Tämä juttu on julkaistu Merimiespalvelutoimiston Vapaavahti-lehdessä ja kirjassani Allright taas mennään. Tapahtui SOLANO muistelukseni tässä vaiheessa.

 

Dispansseja

 

Suomen eduskunta sääti merenkulun veronhuojennuslain vuonna 1970. Yritykset saivat päättää, maksavatko voitoistaan veroa yhteiskunnalle vai investoivatko saman rahamäärän uuteen valtamerilaivaan.

 

Nykyiselle työväelle tiedoksi, että tuohon aikaan Suomessa yritykset maksoivat oikeasti veroja kansalaisten hyvinvoinnin kohentamiseksi. Joskus oli aika, jolloin valtio sai enemmän veroja yrityksiltä, kuin kansalaisilta. Nykyisinhän valtio maksaa kansalaisilta kerättyjä veroja yritystukina monin verroin enemmän, kuin saa yrityksiltä verotuloja. Niin sanottua ”yhteisöveroa”. Sosialismiksi ennen vanhaan sanottiin tuommoista valtion apua.

 

Jos noina aikoina oli suunnitteilla ulkomaankauppoja, Suomen Pankilta oli saatava lupa rahansiirtoon. Jotkin laivatilaukset hiipuivat, kun ei ollut oikeutta maksaa maailmalle laivan hintaa. Tuohon aikaan Suomen Pankki tuskin olisi kovin suopeasti suhtautunut anomuksiin, joissa satoja miljoonia olisi haluttu siirtää veroparatiiseihin veronmaksun välttämiseksi. 

 

Nykyisinhän on erilaista: on säädetty yrityksille veroprosentti ja lukuisa määrä keinoja – lähinnä suurille firmoille – välttää kaikkinainen veronmaksu. Vanhat patruunat mankuvat valtiolta yritystukia lisää ja veroja alas. Enenevässä määrin yritykset pyrkivät palkanmaksunkin siirtämään valtion hoitoon verovaroilla, eli Kelan tuilla. Toivoa herättää nuori sukupolvi miljardien eurojen maailmanlaajuisilla pelipisneksillään ja periaatteellaan:
”Kun isänmaa on kouluttanut ja luonut edellytykset liiketoimiin, pysytään Suomessa, eikä veronkiertoon palkata laumaa kalliita lakimiehiä. Eikä muuteta ulkomaille veroja pakoon”. 

Eduskunnan 1970 säätämän Merenkulun Veronhuojennuslain ansiosta tilattiin lähes sata uudisrakennusta Suomen lipun alle. Samalla vanhoja surmanloukkuja myytin pois. Redari Ilmari Tuuli myi Kreikkaan 1974 viimeisen höyrylaivansa NARVI. Viimeinen rahtihöyry Suomessa, ehkäpä Pohjoismaissakin.

 

Aina ei muisteta antaa kiitosta varustamoiden henkilöstöosastoille uudisrakennusten miehittämisistä. Koska telakoilta valmistui enemmän laivoja, kuin kouluista päteviä merenkulkijoita, päätyi merenkulkuhallitus myöntämään erivapauksia eli dispansseja perämiehille ja konemestareille. Vaikkei pestatessa ollut esittää toimeen vaadittavaa pätevyyttä, saattoi jobin saada dispanssilla. Silti ei ollut harvinaista, että isoja laivoja ajettiin kahden perämiehen tai kahden konemestarin voimin. Merenkulkuhallituksen myöntämät dispanssit radiosähköttäjien osalta tarkoittivat, että laiva sai ajaa ilman kipinää.

 

Oma työpaikkani oli jo jonkin aikaa tehnyt matkaa kahden konemestarin valvonnassa. Laiva oli rahdattu reitille Leningradista Suomen kautta Keski-Eurooppaan ja Amerikan länsirannikolle Vancouveriin ja vielä vähän pohjoisemmaksikin. 

 

Konehuone oli E0 luokitettu, mutta toinen mestareista oli aina stoptörnissä valmiina päivätyöajan ulkopuolella ryntäämään konehuoneen leidarit alas konevalvomoon, kun hälytyspilli alkoi vonkumaan. Niinpä ilahduttikin, kun laivalle lähetettiin kolmas mestari. Tulokas oli tekussa opiskellut teoriaa dispanssin verran, mutta seilausta puuttui. Ensimmäistä kertaa oli nyt ruokapöytä valtamerilaivan päällystömessissä. Niinpä ei ihmetelty, vaikka tulokas olikin sangen vähäsanainen.

 

Uuden kolmosen ensimmäinen stoptörni oli aiheuttanut hämminkiä. Siiffi oli herkistynyt hytissään ihmettelemän paineilmakompressorin pitkäaikaista jurnutusta ja henkilökohtaisesti ottautunut konehuoneeseen tutkimaan syytä. Pääkoneen startti-ilmasäiliön ilmanpainemittari oli pitkälti punaisella, varoventtiili ei toiminut ja kompressori puski pönttöön lisää ilmaa. Säiliö oli toista metriä korkea ja muutaman metrin pituinen. Siiffi arveli meille maallikoille, että säiliön pamahdus olisi viennyt mennessään koko ahteritorpan.

 

Atlanttia ylitettäessä herätti hämmennystä havainnot dispanssimiehen omaperäisestä perehtymisestä konehuoneeseen:”Tökki joitakin satunnaisia painokytkimiä ohikulkiessaan”. ”Pyöritteli venttiiliä röörin kyljessä auki ja kiinni”. ”Kuljeskeli ympäriinsä, eikä puhunut mitään”.

 

Noihin aikoihin oli arkea konestopit, jotka olivat suunniteltuja tai suunnittelemattomia. Tyynellämerellä Panaman kanavan jälkeen tuli jälkimmäinen. Pääkone pysähtyi omia aikojaan. Päivän ajan koko koneporukka etsi syytä. Lopulta oli hoksattu pyöritellä auki jokin putkiston venttiili ja niin kahdeksantuhannen hevosvoiman diesel hörähti henkiin ja matka taas jatkui. Suljettu venttiili oli normaalisti aina auki. Konestoppi alkoi kolmosen stopparin aikaan, joten sinne suuntaan epäilyt suuntautuivat.

 

Ensimmäinen Amerikan satama oli Acajutla El Salvadorissa. Maanantaina kello 04.32 ankkuroiduttiin redille odottamaan laituripaikkaa. Jaettuani porukalle tilatut rahat päällikkö järjesti laivaväelle päivittäisen venekuljetuksen maihin. Dispanssimestarikin lähti muiden mukana, muttei iltakyydillä palannut takaisin laivalle töihin.

 

Seuraavina päivinä maissakäyneet kertoivat satunnaisesti nähneensä kadonnutta mestaria kujilla. Rahaa ja tupakkaa vaille oli ollut, olutkin maistui. Ainahan laivatoveria hädässä autettiin. Tupakat oli loppuneet, kun joku paikallinen oli varastanut melkein täyden askin. Tupakka-askin varkaus oli selvinnyt, selosti kolmonen: 

 

”Aamulla sotilasosasto retuutti tupakkarosvoa torille. Lippu liehui ja rummut pärisi. Kuorma-auton nosturiin ruvettiin köysisilmukkaa solmimaan. Ei auttanut, vaikka rosvo yritti kyynelsilmin kaksin käsin tarjota askia takaisin. Hiabilla hirtettiin.”

 

Meklarin poiketessa puurissa venekyydillä päällikkö kyseli eksyneestä ja esivallan hirttohommista. Silmät ymmyrkäisenä agentti ihmetteli. Ei sanonut tietävänsä sen paremmin tupakkavarkauden uhrista, kuin hirtetystä syyllisestäkään. 

 

Laituriin päästiin myöhään torstaina. Perjantaina ennen joka-aamuista kauravelliä seisoskelin venekannella ja seurasin katseella alakuloista näkyä: laiturilla laivaa kohti laahusti auringonpolttama konekolmonen. Vaatetuksena pelkästään lyhyet, joskus aikanaan valkoiset alushousut mahanalustan peittona. Jaloissa läpsyivät muoviset vihreät kusiluistimet. 

 

Mestarilla ei enää riittänyt resursseja konetöihin. Viikon päästä laiva poikkesi Los Angelesissa. Uusi konekolmonen oli laiturilla odottelemassa ja edeltäjä siirtyi ulosmaksun saaneena laiturille. Ei riittänyt saldo omaan ja tilalle tulleen lentolippuihin; osa kuluista meni meni firman piikkiin.

 

Uudelle tuoreelle mestarille olisi heti satama-ajaksi langennut stoptörn. Vaan se ei mitenkään käynyt intohimoiselle Hot Rod miehelle, jolla oli pitkä ostoslista monenlaista autonosaa kotimaan viemisiksi.

 

Viime vuosien Henry Nielsen nostalgiaristeilyillä on muisteltu tupakkavarkaan kohtaloa. Joku muistaa tapahtuman totena. Joku toinen keksittynä juttuna, jolla saisi paremmin myötätuntoa ja pummatuksi tupakkaa ja juotavaa: ”Kolmosellahan oli kotona kuorma-auto ja siinä hiiappi-nosturi”. 

 

Ehkäpä veronhuojennuslain laatijoinakin oli ollut dispanssiväkeä: lähes kaikki kalliit uudisrakennukset oli myyty halvalla ulkomaille seuraavaan vuosikymmenen aikana. Suomeen jäi vain työttömiä merenkulkijoita ja laivakaupoista tappiot veronmaksajille.

 

PS. ensi viikon alku hurahtaa merenkulkijoiden nostalgiaristeilyllä. Kesäkin ja soittokeikat ja muu kesänvietto lähestyy. Niinpä näitä moottorilaiva SOLANO muisteluita saattaa ilmaantua epäsäännöllisen säännölliseti.