.

Tottuneena metron käyttäjänä ajelin jokunen päivä myöhemmin istumaan Viktorin kanssa iltaa jossain keskustan baarissa. Länsimainen musiikki raikasi. Ainakin Abban Hasta manana siellä soi. Aika monta kovaa Marlboro-askia pystyi vaatteisiinsa piilottamaan Viktroille viemisiksi. Myöhemmin postitin pariskunnalle ottamiani valokuvia. Mieltä vaivaa edelleen, mahtoivatko he joutua vaikeuksiin saatuaan ulkomailta postia.

 

Tavallisten ihmisten hyvyydestä kertoo Rutger Bregmanin kirja ”Hyvän historia”. Kirjailija todistelee monin tutkimuksin ja havainnoin, kuinka ihmisistä useimmat ovat toisilleen ystävällisiä ja avuliaita. Poikkeavia ovat johtajat ja poliitikot, joista monet ovat itsekkäitä narsisteja. Kuten puheenjohta Riikka Purra todisti omista toimistaan, ”politiikkaan ei kuulu empatia”. Nämä ahneet narsistit kuvittelevat kaikkien ihmisten olevan heidän kaltaisiaan ja sen mukaisesti kohtelevat toisiaan ja muita.